Arvostelu: The Gallows Act 2 (2019)

”Video killed the radio star…”

– The Buggles

Ohjaus ja käsikirjoitus: Travis Cluff ja Chris Lofing

Pääosat: Ema Horvath, Chris Milligan, Brittany Falardeau

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

No niin, nostetaanpa kissa hetkeksi pöydälle. Jos pitäisi nimetä yksi yhteinen nimittäjä 2010-luvun teinikauhuleffoille, se olisi nuoria päähenkilöitä vainoava kirous. Nämä elokuvat toimivat periaatteessa samoin kuin perinteiset slasherit, mutta niiden murhaaja on yliluonnollinen – tai siltä vaikuttava – pahan ruumiillistuma. Ouija (2014), Bye Bye Man (2017), Wish Upon (2017) – periaatteessa myös Happy Death Day (2017) – pyörivät kaikki kirouksen päälleen saavan nuorisoporukan ympärillä. Sitten on vielä erikseen samaan teemaan perustuvia leffoja, joissa netti on kirouksen keskeinen levityskanava: Smiley (2012), Truth or Dare (2018), Slender Man (2018). Eipä se liene ihme aikana, jolloin Amazonin dronet tuovat ruoan kotiin, exä pistää kostopornot nettiin ja koulukiusaaminenkin on ulkoistettu Whatsapp-ryhmiin, ja cancel-kulttuuri – sen kohteeksi joutuminen se vasta on mukavaa. Ei kotoa ole mikään tarvis lähteä enää pimeille kujille tai syrjäisille mökeille sekoilemaan – kaikki pelottavat asiat maailmassa ovat aina mukavasti käden ulottuvilla. Tematiikka on siis todella ymmärrettävää, mutta harva tekijä saa siitä mitään irti. It Follows (2014) osoitti erinomaisesti, kuinka käsitellä kirous-tematiikan kautta suurempia asioita, mutta suurin osa edellä mainituista leffoista tyytyy käyttämään aihepiiriä vain halvan säikyttelyn välineenä – eikä osaa sitäkään kunnolla. Samaan kuoppaan lankeaa The Gallows Act II.

Ensimmäinen The Gallows vuodelta 2015 kertoi samannimisestä high school -näytelmästä, johon liittyi ilmiselvästi kirous. Vuonna 1993 nuori Charlie Grimille kuoli näytelmän esityksessä hirttopuuhun tapaturmaisesti ja 20 vuotta myöhemmin hänen haamunsa palasi kostamaan näytelmään tarttuneelle nuorisojoukolle. Leffa oli found footage -tyyliin käsivaralla kuvattu, sen budjetti oli satatuhatta dollaria ja tuotot 43 miljoonaa. Asetelma koulunäytelmän ympärillä oli tavallaan ihan hauska – harmi vain, että leffan kaikki päähenkilöt olivat sietämättömiä mulkkuja, käsikirjoitus tavattoman pöhkö ja leffa todella ansaitsi kaikki yhden tähden arvostelut, jotka se sai. Neljä vuotta myöhemmin jatko-osa palaa saman asian äärelle, käsikirjoittaja-ohjaajina samat heput kuin viimeksi.

Elokuvan keskeinen opetus: kirjastot ovat vaarallisia

The Gallows Act II:n alussa uuteen high schooliin siirtyvä Auna (Ema Horvath) haaveilee Youtube-tilaajista ja urasta Broadwayllä. Katseluita ei vain tunnu heruvan, mikä ei ole ihme, sillä Auna on selvästi käsittänyt jotain väärin – hänen Youtube-videonsa ovat kaikki noin 20 sekuntisia. Jäädyttyään näytelmäkurssin monologissa hän saa Youtubessa vinkin Gallows-näytelmästä ja ”Charlie-haasteesta”, jossa on tarkoitus lukea näytelmää ääneen yliluonnollisten tapahtumien toivossa. Näin tyttö saa kirouksen peräänsä. Loppu elokuvasta on ennalta arvattavaa pahaenteistä tunnelmaa, huonosti toteutettua draamaa, jump scareja ja niin suuria juoniaukkoja, että päässä humisee. Jo leffan lähtökohta turhauttaa: miksei tämä tapahdu Gallows-näytelmän kulisseissa? Koulun teatteri on mukana vain ”draamakurssina”, jolla harjoitellaan jotain monologia jonkin stipendin toivossa tai jotain. Olisi paljon hauskempaa seurata nuoria valmistelemassa näytelmää mystisen hirttäjän harventaessa porukkaa, mutta ei.

Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta leffa onnistuu olemaan todellinen sillisalaatti. Yhdessä hetkessä se yrittää seurata ykkösosassa annettuja raameja, mutta ei sitten jaksakaan ja hyppää suoraan päätelmään, että kirottu näytelmä kostaa kaikille, jotka siihen koskevat. Sen logiikka on täysin hakusessa: miksi Auna ylipäätään joutuu tulilinjalle? Tosin vielä hämärämmäksi jää, miksi siskokin joutuu kummittelun kohteeksi, ja miksi ihmeessä siskolle kummittelee joku eri tyyppi kuin hirttävä pyöveli? Ja miksi haamu / haamut ovat cgi-kummajaisia?! Tässä osassa jopa kirotun näytelmän juoni on eri – tai niin ainakin annetaan ymmärtää, vaikka Auna ei tietenkään missään vaiheessa näytelmää edes lue kokonaan. Leffa lainailee surutta yliluonnollisia elementtejä muista leffoista, vaikka sille riittäisi ihan hyvin ne palikat, jotka ykkösosa antoi. Ja sitten leffa yrittää jonkinlaista loppuratkaisua ja viimeistään lässähtää nokalleen. Loppu on aivan kammottavan typerä! Jonkinlainen twisti on selkeästi ilmassa, kun loppuratkaisun tulo kestää ja kestää, ja kun se lopulta tulee, se on yhtä aikaa kliseinen ja täysin päätön. Se ei selitä mitään vaan sotkee entisestään pakkaa, eikä kaksi kättä enää riitä otsan hakkaamiseen. Surkeimmissakin räpellyksissä on yleensä joku sisäinen logiikka, mutta Gallows on niin sekava, että siitä ei edes kannata yrittää ottaa selvää.

Positiivista leffassa on se, että tällä kertaa kaikki päähenkilöt eivät ole täysiä kusipäitä – ehkä Lofing ja Cluff ovat jotain ottaneet onkeensa. Tosin jälleen kerran paperinohuet päähenkilöt aliarvioivat kohdeyleisöään – harmittavan usein tuntuu siltä, että kun kauhua tehdään nuoret kohdeyleisönä, ei hahmoja tarvitse kirjoittaa. Leffan jälkeen katsoja on oppinut päähenkilöistään seuraavaa: Auna tykkää Youtubesta ja hänellä on sisko; isä ja äiti eivät tykkää Aunasta, mutta poikaystäväkandidaatti Cade vaikuttaa mukavalta. Ja ai niin, Aunan sisko on… taiteilija? Siinäpä ne hahmot. Eivätkä näyttelijätkään mitään hyvää työtä tee. Teknisestä puolesta ei ole mitään sanottavaa. Tällä kertaa found footage -tyylistä on nyt luovuttu – onneksi, sillä ykkösosassa se oli tavattoman rasittavasti toteutettu. Elokuvassa ei scorea juuri ole, vaan koko äänimaailma on käytetty äkkisäikäytysten vääntämiseen täysille.

Kahden Gallows-leffan jälkeen on vaikea sanoa, kumpi on huonompi. Ykkönen oli todella rasittava, mutta siinä oli edes vähän meininkiä. Kakkonen taas on 25 minuuttia liian pitkä ja älyttömän tylsä, mutta siinä on pari säikäytystä. Ehkä huonoutta ei tarvitse aina järkiperäistää. Gallowsit ovat selvästi tuotantoyhtiö Blumhousen pohjanoteeraus.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Lionsgate Films

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)

“I’m looking at you through the glass…”

– Stone Sour

Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä

Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.

Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle

Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat

Ouija

Ouija: Origin of Evil

Ouija:

Ohjaaja: Stiles White

Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White

Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff

Origin of Evil:

Ohjaaja: Mike Flanagan

Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard

Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter

Kuvat: Hasbro Studios

Arvostelu: Death House (2018)

”Murdered in the basement – don't go down there!”

 – Six Feet Under

Ohjaaja: B. Harrison Smith

Käsikirjoitus: B. Harrison Smith, Gunnar Hansen

Pääosat: Cody Longo, Cortney Palm, Kane Hodder, Dee Wallace

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Death House on alun perin Gunnar Hansenin ideasta ja käsikirjoituksesta eteenpäin lähtenyt elokuva. Hansenhan tietysti muistetaan parhaiten Teksasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacena, ja miehen kunnianhimoisena tavoitteena oli puuhata kauhuelokuva, joka keräisi yhteen kaikki kauhun ikonit ja pistäisi heidät sulavasti yhteen leffaan. Leffa kulki ennen julkaisuaan jonkinlaisena kauhuelokuvien ”The Expendablesinä”, vaikka ohjaaja Harrison Smith ei ilmeisesti lisänimestä erityisesti välittänytkään. Tuotanto-ongelmiin jumittunut leffa julkaistiin isompaan levitykseen useamman vuoden jälkeen vasta 2018, joten vuonna 2015 menehtynyt Hansen ei sitä valitettavasti nähnyt. Sääli sinänsä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Death House on totaalista tuubaa alusta loppuun – eikä se varmasti ole Gunnar Hansenin vika.

Death House kertoo jonkinlaisesta megavankilasta, johon kaikkein vaarallisimmat vangit on sijoitettu. Heidät on suljettu ilmeisesti jonkinnäköiseen virtuaaliseen uneen, jossa he pysyvät tyytyväisinä huumattuina toistaen loputtomasti vanhoja rikoksiaan. Laitos ulottuu yhdeksän kerrosta alaspäin, ja yhdeksännellä tasolla majailee ”viisi pääpahaa”, jotka ovat jumalolentojen tyyppisiä megapahiksia – noin ainakin periaatteessa. Vankilaan saapuu kaksi nuorta agenttia kai koulutukseen, tai jotain, ja sen varjolla heille esitellään vankilaa. Paikasta tietysti katkeavat sähköt ja homma riistäytyy käsistä. Kuulostaako simppeliltä? Kyllä, mutta siitä huolimatta elokuvasta on saatu ihan tolkuttoman monimutkainen ja sekava. Laitoksen toimintaperiaatteita selitetään ja selitetään melkein puoli tuntia ja ne jäävät silti ihan hämärän peittoon. Tulokkaat saavat esittelykierroksen toisen perään, välillä virtuaalisesti, välillä kävelemällä. Sitten mennään kymmeneksi minuutiksi suihkuun ja sitten taas uutta kierrosta putkeen, eikä mitään tapahdu. Katsoja yrittää ynnäillä edellisen kohtauksen sotkuja, kun uutta sekavaa infoa jo ajetaan päälle, ja kysymyksiä syntyy enemmän kuin vastauksia. Miksi vangit pidetään virtuaalisesti luupissa omissa rikoksissaan? Ja herranjumala sentään, kuka on keksinyt, että he samalla oikeasti tappavat jotain huumattuja kodittomia? Miksi vangit pääsevät irti heti sähköjen katkettua, eikö paikassa ole mekaanisia lukkoja? Miksi pahikset ovat kiertelemättä kuolemattomia? Mitä ne ufot siellä kellarissa olivat?!? Varsinaisen käsikirjoituksen kynäilleen Harrison Smithin ideat ovat joko niin pöhköjä, toteuttamiskelvottomia tai umpisurkeita, että leffa yhtä aikaa sekä yliyrittää että alisuoriutuu koko ajan. Missään kohtauksessa ei ole päätä eikä häntää, eivätkä ne liity toisiinsa mitenkään. Suurin osa kohtauksista tuntuu kuin eri elokuviin tarkoitetulta. Juonen tyngät alkavat ja loppuvat kuin ilmaan. Kun pahikset pääsevät irti ja pahoja pitäisi tapahtua, saadaan yksi tappelukohtaus, joka on niin pimeä, ettei siitä saa mitään selvää, ja lopun aikaa pahikset kävelevät yhtenä rintamana edestakaisin.

Kane Hodder on jostain syystä kuolematon

Mutta nostetaanpa kissa pöydälle. Tästä elokuvasta ei puhuisi kukaan, jos se ei olisi – ohjaajan kielloista huolimatta – kauhuelokuvien Expendables. Death Housessa on aivan tolkuton määrä kauhuikoneita, cameoita ja silmäniskuja sinne tänne. Pelkkään namedroppailuun voisi käyttää elokuvan keston verran. Ikonisimpien näyttelijöiden joukosta löytyy mm. Barbara Crampton, Bill Moseley, Dee Wallace, Michael Berryman ja tietysti Kane “Jason” Hodder. Näyttelijöiden myötä mielessä vilisee legendaarisia elokuvia: the Hills Have Eyes, I Spit on Your Grave, Pako New Yorkista, Perjantai 13. päivä -sarja, Howling, Critters, Re-Animator, House of 1000 Corpses…

Troma Picturesin legendaarinen Lloyd Kaufmankin pyrähtää pikkurooliin kirurgiksi – äijä on niin täynnä slapstickiä, että onnistuu revittelemään näinkin pienessä roolissa täysillä. Aina vaikuttava Tony “Candyman” Todd esiintyy alku- ja loppukohtauksissa, joiden yhteys muuhun leffaan on täysi arvoitus. Nippelitiedon ystävä voi selvitellä muita cameoita ja linkkejä kauhuun mm. täällä. Ei tästä elokuvasta kannata edes puhua ilman näitä viittauksia – niin turhaa rojua kaikki muu on.

Ohjaaja Harrison Smithin mukaan hän halusi tehdä ”älykkään” kauhuelokuvan. Jos lopun ”moraalinen” puhe on sitä syvällisyyttä, Smithin ehkä kannattaisi tehdä jotain muutakin kuin katsoa Dr. Philin uusintoja. Hän myös lupasi, että cgi-verta ei tässä nähdä, ja että lopputwisti kääntää koko pakan ylösalaisin ja saa todella ajattelemaan. Huhhuh. Mikään näistä lupauksista ei liity mitenkään tähän leffaan. Melkein kaikki veri on cgi:tä. Kaikki on joko kuvattu green screenin edessä, tai niin pimeässä, että mistään ei saa selvää. Ja välillä jopa kuviin, jossa on lavasteet, on ympätty halvalla efektillä esim. savua – kuka ei osaa käyttää savukonetta? Ideoita on roiskittu sinne tänne, ja välillä pistetään beatdown hardcore soimaan, ikään kuin luomaan siistiä tunnelmaa. Toisin kuin olettaa sopii, päähenkilöt eivät etene hitaasti yhdeksää kerrosta alaspäin niin kuin Danten Infernossa, vaan viettävät hississä jumissa vartin ja sitten yhtäkkiä hyppäävät räiskien hissikuiluun ja oikaisevat suoraan pääpahojen luokse. Ja loppuhuipennus on tietysti… rumpujen pärinää… lisää selittelyä siitä, miten laitos toimii! Totta kai. Koska sehän meitä niin kiinnostaa!

Viisi pääpahaa hengailevat kerhohuoneellaan

Pakko ottaa huomioon, että tällaisen näyttelijäkaartin kokoon saaminen on jo saavutus sinänsä, ja tällaisella konseptilla on aika vaikea puskea alusta loppuun toimivaa kokonaisuutta – suuren porukan mukana pitäminen ja tilan antaminen ovat ihan älyttömiä haasteita. Mutta silti tällaisen epäkoherentin tuhnun päästäminen ulos osoittaa ohjaaja-käsikirjoittaja Smithin olevan todella eksynyt leffansa pauloihin. Death House ei ole edes ”niin huono, että se on hyvä”. Se on vain tylsää jaanausta, jonka alkamista saa odottaa, ja odottaa. Sitten jotain tapahtuu, jotain josta ei saa selvää. Sitten taas pyöritään green screenin edessä ja pölistään jonninjoutavia. Reilua tai ei, pistän koko homman ohjaaja Smithin kontolle – Gunnar Hansenin ideaa on turha parjata, ja muutama ikonisista näyttelijöistä onnistuu tuomaan karismaansa kankaalle. Mikäli tuttujen, ja osin uusienkin, naamojen bongailu kiinnostaa, elokuvasta voi saada jotain irti – silloinkin varauksella. Muuten ei kannata vaivautua. Ehkä tällaisen Expendables-tyyppisen pohjalta joskus saadaan jotain irti – Bruce Cambell kuulemma jossain vaiheessa on viritellyt jotain vastaavaa. Sitä ennen on tyytyminen tähän, öh, viritelmään. Toki nytkin jää kysymyksiä: missä on Robert Englund? Brad Dourif? Tai oma suosikkini: Doug Bradley?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, screamhorrormag.com

Kuvat: Entertainment Factory

Arvostelu: Slender Man (2018)

"Kuukaa pelkää must... slender maniä?"

Ohjaaja: Sylvain White

Käsikirjoitus: David Birke

Pääosat: Joey King, Julia Goldani Telles, Jaz Sinclair, Annalise Basso

Kesto: 1 t 33 min

Ikäraja: K-12? K-15?

Siitä lähtien, kun Slender Man syntyi creepypasta-kisan seurauksena 2009, se on levinnyt

kulovalkean tavoin ympäri ämpäri nettiä. Itse tutustuin meemiin Slender: Eight Pages -pelin kautta 2012, joka olikin hauska, ilmainen pieni säikyttely. Laihanhuiskean miehen ympärille on syntynyt kokonainen fanifiktio-kulttuuri: mobiilipelejä, Marble Hornetsin Youtube-sarja, epävirallisia elokuvia, harrastelijavideoita. Eikä mikään ihme, mysteerinen laiha ukkeli on vetoava, selittämätön voima. Yksi on joukosta puuttunut: kunnollinen a-luokan kauhuelokuva. Pascal Laugierin The Tall Man – pelon legenda (2012) flirttaili meemin kanssa, mutta vasta nyt olemme saaneet virallisen Slender Man -elokuvan. Ja voi pojat, minkä teitte. Te tapoitte koko homman.

Elokuva kertoo neljästä teinitytöstä, jotka mukavien nörttipoikien innoittamina kokeilevat perjantai-iltana "herättää slender maniä". Homma toimii katsomalla netistä videon, jonka aikana ei saa avata silmiään. Tytöt tietysti avaavat silmänsä, ja kuvaruudulla kieppuvat epämääräiset kuvat vaikuttavat tyttöihin voimakkaasti. Seuraavina päivinä tytöt saavat huomata, että painajaiset vaivaavat heitä. Outo voima tuntuu seuraavan heitä, ja pian he näkevät harhanäkyjä, jotka jotenkin kai liittyvät Slender Maniin. Kirous on tarttunut heihin ja kun yksi heistä katoaa, muut tajuavat, että nyt on tosi kyseessä. Tai oikeastaan eivät tajua. Slender Man suistuu yleiseen teinikauhun sudenkuoppaan. Aivan liian suuri osa elokuvasta menee siihen, että yksi päähenkilöistä uskoo kiroukseen ja muut eivät reagoi tilanteeseen, ennen kuin on liian myöhäistä. Elokuva ei lähde avaamaan Slender Manille mitään taustatarinaa, vaan luottaa siihen, että pelokkaat nuoret pyörimässä ja väittelemässä riittävät. Ehkä hyvä, koska mysteerin "selittäminen" olisi vienyt pohjaa koko hommalta. Sekään toisaalta olisi enemmän elokuvaa voinut pilata, sillä tässä on ihan kaikki pielessä.

Käsikirjoitus ei anna näyttelijöille tilaa yhtään, kokonaan tietokoneella muokattu cgi-Slender Man ei ole yhtään pelottava, ja jahdatessaan nuoria eri ympäristöissä, ukko alkaa muistuttaa köyhän miehen versiota It-elokuvan Pennywisestä. Leikkaus on käsittämättömän kömpelöä, ja elokuva tuntuu aivan torsolta. Tälle on kuitenkin selitys. Bloody Disgusting -sivusto selvitti, että elokuvan jälkituotanto törmäsi valtaviin ongelmiin (lähde). Vuonna 2014 Slender Manin takia ystäväänsä 19 kertaa puukottaneet 12-vuotiaat tytöt saivat vuoden 2018 alussa pitkät tuomiot. Toisen tuomitun isä piti jo tuotannossa ollutta Slender Mania vastenmielisenä elokuvana. Ilmeisesti kohua pelännyt Sony Pictures päätti saksia leikkausvaiheessa elokuvan täysin kappaleiksi. Kaikki raa'at kohtaukset leikattiin, ja ikäraja laski R-luokituksesta PG-13:aan – Suomessa noin K-12-lukemiin. En kyllä ihan ymmärrä, miten kauhuelokuvan salliminen yhä nuoremmille oli idea jolla tuotantoyhtiö ajatteli kohun väistyvän. Varsinkaan, kun Slender Manissä ei ole koskaan ollut kyse veren roiskimisesta vaan mysteeristä. Tuotanto ei luottanut ohjaajaan vaan jyräsi tämän täysin. Tämä leikkeleminen selittää elokuvan lukuisia valtavia juoniaukkoja. Useiden päähenkilöiden kohtalo jää täysin auki. Entä kuka oli mesessä viestitellyt tyttö? Jos elokuvan katsoo, suosittelen katsomaan sen trailerin jälkikäteen, sillä siinä annetaan muutamia vastauksia, jotka lopputuloksesta on saksittu pois. Elokuvan loppu töksähtää ja jättää montun auki, koska vastausta vaille jääneitä kysymyksiä ei voi laskea kahdenkaan käden sormin.

Jos olisin ollut jälkituotannosta vastuussa, olisin rohkeasti vetänyt hihasta ässän: koska Slender Man on käytännössä kokonaan cgi-hirviö, (äijää kyllä näytteli oikea näyttelijä Javier Botet), sen olisi voinut leikkauspöydällä muuttaa vaikka – öö – suohirviöksi. Näin olisi elokuvalta poistunut taakka olla "se oikea Slender Man -elokuva" ja paremman elokuvan olisi voinut polkaista käyntiin tomun laskeuduttua.

Tätäkään kuvaa ei nähdä itse leffassa

Mielestäni elokuvan huonous ei ole välttämättä edes hätäisistä leikkauksista kiinni. Se vuotaa jo lähtökohdiltaan niin, että en usko että muutama ekstrakohtaus olisi sitä pelastanut, ellei ohjaaja aikonut tehdä kokonaan erilaista elokuvaa. Ehkä joku päivä saamme leikkaamattoman ohjaajan version asiasta. Ongelmien pohja on käsikirjoituksessa.

Käsikirjoituksen suurin ongelma on se, että kirjoittaja on jostain syystä päättänyt, että koska Slender Man on lähtöjään creepypastasta syntynyt meemi, kaiken Slender Maniin liittyvän täytyy jotenkin liittyä internettiin. Joten Slender Man leviää nettivideon kautta. Slender Man kyttää teinityttöjä koululla. Sitten Slender Man soittaa nimettömiä videopuheluita. Slender Man mesettää. Ehkä jatko-osassa Slender Man voi lukea tietosuojamuistutuksen ja hyväksyä evästeet. Samalla netti ei kuitenkaan auta nuoria. On tavattoman epäuskottavaa, että ensinnäkään kukaan nuori vuonna 2018 uskoisi varauksetta netissä leviävän "karmivan videon" olevan yksiselitteisen totta, tai että samat nuoret eivät sitten hyödyntäisi foorumeita, somea ja kaikkea mahdollista ilmiön selvittämiseksi. Ratkaisu on julmetun kömpelö. Itse olin odottanut, että leffa olisi suosiolla sijoitettu 80-luvulle, jolloin kaikki netin käyttöön liittyvä, draaman aiheeksi kelpaamaton olisi voitu ohittaa. Pikkuneuvo käsikirjoittajille kautta maailman: jos elokuvanne keskiössä on joukko nuoria netin äärellä, teidän täytyy olla TODELLA perillä siitä, kuinka kuvata sitä katu-uskottavasti. Muuten setä- tai tätimäisyys paistaa läpi.

Olisin oikeasti katsellut mieluummin vaikka 1,5 tuntia sumuisessa metsässä harhailevaa joukkoa, joka etsisi kahdeksaa mystistä sivua laihan miehen uhatessa kannoilla. Nyt elokuvasta löytyy ehkä yksi valopilkku, sillä tyttöjen näkemistä harhoista muutama on ihan mukiinmenevän näköinen. Niitäkään ei ole niin riittävästi, että elokuvaa voisi suositella.

Kukas se siellä?

                           

Homma kellahtaa ojaan jo siinä vaiheessa, kun tytöt aistivat netistä löytyneen Slender Manin uhkaavan, ja selaavat nettiä löytääkseen vastauksia. Sieltä he löytävät SAMAT creepypastakuvat, joiden kautta Slender Man syntyi. Samojen kuvien kierrätys elokuvassa oli itselleni viimeinen niitti. Tämä on jollain kierolla tavalla siis kierrätetty ja kauhuelokuvan muotoon vanutettu creepypastameemi, eikä varsinainen Slender Man elokuva. Vähän sama kuin kirjoittaisin kirjan, ja printatessani sitä, kuvaisin printtaustapahtuman ja väittäisin sen olevan elokuvasovitus kirjastani. Jos tämä on "virallinen" näkemys Slender Manista, voi hyvällä syyllä sanoa, että meemi on nyt ohi. Slender Man on kuollut! Kauan eläköön Slender Man!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Sony Pictures, Eric Knudsen