Arvostelu: Haunt (2019)

”I entered through, and the curtain hissed, into the house with its blood-red bowels…”

– Nick Cave & the Bad Seeds

 Ohjaus ja käsikirjoitus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosat: Katie Stevens, Will Brittain, Andrew Caldwell

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Koska elämysmatkailu on päivän sana, Yhdysvalloissa kummitustalot ovat kasvaneet valtavaksi bisnekseksi. Niille, jotka eivät ole videoita näistä mestoista kyllästymiseen asti YouTubesta tuijottaneet – en tarkoita tässä huvipuistojen kummitusjunia, vaan livekauhuelämyksiä, englanniksi haunted house attraction, jotka yleensä muistuttavat periaatteeltaan vähän Vekkulaa: kyseessä on periaatteessa kävelykierros lavastetussa kummitustalossa. Hommaan tietysti kuuluu myös avustajia, jotka pelottelevat kävijöitä. Monissa paikoissa tämä tarkoittaa säikyttelyä – välillä aika rankkaakin – mutta toki rajumpaakin sisältöä on tarjolla. Suomessa ainakin After Dark Helsinki on järjestänyt sekä kummitustalokierroksia että livekauhuesityksiä, joissa yleisö joutuu / pääsee menoon mukaan. Näistä äärimmäisin on vuosien varrella kohun jos toisenkin aiheuttanut ”maailman rajuin kummitustalo” McKamey Manor – joka on pelkkää henkistä kiduttamista ja fyysistä rääkkiä. Nettisivujen perusteella nykyinen ”kierros” talossa kestää kolme tuntia. Aiemmin uutisoitiin, että kierroksen loppuun asti kestäneille olisi tiedossa 20000–50000 dollarin palkkio, mutta kukaan ei olisi koskaan loppuun asti kestänyt – tällä hetkellä näistä tiedoista ei sivuilla puhuta mitään. Jos mieli tekee, McKamey Manorin menoa voi tiirailla sormien läpi vaikka Aleksi Rantamaan TLDRDEEP-postauksessa – joka on tehty ennen syksyn 2019 somekohua – mutta varoituksen sanana: paikan anti on sen verran rajua, että jo YouTube-videot saattavat pestä kauhuelokuvat mennen tullen. Se ei ehkä ole esimerkeistä paras, sillä yleisesti ottaen kummitustalot ovat ilmeisesti mitä mainiointa ajankulua pakohuoneiden tapaan. Pääpointti on kuitenkin se, että samalla, kun kummitustalot ovat kasvattaneet suosiotaan, niistä on tietysti tehtailtu myös kauhuelokuvia: Houses that October Built 1 ja 2 (2014 & 2017), Hell House LLC (2015) jatko-osineen sekä Hell Fest (2018). Vuoden 2019 tulokkaana listalle pääsee nyt myös Haunt.

Elokuvan alussa väkivaltaisen poikaystävän jättämiseen tahdonvoimaa keräävä Harper (Katie Stevens) lähtee hieman vastahakoisesti Halloween-pippaloihin sisaruskunnan tyttöjen kanssa, eikä aikaakaan, kun neljän naisen porukka lyöttäytyy yhteen mukavien puolituttujen poikien kanssa ja lähtee etsimään säväreiden toivossa sopivaa kummitustaloa. Väkivaltaisen isän jättämien lapsuuden traumojen vaivaama Harper pelkää poikaystävänsä stalkkaavan häntä, minkä vuoksi hieman syrjäisempi, sattumalta vastaan tullut karmiva varastorakennus kelpaa porukalle, varsinkin kun vastaanottava mykkä mies klovninaamarissa vaikuttaa sopivan vinksahtaneelta. Loppuaika vietetäänkin kauhun täyttämissä tunnelmissa.

Kummitustalot ovat hyvin luonteva lähtökohta kauhuelokuvalle: jo pelkkä paikka antaa syyn säikytellä henkilöiden ohella katsojaa. Lisäksi elokuvilla on aina takataskussaan kysymys siitä, mikä nyt on todellista uhkaa ja mikä ei – onko tuo veitsi rekvisiittaa ja mihin ne kaverit katosivat? Haunt jaksaa pelata tällä epäilyksellä kiitettävästi. Totta kai katsoja on kärryillä siitä, mikä tyyppejä rakennuksessa odottaa – vai onko? Meno on uhkaava alusta saakka, mutta saattaahan se olla väärä johtolanka. Henkilökuntaan kuuluvat naamioituneet sekopäät pyörivät kaikkialla, mutta sitten, kun elokuva on jo melkein paljastanut korttinsa, yksi heistä alkaakin puhua ja koettaa auttaa porukan uloskäynnille. Ei ehkä maailman paras twisti, mutta osoittaa, että Haunt haluaa tarjota muutakin kuin luupäistä verenvuodatusta. Sen ohjaaja-käsikirjoittajat Scott Beck ja Bryan Woods tulivat kuuluisiksi kirjoitettuaan vuoden 2018 jättihitin Hiljainen paikka – A Quiet Place, sen jälkeen kun John Krasinski oli innostunut heidän alkuperäisestä käsikirjoituksestaan. Muutaman muunkin kauhuelokuvan tuottaneet kaverit eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja se näkyy. Haunt on hyvin rytmitetty ja se jaksaa pitää sopivasti katsojaa penkin reunalla. Ei se toki täydellinen ole: leffa käy puolivälissään vähän tyhjäkäynnillä, kun kauhutalosta hermostunut porukka alkaakin peruuttamaan kohti alkua. Joitakin katsojia saattaa häiritä hahmojen ohuus: olisi väärin väittää hahmoja kliseisiksi, sillä he eivät ole edes sitä – katsoja ei opi muista kuin Harperista käytännössä nimiä enempää – mutta itseäni tämä ei haitannut. Oli pikemminkin hyvä asia, ettei leffa yrittänyt sutaista hahmoihin mitään sen kummempaa taustaa – näin elokuva välttyy myös tyypittelemästä henkilöitä turhaan. Ainoastaan Andrew Caldwellin esittämä Evan on suoraan kauhuleffojen kliseisimmästä hahmolaarista, mutta elokuvan kerronnan kannalta se on tarpeellinen ratkaisu. Leffa haluaa nostaa Harperin selkeästi etualalle, ja hänen traaginen taustansa saa sopivasti tilaa.

Haunt toimii yksinkertaisilla perusjutuilla: se ei yritä olla mitään hyvää slasheria syvällisempää. Sen tunnelma on karmiva ja pienestä budjetista huolimatta se tarjoaa paljon tavaraa. Lavastukset toimivat ja maskeeraus on aivan ensiluokkaista. Taloa partioivien maskipäiden naamareiden alle haluaa vaistomaisesti nähdä. Se pelaa kissa ja hiiri -leikkiä katsojan odotuksilla onnistuneesti: milloin verenvuodatus alkaa ja mikä rooli selvästi seonneella ex-poikaystävällä on tässä kuviossa? Se on sopivan ilkeällä maulla tehty vuoristorata, joka ansaitsee lopetuksestaan lisäpisteitä. Lähimmät verrokit leffalle ovat jopa Suomessa teatterikierrokselle päässyt Hell Fest (2018), sekä Rob Zombien 31 (2016), mutta kyllä Haunt on näistä ylivoimainen ykkönen. Suurin asia, joka leffassa tökkii, on sen turhan geneerinen nimi. Vaan väliäkö hällä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Yle Kioski, truthorfiction.com, mckameymanor.com, After Dark Helsinki, Primink

Kuvat: Momentum Pictures

Arvostelu: Extra Ordinary (2019)

”Who you gonna call…?”

– Ray Parker Jr.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman

Pääosat: Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt minäkään, ennen Extra Ordinarya. Irlantilainen Extra Ordinary on aivan riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit komedian pariin, What We Do in the Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea paremmuusjärjestykseen.

Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut 70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa luodakseen uralleen nostetta.

Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä ahdistuneena kierrätyksestä.

Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit… anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois. Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.

Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018) tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena, jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene ja tiedä…

Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki. Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Wildcard Distribution

Vuoden 2020 tulevat kauhuelokuvat

Uuden vuoden aluksi on hyvä jälleen katsastaa tämän vuoden tulevia ensi-iltoja. Viime vuoden päivityksessä käsitellyistä elokuvista useampikin odotetusti lykkäytyi ja esimerkiksi vähemmän yllättäen World War Z:n jatko-osasta ei ole vieläkään mitään tietoa. The Grudge – Kauna saapuu Suomen kankaille ilmeisesti jo ensi viikolla 10.1. ja Katie Holmesin tähdittämän Brahms: The Boy II:n pitäisi saada teatteriensi-iltansa 21.2.! Älyttömään tuotantokurimukseen jumittunut New Mutants on IMDB:n tietojen mukaan ensi-illassa 3.4. – mutta moni leffaa odottava osaa tähänkin suhtautua varauksella.

Sarjaformaatissa luvassa on esimerkiksi Netflixin puolella Mike Flanaganin mahtavan The Haunting of Hill Housen (2018) itsenäinen kakkoskausi The Haunting of Bly Manor ja näillä näkymin syksypuolella American Horror Storyn kymmenes kausi! AHS:n teemaa ei ilmeisesti vielä ole ilmoitettu.

Tässä siis katsaus kymmeneen vuoden 2020 tulevaan ensi-iltaan. Ja taas sama varoituksen sana kuin aina: julkaisutietoihin ei oikein koskaan ole luottamista, ensi-iltoja siirretään toisten tieltä jatkuvasti ja jo valmiita leffoja leikellään vuosikausia uuteen uskoon. Aika näyttää tuleeko tästä yhtä kova vuosi kauhuelokuvien saralla kuin älyttömän hienosta viime vuodesta!

Color Out of Space

Tammikuussa Jenkeissä ensi-iltansa saava Color Out of Space on ensimmäinen suuren budjetin Lovecraft-tulkinta – kymmeneen vuoteen? Kahteenkymmeneen? Milloinkaan? Elokuvassa pihalle iskevä meteori alkaa vaikuttaa oudosti Arkhamin seudulla Massachusettsissa elävään perheeseen ja kummallinen purppurainen valo valtaa alaa. Parin vuoden takaisen huurteisen Mandyn (2018) tuottajat selvästi huomasivat, että Nicholas Cage ja neonvärit ovat kuin luotuja toisilleen – ja miksi eivät olisi! Perheen isän rooliin (jälleen) genre-elokuvassa (jälleen!) hyppäävä Cage tekee ainakin trailerin perusteella tyylilleen uskollisen roolisuorituksen. Ohjaaja Richard Stanley palaa pitkän elokuvan pariin yli 25 vuoden jälkeen, joten genrefanin odotukset ovat korkealla! Rotten Tomatoesissa leffa on ensikritiikkien perusteella kirkkaasti paremman puolella. Lähtökohtaisesti aina vähän tuhoon tuomituilta yrityksiltä näyttävät Lovecraft-sovitukset saattavat vihdoin saada pienen valonpilkahduksen – peukut pystyyn!

Gretel & Hansel

Tunnelmallisista kauhuelokuvista tunnettu (I am the Pretty Thing that Lives in the House 2016) Oz Perkins tekee kauhuväännöksen muutenkin kauheasta Hannu ja Kerttu -sadusta. Lähtökohdiltaan leffalla on paljon potentiaalia, ja It-elokuvasta tuttu Sophia Lillis Kerttuna sekä Alice Krige hyytävänä noitana vaikuttavat nappivalinnoilta. Trailerin perusteella leffasta on vaikea sanoa yhtään mitään – vaikutteita on otettu The Witchistä (2015) sekä mahdollisesti Apostlesta (2018), mutta muuten tämä saattaa kallistua suuntaan tai toiseen. Näyttöjen perusteella uskaltaisin kuitenkin luottaa ohjaaja Perkinsiin – vahvaa tunnelmaa, mysteerejä ja monitulkintaisia juonikuvioita on varmasti luvassa!

The Lodge

Sundancessa 2019 ensi-iltansa saanut The Lodge on helmikuun uutuuksia. Elokuva kertoo äitipuolesta ja tämän uusioperheen kahdesta lapsesta, jotka jäävät perheen mökille kolmistaan talvilomalleen. Naisen menneisyyden salaisuudet kuitenkin palaavat vainoamaan eristyksissä olevaa kolmikkoa. Tiheätunnelmainen kauhu lumisen metsän keskeltä on kirvoittanut kriitikoilta jopa vertailuja Ari Asterin Hereditaryyn (2018), eivätkä Goodnight Mommylla (2014) kannuksensa ansainneet ohjaajat Veronika Franz ja Severin Fiala todellakaan ensimmäistä kertaa kaiva äiti-lapsi-dynamiikasta kauhuntasoja esille. Tässä on tämän vuoden tunnelmaan nojaavan kauhun merkkiteoksen mahdollisuus, mutta valitettavasti ainakaan toistaiseksi minkäänlaista Suomen ensi-iltaa leffakankailla ei ole tiedossa – toivotaan asiantilaan korjausta!

Fantasy Island

Yhdysvalloissa rakastettuun 70–80-lukujen televisiosarjaan Fantasy Island perustuva kauhumukaelma saa Jenkkien ensi-iltansa helmikuussa. Fantasioiden saarella joukko nuoria aikuisia saa toivoa kukin yhden toiveensa toteutuvan, mutta joka fantasialla on tietysti synkkä kääntöpuoli, jota toivoja ei osaa odottaa. Blumhouse-tuotantoyhtiö selvästi kärkkyy jälleen kerran kauhuviihteen nälkäisen yleisön rahoja, ja mikäpä siinä. Elokuvalla on oikeasti potentiaalia olla viihdyttävä kauhupläjäys, toivotaan vain, ettei sitä ole saksittu liian laimeaksi nuorison rahojen toivossa, sillä leffalla on myös potentiaalia olla tavattoman ärsyttävä. Traileri lupaili oikeinkin synkkiä visioita, mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin. Tämä leffa on muuten vasta ensimmäinen kolmesta Blumhousen leffasta tällä listalla – Jason Blumin valtakausi kauhun saralla jatkuu siis menestyksekkäästi!

Invisible Man

Universalin piti luoda vanhoista leffahirviöistään Frankensteinista, muumiosta ja kumppaneista yhteinen ”Dark Universe”. Homman pyllähdettyä The Mummyn (2017) huonoon menestykseen Blumhouse tarttui härkää sarvista ja on nyt saatellut Invisible Manin valmiiksi. Ohjaajan pallilla on kolmatta kokopitkäänsä ohjaava kauhuguru Leigh Whannell, joka Upgraden (2018) jälkeen jälleen yhdistelee tieteiselokuvaa hyvin luontevalla tavalla muihin genreihin. Whannellin visio ei taida noudatella H. G. Wellsin alkuperäisromaania, eikä Universalin filmiklassikkoja, vaan keskiössä on Elisabeth Mossin esittämä nainen, jonka sairaalloisen mustasukkainen exä ei välttämättä tehnytkään itsemurhaa, vaan keksi keinon kostaa naiselle näkymättömänä. Paranoiaa ja tieteiskauhua on siis luvassa. Aika näyttää jatkuuko Dark Universe jotenkin, Blumhouse on kiinnostunut tekemään uusintaversioita klassisista leffahirviöistä, mutta näillä näkymin linjaus on, että tulevat leffat eivät liity toisiinsa – ja varmaan hyvä niin (lähde). Suomen ensi-ilta 28.2.

A Quiet Place II – Hiljainen paikka II

John Krasinski palaa luomaansa alieneiden valtaamaan maailmaan näillä näkymin maaliskuussa. Elokuva jatkaa ykkösosan tapahtumien jälkeen samoilla hahmoilla, jotka ilmeisesti tällä kertaa lähtevät tutulta kotitilalta suureen maailmaan. Postapokalyptista maailmaa on kyllä 2000-luvulla elokuvissa tutkittu sen verran paljon, että toivotaan leffalla olevan muitakin omia paukkuja, kuin nuo omintakeiset hirviöt – ja vähintäänkin ettei leffa nyykähdä täysin Walking Deadiksi: ”ihmiset ovat pahin uhka” -asetelma kun vähän paloi loppuun jo 28 päivää myöhemmin -elokuvassa (2002). Ensimmäisestä osasta – vaikkei täydellinen ollutkaan – voi olla vaikea parantaa, mutta toisaalta nyt elokuvalla on mahdollisuus päästä kunnolla tutkimaan luomaansa hiljaista maailmaa. Ehkäpä kohtaamme jonkin toisenkin hirviöntyypin matkan varrella?

Antlers

Karsastan tavallisesti kauhuelokuvien trailereita monestakin syystä, mutta Antlersin traileri vaikutti lupaavalta. Elokuvassa pikkukylän opettaja huolestuu hiljaisesta oppilaastaan, jolla tuntuu olevan iso salaisuus. Kaikkien metsänkävijöiden kaveri Wendigo saattaa saada Antlersissa vihdoin kunnon kauhuelokuvaversion. Mielenkiintoista myös nähdä mihin suuntaan elokuva myyttiä kieputtaa, sillä olennon mytologia on sen verran runsas, että siihen voi tarttua useasta eri kulmasta. Tiivistunnelmaiselta ja brutaalilta vaikuttavan elokuvan on ohjannut Scott Cooper, joka muistetaan lähinnä Crazy Heartista (2009), mutta on tehnyt muitakin tasalaatuisia elokuvia, ja sen on tuottanut genre-elokuvan kultapoika Guillermo Del Toro. Tämä saadaan Suomen teattereihin, saadaanhan?

Saw

Nyt ollaan jännän äärellä. Koomikko Chris Rockin aloitteesta lähtenyt yhdeksäs Saw-elokuva on ilmeisesti valmis, ja sen ensi-iltaa aikaistettiin toukokuulle, jotta syksyn Halloween Kills ei veisi leffalta yleisöä ja toisinpäin. Elokuva kulkee työnimellä The Organ Donor, ja sen pitäisi jotenkin suuresti uudistaa koko kertaalleen kuopattua sarjaa. Rock vanhana Saw-fanina on kuulemma saanut tähän aivan kuningasidean. No, ainakaan kammottavan Jigsaw:n ohjaajakaksikko The Spierig Brothers ei palaa pökäleensä jälkeen, vaan ohjaajan pallilla on Saw:t 2–4 tehnyt Darren Lynn Bousman. Rockin ohella päärooleissa on mm. kaikkialle ehtivä Samuel L. Jackson. Täytyy myöntää, että äkkiseltään koko juttu kuulostaa aika heikolta, mutta ehkä juuri siksi tässä on potentiaalisen yllättäjän tuntua. Ohjaajan mukaan leffassa on suurin koskaan rakennettu ansa, mutta vanhana fanina toivoisin pienempää – jotain ilkeää ja uskottavampaa, lähempänä alkuperäistä leffaa. Ainuttakaan traileria ei ole vielä julkaistu eikä markkinointi alkanut, joten seurataan mielenkiinnolla, toteutuuko toukokuun ensi-ilta, vai onko tämä sittenkin alkuvuoden -21 leffoja.

Conjuring 3: The Devil Made me do it

Conjuring-saaga jatkuu tänä vuonna kahdeksannella (!) leffalla, kun Warrenin pariskunta saapuu jälleen valkokankaille sekoittamaan surutta faktaa ja fiktiota, humpuukia ja vedätystä todellisiin tapahtumiin. Itse pääleffasarjan kolmas osa on odotettu tapaus. Pitkin matkaa faneille tiputeltiin tietoja, että tällä kertaa pyörittäisi ihmissusi-teemojen ympärillä, mutta onneksi tämä juonikuvio taidettiin taputella viime vuoden Annabelle Comes Homessa. Tällä kertaa siis liikutaan ilmeisesti oikeusjutun ympärillä, jossa Warrenit jollain tavalla olivat mukana todistamassa, että vuonna -81 vuokraisäntänsä tappanut Arne Cheyenne Johnson oli syyntakeeton, koska demoni oli hänen mielensä vallannut. Ensimmäinen Conjuring oli loistava leffa ja kakkososakin laadukas, vaikka taso laskikin, joten hyvää kauhuviihdettä on lupa odottaa. Vera Farmigan ja Patrick Wilsonin luontevasti tähdittämä leffa saapuu säikyttelemään syksyllä ohjaajanaan The Curse of La Lloronan (2019) ohjannut Michael Chaves. Saas nähdä minkälaisia spinoffeja mahdollistavia sivuosamörköjä on arsenaalissa tällä kertaa.

Halloween Kills

Vuonna 2018 Michael Myers palasi, pyyhki tarinastaan pois kaikki muut Halloween-elokuvat, paitsi ensimmäisen, ja aloitti melkoisen murhasprintin. Tuloksena oli toimiva slasher, johon yleisökin tykästyi, ja jonka maine on vain kasvanut teatterikierroksen jälkeen. Alun perin ohjaaja David Gordon Greenin ja käsikirjoittaja Danny McBriden oli tarkoitus tehdä heti kaksi leffaa, mutta he odottivat yleisön reaktioita, joten nyt he päättivät paisuttaa uudet Halloweenit saman tien trilogiaksi. Tänä vuonna Halloween Kills kiusaa Jamie Lee Curtisin Laurie Strodea ja vuonna 2021 on luvassa kolmasosa Halloween Ends. Juonesta ei vielä ole tarkempaa tietoa – mutta valistunut veikkaus sanoo, että Michael… luultavasti palaa Haddonfieldiin… ja murhaa.

Menevää puukkohippaa on varmasti luvassa!

Siinä pieni katsaus vuoden 2020 kauhuelokuviin! Kaikenlaista vuosi tuo tullessaan, ja saattaahan se tuoda ylläreitäkin. Wrong Turnin jatko-osaa / reboottia Wrong Turn: Foundation tuotetaan parhaillaan, Nia Costan ohjaama Candymanin jatko-osan ensi-ilta on luvattu kesäksi, Conjuring spinoff The Crooked Man saattaa tulla tänä vuonna, huhut Jason Voorheesin paluusta käyvät kuumana Halloweenin menestyksen jälkeen ja David S. Goyerin pitäisi tehdä uusi Hellraiser, jota on jo kymmenkunta vuotta puuhattu.

Hyvää leffavuotta 2020!

Lähteet: IMBD, Wikipedia, Bloody Disgusting, Upcominghorrormovies.com, RLJE Films, Rotten Tomatoes, Variety, Indiewire, Screenrant

Kuvat: RLJE Films, Orion Pictures, NEON, Columbia Pictures, Paramount Pictures, Warner Bros. Universal Pictures