Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. syyskuuta 2020

Arvostelu: The Babysitter (2017)


Watching some good friends screaming 'Let me out!'…”
– Queen



Ohjaaja: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Pääosat: Judah Lewis, Samara Weaving, Robbie Amell
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16


Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi. Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.

Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten 2000-luvun alun Charlien Enkelit jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin mieleen vuoden 2007 Murder Partyn, jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä tumpeloutensa ansioista.

The Babysitter ei toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset (vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta. Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan monitahoisen.

Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät.  Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin). Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan kanssa.


Arvosana




Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com
Kuvat: Netflix

perjantai 7. helmikuuta 2020

Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)


… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.
– Bad Religion




Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.


Arvosanat

47 Meters Down



47 Meters Down: Uncaged
 


47 Meters Down:
Ohjaaja: Johannes Roberts
Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera
Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore


47 Meters Down: Uncaged
Ohjaaja: Johannes Roberts
Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera
Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju


Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews

torstai 20. kesäkuuta 2019

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)


Here I stand, I'm your man...
 – Leonard Cohen







Ohjaaja: Stacy Title
Käsikirjoitus: Jonathan Penner
Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount
Kesto: 1 tunti 36 min
Ikäraja: 16


Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.
Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon
Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla
Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.



Arvosana



Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com
Kuvat:


keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Arvostelu: Leatherface (2017)



Graze the skin with my fingertips…
 - Slayer

Ohjaajat: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Käsikirjoitus: Seth M. Sherwood
Pääosat: Sam Strike, Vanessa Grasse, Stephen Dorff, Lili Taylor
Kesto: 1 t 30 min
Ikäraja: 18

Kun kuulin tekeillä olevasta jälleen uudesta osasta (surullisen) kuuluisaan Texas Chainsaw Massacre-sarjaan, tieto ei yllättänyt. Näitähän tupsahtelee vähän väliä.

Taustatiedoksi: alkuperäiselle, kauhuelokuvien parhaimmistoon kuuluvalle elokuvalle vuodelta 1974 on tehty kieli poskessa (tai muualla) jatko-osia (II ja III, sekä sarjan kummajainen the Next Generation), sekä remake vuonna 2003. Tälle remakelle on tehty esiosa Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (2006). Näiden jälkeen sarjaa yritettiin rebootata alkuperäisen elokuvan jatko-osalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka skippasi kaikki muut sarjaan kuuluvat elokuvat, vähän samalla tavalla kuin tämän vuoden Halloween. Ja nyt siis seuraisi alkuperäisen leffan esiosa. Huhhuh.

Kun kuulin, että elokuvan luotseiksi on saatu ranskalaiset Alexandre Bustillo ja Julien Maury, odotukset heräsivät. Kaverit nimittäin ovat vastuussa Insidestä (À l'intérieur 2007), joka kuuluu ehdottomasti modernin kauhuelokuvan kaanoniin. Kysymykseksi jäi, osaisivatko herrat puhaltaa uutta henkeä mätänevaan elokuvasarjaan, vai pitäisikö Sawyerin tila Teksasin perämailla nyt viimein jo jättää rauhaan. Valitettavasti elokuvan jälkeen taivun jälkimmäiselle kannalle.

Elokuvan alussa Sawyerin tilalla pidetään yllä normaaleja arkikuvioita: hoidetaan sikoja sekä opetetaan perheen sisäsiittoisia lapsia metsästämään ja tappamaan ihmisiä. Tosin tällä kertaa lähinnä paikallisia, outoa kyllä. Kun perheen lapset teilaavat seudun sheriffin tyttären, passittaa sheriffi perheen nuorimman pojan Jedin (siis tulevan Leatherfacen) lasten parantolaan. Skipataan kymmenen vuotta, ja mielisairaalaan tuleva uusi hoitaja Lizzy tutustuu sairaalassa hoidettavaan nuorisokatraaseen. On valtava, mieleltään ilmeisen hidas poika Bud, tästä huolehtiva, oikeamielinen Jackson sekä oman elämänsä Natural Born Killers Ike ja Clarice. Mielisairaalan meno lipsahtaa nopeasti Outlastiksi, kun Leatherfacen äiti Verna saapuu paikalle poikaansa etsimään.

Sekasorron tiimellyksessä nuoret nappaavat panttivangikseen Lizzyn ja pakenevat. Alkaa pakomatka, jonka pitäisi jotenkin selittää, miten Leatherfacesta tuli ikonen sekopää. Näin ei tapahdu. Kaikki elokuvan antamat vastaukset ovat onttoja yksinkertaistuksia. Elokuvalla on muuten oikeastaan vain viitteellisesti tekemistä alkuperäisen elokuvan kanssa. Vain elokuvan ensimmäiset viisi ja viimeiset kymmenen minuuttia liittyvät jotenkuten Texas Chainsaw Massacreen. Elokuvan ainoa jännite nousee siitä, kuka nuorista nyt oikeasti on sitten se tuleva Leatherface.

Nuoret roadtripillä
                                         
Elokuvan suurin ongelma on sen kehno käsikirjoitus. Näyttelijät tekevät kelvolliset suoritukset, vaikka jokin Lili Taylorin sinänsä onnistuneesti näyttelemässä Vernassa mättää. Jotenkin tomera matriarkka ei istu koko leffasarjan hahmokaartiin, joten Taylorin suoritus menee hukkaan. Dorff on mainio vihainen sheriffi, mutta hahmona niin kliseinen, ettei katsoja puolusta tai vastusta hahmoa, jotenkin se vain soljuu ohi. Nuoret tekevät työnsä ihan hyvin, mutta heidän hahmonsa ovat raivostuttavan stereotyyppisiä. Samalla hahmojen kehitys on joko olematonta tai epäuskottavaa: miten se nyt yhtäkkiä on tuollainen, kun se koko elokuvan oli tällainen? Kun Leatherface lopulta pukee maskinsa päälle on ratkaisu sekä epäuskottava, että epätyydyttävä – vaikka itse kohtaus on visuaalisesti yksi harvoista hienoista kohtauksista.

Elokuva ei ole kauhua vaan road movie, jonka kohtaukset ovat muissa elokuvissa loppuun kaluttua kamaa. Kohtaus kohtauksen jälkeen käydään läpi äärimmäisen kliseisiä juonikuvioita. Leatherfacen hahmon selittämiseksi riittää näemmä, että äiti sanoo, että ”ulkopuolisiin ei voi luottaa”. Kun Rob Zombie uusi Halloweenin (2007), hahmon kehitys pojasta hirviöksi oli elokuvan merkittävin anti – nyt ei selitetä mitään. Ongelma on se, että vaikka Leatherfacen hahmoa ei tarvitsisi puhkiselittää, itse hahmo oli alkuperäisen elokuvan kiehtovin tyyppi. Tästä elokuvasta tuo hahmo puuttuu. Siksi sille olisi hyvä saada edes vaikka julma ja nihilistinen taustatarina, jossa sisäsiittoisen perheen painajaisiin sukellettaisiin kunnolla. Nyt saadaan lauma eripuraisia teinejä kiistelemässä metsässä. Jos matka kotiin olisi edes omaperäinen, se pelastaisi paljon. Jos elokuva ei olisi osa kauhusarjaa, vaan itsenäinen elokuva, se voisi viihdyttää. Nyt se turhauttaa. Jos se sitten olisi edes raju, se voisi nostaa adrenaliinitasoja. Harmi, etteivät Bustillo ja Maury ole nähneet tätä. Maury kertoi haastattelussa, että elokuvan tarkoitus ei ole selittää, vaan kertoa otteita Leatherfacen nuoruudesta (lähde) – ehkä samalla olisi sitten voinut kertoa joitakin kiinnostavia otteita näiden sijaan?

Elokuussa 2017 menehtynyt alkuperäisen elokuvan ohjaaja, kauhumestari Tobe Hooper selkeästi antoi elokuvalle siunauksensa, sillä hän toimi myös elokuvan vastaavana tuottajana. Hooper tuskin otti itse elokuvasarjaa kovin vakavasti, sillä hän löi leikin lekkeriksi itse jo komedian puolelle lipsahtavassa Texas Chainsaw Massacre II:ssa (1982). Sen vuoksi Leatherfacen äärellä kyllä kelpaa muistella menehtynyttä kauhuveteraania. Kippis ikonille.

Arvosana:


Leatherface - Bringing it all back home
                                               
Ps. Elokuvan dvd sisälsi vaihtoehtoisen lopun, joka oli julmempi, ja ehkä aavistuksen verran parempi.


Lähteet: Imdb, Wikipedia
Kuvalähteet: Imdb, Lionsgate 

perjantai 16. marraskuuta 2018

Katsaus vuoden 2017 kauhuelokuviin


Heti alkuun muutama sananen viime vuoden kauhuelokuvista. Vuosi 2017 oli oikein mainio vuosi genre-elokuville. Sanoivat ilkeät kielet mitä vain, kauhu ei ole nykyään vain ”uusintaversiointeja” ja ”halpahintaista säikyttelyä”. (Sitä paitsi mitä vikaa on uusintaversioissa, jos ne ovat toimivia, tai halpahintaisessa säikyttelyssä, jos sitä säikähtää?) Lista ei ole mikään best of -lista, vaan pieni katsaus viime vuoden kauhuelokuviin. (Wikipedia heittää osan elokuvista vuoden 2016 puolelle, mutta virallisen ensi-iltansa ovat kaikki saaneet 2017) Vuonna 2017 tuotettiin hirmu määrä loistavia kauhuelokuvia, joista yleisömenestyksiksi nousseita Get Outia, Itiä ja Annabelle : Creationia on tässä ehkä turha mainita. Aika näyttää onko vuodesta 2018 yhtä hyväksi kauhun vuodeksi, vaikka alkuvuoden A Quiet Place, arvostelumenestykseksi kohonnut Hereditary sekä loppuvuoden Halloween ja meillä jo onkin. Katso nämä kuitenkin jos siihen on mahdollisuus:



Ohjaajat: Jeremy Gillespie, Steven Kostanski
Pääosat: Aaron Poole, Kenneth Welsh, Daniel Fathers, Kathleen Munroe
Mainio indiekauhu The Void yhdistelee häpeilemättä John Carpenterin legendaaristen Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976) ja The Thing (1982) tematiikkaa H.P. Lovecraftiin, tai osin jopa kopioi niitä – ja miksikäs ei? Lopputulos on mainio, mystinen ja brutaali selviytymiskamppailu piiritetyssä sairaalassa. Erikoisefektit ja visuaalinen ilme ovat upeita ja cgi minimissään, mikä ei ole ihme – kumpikin ohjaajista on meritoitunut genre-elokuvien taiteellisella ja graafisella osastolla.

... pitäisikö näissä lyhyissäkin arvioissa antaa tähtiä? No antaa mennä.

tähdet ****






Ohjaaja: Gore Verbinski
Pääosat: Dane DeHaan, Mia Goth, Jason Isaacs
Pirates of the Caribbean ohjaajan A Cure for Wellness oli yksi niitä harvoja kauhuelokuvia, jotka pääsivät viime vuonna Suomessa teatterilevitykseen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja tiivistunnelmainen Sveitsiläiseen ”hyvinvointikeskukseen” sijoittuva mysteeri. Elokuvan alkaa rauhallisesti ja kiristää hiljalleen ruuviaan kireämmälle. Valitettavasti elokuva on selkeästi ylipitkä, ja polkee ajoittain paikallaan. Loppuratkaisu lässähtää, kuten tämänkaltaisilla elokuvilla on usein tapana – mysteeri on kiinnostavin osa juonta. Tunnelman ja upeiden kuvien, sekä tietysti trailerilla Ramonesin parasta biisiä I wanna be sedatedia soittavan Suomen ylpeyden, Mirel Wagnerin, vuoksi elokuva kannattaa katsoa.
tähdet: ***







Ohjaaja: Tyler MacIntyre
Pääosat: Brianna Hildebrand, Alexandra Shipp
Tarina kahden teinitytön ystävyydestä ja heidän yrityksestään löytää paikkaa maailmassa. Tyttöjen tarkoitus on saada lukijoita murha-aiheiselle blogilleen Tragedy Girls. Murhaamalla ihmisiä julmetusti. Elokuvalla on siis komediallinen slasher (jo nimensäkin puolesta) mainion Final Girlsin (2015) malliin, joskaan samankaltaisille metatasoille ei tällä kertaa olla menossa. Elokuvassa on oikealla mitalla mustaa huumoria ja tyylikkäitä kuolemia. Päähenkilöt käyvät jurppimaan melko pian, mikä ehkä sopii teiniteemaan, mutta sitä on pakko ihmetellä, kuka jaksaa ig-julkkisten aikakaudella panostaa blogiinsa näin paljon? Köh köh… Hyvin tehdyille kauhukomedioille on kuitenkin aina paikkansa.
tähdet: ***




 
(myös Grave)
Ohjaaja: Julia Ducournau
Pääosat: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella
2000-luvun alussa kaikki käänsivät katseensa Ranskaan, josta putoili brutaaleja, tyylikkäitä kauhuelokuvia. New wave of French extremity kuitenkin laantui, mutta ranskalaiset kauhuelokuvat eivät ole vielä kuolleet – onneksi – sukupuuttoon. Raw on tyylitelty ja tyylikäs elokuva nuoren naisen aikuisuuden ensiaskelista, opintojen alusta ja itsenäistymisestä. Alun jälkeen elokuva nyrjähtää raiteiltaan ja syöksyy kasvavan pakkomielteen syövereihin. Elokuvaa on laajalti kehuttu, ja se on katsomisen arvoinen, vaikka itse en erityisesti saanut irti elokuvan ”suuremmista” teemoista, jos sillä edes oli niitä. Se on mielenkiintoinen elokuva siskosten – ja perheen – salaisuuksista, mutta onnistuiko se kommentoimaan aikuistumisen vaikeutta, naisen paikkaa yhteiskunnassa, joukkoon sopeutumisen väistämätöntä vaikeutta tai lihansyönnin eettisyyttä? Tai ehkä se ei yrittänyt sitä?
tähdet: *** ja 1/2






Ohjaaja: Darren Aronofsky
Pääosat: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer
Mestarillisen Darren Aronofskyn mother! on kauhuelokuva vain jos sen synkän teeman – ihmisyyden historian – sellaiseksi mieltää. Sen uskonnollis-filosofinen pohjatematiikka on hieman liian ilmiselvää, jotta siitä saisi erityisiä ahaa-elämyksiä. Tiedän, että tätä elokuvaa on kuvattu erittäin ahdistavaksi, mutta itse pessimistinä ja mustan huumorin ystävänä katsoin varsinkin sen loppupään kauheuksien vyörytystä suu auki, mutta huvittuneena. Tätä joukkomurhien, mielivallan, välinpitämättömyyden ja irrationaalisen muka-hengellisyyden amok-maista oopperaahan maailmanhistoria on (tai ainakin kirjoitettu historia, ei se oikeasti tärkeä arjen historia). Onko mother! todella tärkeä elokuva? No ehkä ei, mutta elokuvallisena saavutuksena täytyy Aronofskille jälleen nostaa hattua. Varsinkin viimeinen vartti on todella hengästyttävä, joskaan ei mielestäni yhtä hirvittävä kuin Aronofskin Unelmien sielunmessun (2000) viimeinen vartti. Ja kun Javier Bardemin esittämä mies (Him) kirjoitetaan isolla, silloin Jennifer Lawrencen esittämä äiti (mother) kirjoitetaan varmasti pienellä.
tähdet: ***





Ohjaaja: S. Craig Zahler

Pääosat: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson

Omaperäisen länkkärikauhu Bone Tomahawkin (2015) ohjaajan vankilaelokuva on todellinen syöksy kurimukseen. Korkeamoraalinen huumemuuli Bradley (Vince Vaughn) joutuu tiukkaan paikkaan, kun keikka menee pieleen ja pelastaakseen raskaana olevan vaimonsa rikollisten kostolta hän saa tehtäväkseen hakeutua maan kovimman vankilan kovimmalle osastolle, salaperäiselle osastolle 99. Ultrabrutaali vankilamaailma on täyttä fantasiaa ja täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kohtaloita. Don Johnson vetää loistoroolin hirvittävänä vankilanjohtajana ja Vince Vaughn on elämänsä kunnossa. Jos kantti kestää raajojen murtelua ja äärimmäistä väkivaltaa, voin varauksetta suositella tätä infernoa. Aivan mieletön meno. Kauhuksi tätä ei voi suoranaisesti väittää, mutta meininki on kyllä häijympää kuin monissa tusinakauhuissa. Kyllä tämä täydet ansaitsee.



tähdet: *****
  



Ohjaaja: Ben Young
Pääosat: Ashleigh Cummings, Emma Booth, Stephen Curry
Vavahduttava Hounds of Love on yksi viime vuosien julmimpia ja tyylikkäimpiä kauhuelokuvia. Tositapahtumiin (löyhästi) pohjautuva kauhuelokuva kertoo pariskunnasta, joka kaappaa sadistisiin seksileikkeihinsä nuoria naisia ja murhaa viikkoa myöhemmin. Heidän armoilleen joutuu koulutyttö Vicky (Cummings), joka joutuu pärjäämään sänkyyn sidottuna pariskuntaa vastaan. Ensimmäistä kokopitkäänsä ohjaavalta, elokuvan myös käsikirjoittaneelta, Ben Youngilta elokuva on suvereeni taidonnäyte. Kameratyöskentely, käsikirjoituksen rytmitys, kaikki on loistavaa. Periaatteessa kolmen näyttelijän voimin pyörivä elokuva rakentuu näyttelijöiden varaan ja varsinkin pariskuntaa esittävät Booth ja Curry tekevät uskomattomat roolisuoritukset. Yhä julmemman elokuvasta tekee se, että se jättää katsojan mielikuvituksen varaan koko karmeuden. Hirvittävimmillä hetkillä kamera kääntyy pois, jättäen vatsanpohjaan saman tunteen kuin Michael Haneken Funny Games (1997) ensimmäisellä katsomiskerralla, joskaan ehkä samanlaisena sosiaalisena kommentaarina Hounds of Lovea ei voi nähdä. Todellinen pahanmielen elokuva. Ja mestariteos.

tähdet *****

Lähteet: IMDB
Kuvat: Screen Media Films, Fox Movies, Gunpowder & Sky, Focus Features, Paramount, Factor 30 Films