”Watching some good friends screaming 'Let me
out!'…”
– Queen
Ohjaaja: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Pääosat: Judah Lewis,
Samara Weaving, Robbie Amell
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16
Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä
hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina
ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin
jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina
ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa
saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.
Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän
koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon
opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä
tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat
kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä
aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika
on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on
upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla
aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä
Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää
avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori
nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin
Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä
jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään
lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi.
Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä
aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.
Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja
McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten
2000-luvun alun Charlien Enkelit
jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset
elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan
kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas
pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva
kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin
hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät
tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja
tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota
yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin
mieleen vuoden 2007 Murder Partyn,
jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä
tumpeloutensa ansioista.
The Babysitter ei
toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu
komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee
henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset
(vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy
kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu
kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta.
Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin
kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää
jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan
miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin
itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan
vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on
oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan
monitahoisen.
Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin
väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun
naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan
kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja
lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät. Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten
tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että
käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan
tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten
todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa
tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin
tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin
ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin).
Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan
kanssa.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com
Kuvat: Netflix