torstai 10. syyskuuta 2020

Arvostelu: The Babysitter (2017)


Watching some good friends screaming 'Let me out!'…”
– Queen



Ohjaaja: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Pääosat: Judah Lewis, Samara Weaving, Robbie Amell
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16


Koska tänään (10.9.) Netflixiin pötkähtää kauhukomedia The Babysitterin jatko-osa Killer Queen, on nyt viimeistään hyvä hetki hypätä kärryille ja katsastaa ensimmäinen, vuoden 2017 elokuva. Tarina ensimmäisen osan taustalla on Netflix-leffoille tyypillinen tarina: se kuvattiin jo vuonna 2015, mutta jäi vaille julkaisua, kunnes Netflix nappasi sen valmiina ja nimitti sen omaksi tuotannokseen. Vaan väliäkö hällä, pääasia, että leffa saatiin julkaistua, sillä se on toimiva kauhukomedia.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Colesta (Judah Lewis), vähän koulukiusatusta pojasta, joka pelkää sitä sun tätä: hämähäkkejä, autolla ajon opettelua, korkeita paikkoja, neuloja… Tien toisella puolen asuu pojan selkeä tuleva tyttöystäväkandidaatti Melanie (Emily Alyn Lind), mutta parhaat hetket kuluvat kuitenkin oman perheen luottolapsenvahdin, Been, kanssa. Bee on Colelle yhtä aikaa vähän kuin paras kaveri, isosisko – ja ehkä vähän ihastuksen kohdekin. Poika on jo ehkä vähän liian vanha tarvitsemaan lapsenvahtia, mutta onneksi Bee on upea, übercool, suojelee Colea kiusaajilta ja on tismalleen samalla aaltopituudella pojan kanssa. Ei ole ihme, että kun isä ja äiti (näyttelijöinä Leslie Bibb ja Ken Marino) lähtevät viikonloppulomalle palauttelemaan kipinää avioliittoonsa, he uskaltavat jättää Colen Been huomaan. Harmi vain, että nuori nainen on myös saatanaa palvova, ihmisiä tottuneesti kylmäksi pistävä sekopää. Naapurin Melanie yllyttää Colea vakoilemaan Beetä nukkuma-ajan jälkeen, sillä jenkkilapsenvahdithan tunnetusti kutsuvat poikaystäviään muhinoimaan yömyöhään lasten nukahdettua – ainakin jos kauhuelokuviin on uskominen, ja miksei olisi. Bee kuitenkin kutsuu paikalle viisi Colelle tuntematonta tyyppiä, eikä aikaakaan kun poika näkee jotain, joka viimeistään karistaa unihiekat silmistä.

Elokuvaan on annosteltu rempseyttä yllin kyllin. Ohjaaja McG, alias Joseph McGinty, on aiemmin tehnyt useampia toimintakomedioita, kuten 2000-luvun alun Charlien Enkelit jatko-osansa kera, ja tällä kertaa hän on sovittanut onnistuneesti komedialliset elementit toiminnan sijasta kauhuun. Been kaverit on revitty suoraan kauhuleffojen hahmojen kliseisimmästä laarista – löytyy cheerleader, lihaksikas pelinrakentaja, vitsikäs musta kaveri ja Tarantinoon kevyesti kallellaan oleva kohtalokas aasialaistaustainen nainen veitsineen. Tarantinoon, tai vähintäänkin hänen palvomiinsa b-elokuviin, viittaavat myös kuvan päälle ajetut tyylikkäät tekstit (engl. intertitle). Muutenkin elokuvan kerronta on alusta asti sopivan rento ja tyylitajuinen – se asettaa elokuvan sävyn heti kevyen koomiselle linjalle, jota yliampuvat veriroiskeet ja tylyt kuolemat ryydittävät. Leffa tuo väkisinkin mieleen vuoden 2007 Murder Partyn, jossa sinisilmäisyyttään murhattavaksi eksyvä mies selviää lähinnä tumpeloutensa ansioista.

The Babysitter ei toki ole mitenkään kovin omaperäinen – eikä edes se tyyli, jolla se taipuu komediaksi ole mitenkään yllätyksellinen. Mutta se, miten elokuva käsittelee henkilöhahmojaan, on sen vahvin valtti. Opportunistiset, itsekkäät lukiolaiset (vai college-nuoret?) asettuvat tyypillisille paikoilleen, mutta elokuva ei tyydy kuvaamaan heitä pelkkinä kliseekimppuina. Hölmö cheerleader paljastuu kunnianhimoiseksi ja älykkääksi, vaikka pelkääkin tissiensä puolesta. Lihaksikas pelinrakentaja ryntäilee ilman paitaa ja haluaa tappaa paljain käsin kuin jonkinnäköinen b-luokan Patrick Bateman, mutta välillä keskeyttää jahtaamisen antaakseen isoveljellisiä neuvoja, kunnes on taas aika jatkaa. Mustan miehen rooli on toki lyhyt ja tyly, mutta tämä tuntuu pikemminkin itsetarkoitukselliselta viittaukselta genren typerimpiin piirteisiin. Kerronnan vahvimmaksi lenkiksi osoittautuu Colen ja Been suhde – näyttelijöillä on oikeasti kemiat kohdallaan ja käsikirjoitus tekee heidän väleistään sopivan monitahoisen.

Laadukkaasti toteutetuista veriroiskeista huolimatta uskaltaisin väittää, että elokuva on lopulta hyvän mielen kauhukomedia. Silloin kun naapurin ukon ilmiselvä keski-iän kriisi tai sanailu pullean koulukiusaajan kanssa ei tuo virnettä naamalle, Colen selviäminen hykerryttää ja pojan ja lapsenvahdin välit ovat verenvuodatuksesta huolimatta hellyttävät.  Loppuhuomiona voi kertoa, että leffan, kuten tietty aika monen muunkin elokuvan, käsikirjoitus löytyy netistä, esim. tästä linkistä. Jo siitä huokuu sen ronski asenne. On hauska huomata, että käsikirjoitus ei välttämättä laita kaikki one-linereitaan hahmojen suuhun, vaan tyytyy näyttämään ne kerronnassaan – kun verinen twisti paljastaa pahisten todellisen nahan, käsikirjoitus uhraa huvikseen kokonaisen sivun valtaviin ”WHAT THE FUCK?” -sanoihin. Lopputuloksessa tämä on toteutettu hauskasti jo mainituilla, kuvaan lävähtävillä teksteillä. Netflixin tuottamista – tai originaalituotantoina jakelemista – kauhuelokuvista The Babysitter on mitä ilmeisimmin ensimmäinen kauhuelokuva, joka saa jatko-osan (pätee ainakin Suomen Netflixiin). Pakko laittaa sormet ristiin, että jatko-osa pystyisi samaan ensimmäisen osan kanssa.


Arvosana




Lähteet: IMDB, Wikipedia, scriptslug.com
Kuvat: Netflix

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)



I’m on a chopping spree…
– Death Breath



Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16


Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.

Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.

Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.

Kliseistään huolimatta Chopping Mallin meininki on mukavan raikasta ja se käyttää lyhyen kestonsa hyvin hyödykseen – elokuvallisesti sillä on palikat ihan hyvin paikoillaan. Kun nuorille valkenee, että he ovat loukussa seonneiden tappajarobottien kanssa, he eivät suinkaan jää niiden armoille, vaan pistävät hanttiin kunnolla. Pojat yrittävät suojella tyttöjä lykkäämällä heidät ilmastointikanavaan turvaan ja pyörähtävät itse hakemaan varusteita Sam Peckinpahille kunniaa tekevästä aseistamosta. Sitten ammuskellaan lonkalta, räjäytellään paikkoja ja viritellään ansoja. Naiset eivät kuitenkaan jää pekkaa pahemmiksi, vaan kyllästyvät pian piileskelyyn ja päättävät pistää roboteille itse kampoihin. Elokuvan potentiaalinen final girl on tosin turhan ilmeinen heti alusta lähtien.

Mistäs tässä on kyse?

Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures



maanantai 11. toukokuuta 2020

Arvostelu: Sheitan (2006)



”Depravity favours the bold…”
– Anaal Nathrakh

 


Ohjaaja: Kim Chapiron
Käsikirjoitus: Christian Chapiron & Kim Chapiron
Pääosat: Vincent Cassel, Olivier Barthélémy, Roxanne Mesquidida
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 18


2000-luvun alkuvuosina Ranskassa taottiin erityislaatuista kauhua. Ei näitä elokuvia ollut monia, mutta ne tekivät sen verran kovan vaikutuksen ja saivat niin laajaa kansainvälistä huomiota, että niiden katsottiin aloittaneen uuden aallon – New French Extremityn. Aallon kaikki elokuvat eivät tietenkään olleet kauhua: elokuvien joukosta löytyy useampia moderneja klassikoita, kuten Gaspar Noén järkyttävä Irreversible (2002) sekä anarkistinen, monia elokuvallisia tabuja rikkonut Pane mua (Baise-moi, 2000). Aivan erityisesti ranskalainen elokuva 2000-luvun alusta muistetaan kuitenkin rajuista kauhuelokuvista – kuten Alexander Ajan verinen Haute Tension (Switchblade Romance, 2003), Pascal Laughierin julma Marttyyrit (2008) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn Inside (À l'intérieur, 2007). No niin – näistä elokuvista on tässä blogissa puhuttu ennenkin, esimerkiksi kidutuskauhun yhteydessä, ja ehkä tasapuolisuuden nimissä pitäisi ottaa jokin näistä lähitulevaisuudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä ennen katsastetaan kuitenkin samaan löyhään alagenreen kuuluva Sheitan.

Sheitan on moniin muihin 2000-luvun alun ranskalaisiin kauhuelokuviin verrattuna melko pienelle huomiolle jäänyt. Se ei verisyydessä vedä vertoja vaikkapa Frontier(s):lle (2007) tai säikyttelyssä Ils:lle (engl. Them, 2006) – varsinkin kun se ei ole erityisen verinen tai pelottava – mutta yksi omituisimmista Ranskasta versoneista kauhuleffoista se silti on.

Elokuvan alussa kaverit Bart, Thai ja Ladj viettävät aikaa pariisilaisella klubilla. Vähän luusereilta tuntuvan kolmikon matkaan yllättäen lyöttäytyy klubin baarimikko Yasmine (Leïla Bekhti) sekä tanssilattialta vähän salaperäinen Eve (Roxane Mesquida), kun joukon urpoin kaveri Bart (Olivier Barthelemy) saa turpaansa ja lentää klubilta omaa tyhmyyttään. Seuraa päämäärätöntä kruisailua Pariisin keskustassa, sekä pikaisesti tehty lapsellinen varasteluretki lähikauppaan, kunnes Eve ehdottaa retkeä maaseudulle, hänen perheensä kotitilalle. Eveä haikaileva Thai (Nico Le Phat Tan) sekä Yasminea kotiinjääneestä tyttöystävästään huolimatta iskevä Ladj ovat retkestä tietysti innoissaan. Vaikka jo nyt kauhuelokuvalle tuttu skenaario kaupunkilaisista maaseudulla alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, ei kotitilalla yhtäkkiä odotakaan moottorisahaa heilutteleva hullu, vaan lähinnä autio kartano ja perheen tilanhoitaja Josef (Vincent Cassell), joka on sekä täysin tärähtänyt että oudolla tavalla kiehtova tyyppi. Loppuajan elokuva kiristää vähä vähältä outoa tunnelmaansa, ja saa katsojan jatkuvasti varpailleen.

Tunnelma viittaa vahvasti esimerkiksi Texas Chainsaw Massacreen (1974) sekä erityisesti aliarvostettuun Tourist Trapiin (Kuoleman mannekiinit, 1979), mutta juuri kun elokuva vaikuttaa valuvan kohti väistämätöntä murhaputkea, se heittää häränpyllyä odotuksilla ja jatkaakin yhä hiljalleen kiehuvan tunnelman kehittämistä. Sheitan eroaa esikuvistaan myös siinä, että tällä kertaa kaupunkilaiset eivät ole mitään mukavaa teinisakkia, joiden selviämisen puolesta haluaa pitää peukkuja, vaan lähinnä kaverikolmikko on melkoisia mulkkuja ja urpoja, jotka tavallaan ovat melkein yhtä sekaisin kuin heidän maaseudulla kohtaamansa ihmiset – aivan eri tavoin tosin. Asetelma on tavallaan juntit vs. urbaanit juntit – joiden Volkkarin puskurissa Ritari Ässän Kitt-autoa jäljittelevä punainen led-valo on kuin kirsikkana kakun päällä. Ehkä tästä syystä henkilöistä ei jaksa rehellisesti sanottuna kauheasti välittää. Myös visuaalisesti Sheitanissa on paljon viitteitä 70-luvun kauhuelokuviin – maatalon sisustus ja maanläheinen värimaailma ullakon nukkeineen ovat kuin suoraan 70-luvulta. Tälle kontrastia luo alkupuolen hektinen kaupunkielämän kuvaus nopeine leikkauksineen ja käsivaralla kuvattuine ottoineen – etenkin kun kuvallinen kerronta rauhoittuu välittömästi kun päästään maaseudulle. Alku- ja loppupuolen visuaalinen ilme kaikuvat samoja toimivia keinoja, kuin monet edellä mainitut ranskalaiset 2000-luvun verrokkinsa, ja tarvittaessa kuvaaja kieputtaa kameraansa kuin Gaspar Noén leffoissa ikään.

Jos ihan totta puhutaan, niin vaikka visuaalinen ilme toimii ja kuvaajalla on selkeästi tehtäviensä tasalla, se mikä tämän erottaa tusinakauhuista, ja tosissaan tekee tästä enemmän kuin vain ranskalaisen kopion Teksasin Moottorisahamurhista on Vincent Cassel. Mies oli juuri suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä – Irréversible ja Purppuravirrat (2000) olivat viimeistään tehneet hänestä kansainvälisen tähden, ja turhaan unhoon jäänyt psykedeelinen Blueberry (2004) sekä Ocean’s Twelve (2004) olivat tutustuttaneet hänet myös jenkkiyleisöille. Eastern Promises (2007) ja Black Swan (2010) olivat vasta tulossa – mutta tässä välissä hän ehti revittelemään täysin pähkähulluna Josefina Sheitaniin. Cassel nimittäin varastaa show’n aina kun ehtii ruutuun. Tilanhoitaja Josef on yhtä aikaa tunkeileva, mutta oudon sympaattinen; hänellä on ihan omituinen pakkomielle kaveriporukan urpoimpaan tyyppiin Bartiin, jolle hän kuitenkin yrittää tuputtaa yhtä kylän nuorta tyttöä ja hän hekottelee jatkuvasti kuin seonnut Mr. Bean. Hän on täysi mysteeri, mutta kuitenkin tavallaan päivänselvä sekopää ja pervo. Hänen kasvonsa ovat niin suuressa virneessä koko ajan, että ihme jos kuvauspäivän jälkeen Casselin naama ei ole ollut kipeänä. Ja Josefin sisko – lähinnä näkymättömissä pyörivä, viimeisillään raskaana oleva Marie – hän se vasta kumma tyyppi onkin. Cassel vetää roolin sen verran antaumuksella, että olisi todella hauska tietää, missä kulkee improvisoinnin, käsikirjoituksen ja silkan hulluuden raja. Tämä nostaa leffan keskinkertaisuuden suosta, johon se on muuten vähän vaarassa upota.

Sheitan poikkeaa teemallisesti muista 2000-luvun alun ranskalaisista kauhuleffoista. Esimerkiksi Frontier(s):in maaseudun sekopäät olivat suoraan natseja ja koko leffan päällä leijui pelko äärioikeiston uuden nousun seurauksista, ja Marttyyrit herätteli huolta rikkaan valtaeliitin moraalittomuudesta ja juovasta tavallisen kansan ja silmittömän yläluokan välillä. Sheitan vetää selkeämmin uskonnollista kuvastoa suoraan kehiin – jopa hieman turhan päällekäyvästi. Tilanhoitajan nimi on Josef ja tämän vaimo Marie, talon tyttö on Eve, halkopinosta löytyy käärme ja sängystä heinäsirkkoja. Elokuvan eräs kiinnostavimpia kohtauksia on joulupöydässä käyty väittely uskonnollisuudesta. Vaan eipä leffasta lopulta viittauksistaan huolimatta juuri mitään sen suurempaa uskonnollista sanottavaa saa irti, ellei sitä käsiporalla sieltä väkisin kaivele – lähinnä kuvasto tuntuu rikastuttavan käsikirjoitusta. Ei tällaiseen ainakaan perus Hollywood-kauhussa törmää. Ja ai niin, tämähän on myös jouluelokuva!

Loppuen lopuksi elokuva on melko suoraviivainen kauhutarina, jonka tunnelma on vedetty sopivasti niin kreisiksi, että sen loputtua on vaikea muistaa, että elokuvassa ei oikeastaan ollut melkein mitään pelottavaa. Sen verran juoni jättää auki, että lopulta on oikeasti vähän vaikea sanoa, ajautuuko se väistämättä kohti jotakin karmaisevaa, vai tapahtuuko kaikki vähän sattumalta – ja tarjoaapa loppu pienen mahdollisuuden kokonaan toiseenkin tulkintaan. Se missä elokuva sen sijaan suorastaan loistaa, on sen kyky tehdä henkilöidensä – ja sitä kautta katsojan – olo tukalaksi yllättävillä tavoilla. Kun mitään kamalaa ei yhtäkkiä tapahdukaan, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin vinksallaan. Kun paikalliset ovat sekä vähän säälittäviä, mutta kuitenkin luotaantyöntäviä – ja heidän keskenään puhumansa muka-ranska on omiaan luomaan kummallista ilmapiiriä. Heidän ystävällisyytensäkin on tungettelevuudessaan jotenkin kiusallista. Tunnelma muuttuu useaan otteeseen uhkaavaksi juuri silloin kun ei olettaisi. Totta kai Bart on kiinnostunut nuoresta naapurin maalaistytöstä, mutta kun tyttö Josefin säestyksellä oikein tyrkyttää itseään tilanne on pikemminkin epämiellyttävä kuin houkuttava. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi uimareissu paikalliselle kuumalle lähteelle, jossa leffa onnistuu ensin luomaan riehakkaan tunnelman, sitten kiusallisen, sitten uhkaavan, ja lopulta taas ihan jotain muuta.

 

Arvosana

 

 



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Mars Distribution

 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Hyytävää Kyytiä (Bloodride, 2020)


alun perin Blodtur

”… and I ride and I ride…”
– Iggy Pop




Ohjaus ja käsikirjoitus: Kjetil Indregard, Atle Knudsen
Pääosat: Anne Bache-Wiig, Erlend Rodal Vikhagen, Simen Bostad, Dagny Backer Johnsen
Kesto: 6 x 25 min
Ikäraja: 16

Arvostelen tavoistani poiketen sarjan tällä kertaa. Norjalainen Hyytävää kyytiä (Bloodride) on kuusiosainen kauhuantologiasarja, joka pötkähti Netflixin valikoimaan kolmisen viikkoa sitten. Heti alkuun sellainen huomio, että Netflix saattaa yrittää tuputtaa tätä englanninkielisellä dubbauksella, joka kannattaa kytkeä asetuksista takaisin alkuperäiseksi norjaksi. Tiedä sitten johtuuko omista asetuksistani, mutta olen huomannut saman typeryyden muidenkin ei-englanninkielisten sarjojen ja leffojen kanssa. No niin. Myönnän auliisti, että vaikka pidän suuresti siitä, että suoratoistopalveluihin – ja toki perinteisillekin kanaville – tuotetaan kauhusarjoja, kauhu toimii mielestäni paremmin elokuvana. Vaikka onhan lyhyemmällä ilmaisulla valtavasti hyviä puolia. Muistan, kun Subtv aikoinaan (2006?) näytti ihan toimivaa Masters of Horror -antologiasarjaa (2005–2007) – olin siitä erittäinkin innoissani, ja sisälsihän sarja esimerkiksi Takashi Miiken melko kipeän episodin Imprint, johon törmää best of -listoilla tämän tästä yhä. Kauhuantologiaahan oli toki tv-sarjana kokeiltu jo siihen mennessä kokonainen maailmansivu aina Twilight Zonesta (1959–1964) vaikkapa Tales from the Cryptiin (1989–1996), ja nykyaikana niitä putkahtelee sieltä täältä yhtenään. Kauhufanin näkökulmasta nykyaika on mitä otollisin, mutta täytyy myöntää, että monesti sarjojen taso heilahtelee villisti puolelta toiselle, eikä parhaimmillaankaan oikein päästä hyvien kauhuelokuvien tasolle. Vaan mieluustihan näitä katsoo, vaikkei aina osuisikaan napakymppiin, ja varsinkin nuorempien elokuvan tekijöiden ponnahduslautoina antologiat toimivat.




Sarjan ensimmäinen (ainoa?) kausi sisältää kuusi noin 25 minuuttista jaksoa, jotka kertovat itsenäiset tarinansa. Sarjaa nivoo yhteen alku, jossa kuin Stephen Kingin novellista repäisty bussikuski ajaa ties minne, kyydissään sarjan jaksojen päähenkilöitä, ja jokainen jakso tietysti kertoo yhden henkilön tarinan. Toisin kuin monet muut antologiasarjat, jotka perustuvat joka jaksossa eri ohjaajan ja käsikirjoittajan työpanokseen, on Hyytävää kyytiä norjalaisen kaksikon, Kjetil Indregardin ja Atle Knudsenin, kirjoittama ja ohjaama.

Sarjan jaksot ovat kiitettävän erilaisia keskenään. Uhrauksessa kaupunkilaisperheen äiti on totaalisen tylsistynyt perheen muutettua hiljaiseen maalaiskylään ja paikallisten superoutosuhde lemmikkeihinsä saa hänen mielenkiintonsa heräämään ja tuo uusia mahdollisuuksia. Hurjassa veljeskolmikossa hiljalleen sairaalasta kotiutuva mies lähtee perheen vanhalle mökille relaamaan veljiensä kanssa, eikä meno ole mitenkään ihan viatonta. Kamalaa jälkeä vie homman metatasolle, kun kirjailijuudesta haaveileva, kaikkien ihailema nuori nainen huomaa elämänsä muuttuvan omituiseksi painajaiseksi. Koe-eläimet osoittaa, mitä rikas äijä on valmis uhraamaan suojellakseen yrityksensä salaisuuksia. Vanhaan malliin on vanha kunnon hyvän ajan kummitustarina, kun vanhaan kyläkouluun saapuva naisopettaja törmää vanhoihin salaisuuksiin. Norsu posliinikaupassa sijoittuu firman juhliin, jossa uudet työntekijät yrittävät selvittää, mitä tapahtui poispotkitulle ja kiusatulle entiselle työntekijälle.

Jaksoista löytyy vähän kaikkea kauhun laidasta laitaan: vähän slasher-menoa, kummituksia, näkyjä ja psykologista kauhua. Jopa hieman splatteria saadaan paikoin! Jokaiseen tarinaan luotu kiitettävästi oma maailmansa, eikä missään kohtaa ole menty siitä, missä aita on matalin. Jaksot ovat onneksi juuri sopivan pituisia, eikä tyhjäkäyntiä ole – pidempinä tarinat eivät toimisi lainkaan niin hyvin. Nyt näitä on myös mukava katsoa useampi putkeen, ja koettaa arvailla, mistä kussakin on kyse. Sarja ei ehkä mullista maailmoja, mutta on perhanan toimivaa viihdettä. Pari jaksoista nousee selkeästi muiden yläpuolelle. Uhraus ja Kamalaa jälkeä vakuuttivat jaksoista ehkä eniten – Uhrauksen näennäisen uhkaava lähtökohta muuntuu ihan muuksi tarinan edetessä ja Kamalaa jälkeä on loistavan anarkistinen – jotain tällaista olisi mukava nähdä myös kokopitkässä muodossa, vaikka se varmasti saattaisi vesittää menon.

Valitettavasti muutama jakso ei toimi ihan niin hyvin. Muutamaan otteeseen käsikirjoitusta olisi vielä hieman voinut viilata – esimerkiksi Vanhaan malliin pursuaa irrallisia ideoita, joita ei oikein hyödynnetä, vaikka juoni onkin aika simppeli. Pari jaksoa saa lähinnä odottamaan lopun väistämätöntä twistiä, joita käsikirjoitus jaksaa yrittää. Täytyy sanoa, että käänteet kyllä aidosti toimivat, vaikka niistä suurimman osan aavistaisikin, ja sarja jaksaa silti muutamaan otteeseen kieputtaa odotuksia arvaamattomasti – Hurja veljeskolmikko saa viime sekunneillaan hymyn taatusti hyytymään.

Lopputulos on mukiinmenevä kauhusarja. Sanotaan, että jos sarjassa on kaksi neljän tähden jaksoa, kaksi kolmen ja kaksi kahden, niin vaikka keskiarvo on selkeästi kolme, on laadukkaasta kokonaisuudesta annettava pieni lisä. Kyllä tätä toisenkin kauden katsoisi.




Arvosana


Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: Netflix

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Arvostelu: What We Become (2015)


”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”
– Lapinlahden linnut


Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson
Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 16


Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.





Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Meta Film


torstai 12. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Slaughter High (1986)


Meidän piti muuttaa maailmaa…”
– Anssi Kela




Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale
Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16


Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.
Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.


Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…


Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube
Kuvat: Vestron Pictures