torstai 10. syyskuuta 2020
Arvostelu: The Babysitter (2017)
maanantai 6. heinäkuuta 2020
Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)
”I’m on a chopping spree…”
– Death Breath
Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16
Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.
Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.
Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.
Mistäs tässä on kyse? |
Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures
maanantai 11. toukokuuta 2020
Arvostelu: Sheitan (2006)
Ohjaaja: Kim Chapiron
Käsikirjoitus: Christian Chapiron & Kim Chapiron
2000-luvun alkuvuosina Ranskassa taottiin erityislaatuista kauhua. Ei näitä elokuvia ollut monia, mutta ne tekivät sen verran kovan vaikutuksen ja saivat niin laajaa kansainvälistä huomiota, että niiden katsottiin aloittaneen uuden aallon – New French Extremityn. Aallon kaikki elokuvat eivät tietenkään olleet kauhua: elokuvien joukosta löytyy useampia moderneja klassikoita, kuten Gaspar Noén järkyttävä Irreversible (2002) sekä anarkistinen, monia elokuvallisia tabuja rikkonut Pane mua (Baise-moi, 2000). Aivan erityisesti ranskalainen elokuva 2000-luvun alusta muistetaan kuitenkin rajuista kauhuelokuvista – kuten Alexander Ajan verinen Haute Tension (Switchblade Romance, 2003), Pascal Laughierin julma Marttyyrit (2008) ja Alexandre Bustillon & Julien Mauryn Inside (À l'intérieur, 2007). No niin – näistä elokuvista on tässä blogissa puhuttu ennenkin, esimerkiksi kidutuskauhun yhteydessä, ja ehkä tasapuolisuuden nimissä pitäisi ottaa jokin näistä lähitulevaisuudessa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä ennen katsastetaan kuitenkin samaan löyhään alagenreen kuuluva Sheitan.
Sheitan on moniin muihin 2000-luvun alun ranskalaisiin kauhuelokuviin verrattuna melko pienelle huomiolle jäänyt. Se ei verisyydessä vedä vertoja vaikkapa Frontier(s):lle (2007) tai säikyttelyssä Ils:lle (engl. Them, 2006) – varsinkin kun se ei ole erityisen verinen tai pelottava – mutta yksi omituisimmista Ranskasta versoneista kauhuleffoista se silti on.
Elokuvan alussa kaverit Bart, Thai ja Ladj viettävät aikaa pariisilaisella klubilla. Vähän luusereilta tuntuvan kolmikon matkaan yllättäen lyöttäytyy klubin baarimikko Yasmine (Leïla Bekhti) sekä tanssilattialta vähän salaperäinen Eve (Roxane Mesquida), kun joukon urpoin kaveri Bart (Olivier Barthelemy) saa turpaansa ja lentää klubilta omaa tyhmyyttään. Seuraa päämäärätöntä kruisailua Pariisin keskustassa, sekä pikaisesti tehty lapsellinen varasteluretki lähikauppaan, kunnes Eve ehdottaa retkeä maaseudulle, hänen perheensä kotitilalle. Eveä haikaileva Thai (Nico Le Phat Tan) sekä Yasminea kotiinjääneestä tyttöystävästään huolimatta iskevä Ladj ovat retkestä tietysti innoissaan. Vaikka jo nyt kauhuelokuvalle tuttu skenaario kaupunkilaisista maaseudulla alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, ei kotitilalla yhtäkkiä odotakaan moottorisahaa heilutteleva hullu, vaan lähinnä autio kartano ja perheen tilanhoitaja Josef (Vincent Cassell), joka on sekä täysin tärähtänyt että oudolla tavalla kiehtova tyyppi. Loppuajan elokuva kiristää vähä vähältä outoa tunnelmaansa, ja saa katsojan jatkuvasti varpailleen.
Tunnelma viittaa vahvasti esimerkiksi Texas Chainsaw Massacreen (1974) sekä erityisesti aliarvostettuun Tourist Trapiin (Kuoleman mannekiinit, 1979), mutta juuri kun elokuva vaikuttaa valuvan kohti väistämätöntä murhaputkea, se heittää häränpyllyä odotuksilla ja jatkaakin yhä hiljalleen kiehuvan tunnelman kehittämistä. Sheitan eroaa esikuvistaan myös siinä, että tällä kertaa kaupunkilaiset eivät ole mitään mukavaa teinisakkia, joiden selviämisen puolesta haluaa pitää peukkuja, vaan lähinnä kaverikolmikko on melkoisia mulkkuja ja urpoja, jotka tavallaan ovat melkein yhtä sekaisin kuin heidän maaseudulla kohtaamansa ihmiset – aivan eri tavoin tosin. Asetelma on tavallaan juntit vs. urbaanit juntit – joiden Volkkarin puskurissa Ritari Ässän Kitt-autoa jäljittelevä punainen led-valo on kuin kirsikkana kakun päällä. Ehkä tästä syystä henkilöistä ei jaksa rehellisesti sanottuna kauheasti välittää. Myös visuaalisesti Sheitanissa on paljon viitteitä 70-luvun kauhuelokuviin – maatalon sisustus ja maanläheinen värimaailma ullakon nukkeineen ovat kuin suoraan 70-luvulta. Tälle kontrastia luo alkupuolen hektinen kaupunkielämän kuvaus nopeine leikkauksineen ja käsivaralla kuvattuine ottoineen – etenkin kun kuvallinen kerronta rauhoittuu välittömästi kun päästään maaseudulle. Alku- ja loppupuolen visuaalinen ilme kaikuvat samoja toimivia keinoja, kuin monet edellä mainitut ranskalaiset 2000-luvun verrokkinsa, ja tarvittaessa kuvaaja kieputtaa kameraansa kuin Gaspar Noén leffoissa ikään.Jos ihan totta puhutaan, niin vaikka visuaalinen ilme toimii ja kuvaajalla on selkeästi tehtäviensä tasalla, se mikä tämän erottaa tusinakauhuista, ja tosissaan tekee tästä enemmän kuin vain ranskalaisen kopion Teksasin Moottorisahamurhista on Vincent Cassel. Mies oli juuri suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä – Irréversible ja Purppuravirrat (2000) olivat viimeistään tehneet hänestä kansainvälisen tähden, ja turhaan unhoon jäänyt psykedeelinen Blueberry (2004) sekä Ocean’s Twelve (2004) olivat tutustuttaneet hänet myös jenkkiyleisöille. Eastern Promises (2007) ja Black Swan (2010) olivat vasta tulossa – mutta tässä välissä hän ehti revittelemään täysin pähkähulluna Josefina Sheitaniin. Cassel nimittäin varastaa show’n aina kun ehtii ruutuun. Tilanhoitaja Josef on yhtä aikaa tunkeileva, mutta oudon sympaattinen; hänellä on ihan omituinen pakkomielle kaveriporukan urpoimpaan tyyppiin Bartiin, jolle hän kuitenkin yrittää tuputtaa yhtä kylän nuorta tyttöä ja hän hekottelee jatkuvasti kuin seonnut Mr. Bean. Hän on täysi mysteeri, mutta kuitenkin tavallaan päivänselvä sekopää ja pervo. Hänen kasvonsa ovat niin suuressa virneessä koko ajan, että ihme jos kuvauspäivän jälkeen Casselin naama ei ole ollut kipeänä. Ja Josefin sisko – lähinnä näkymättömissä pyörivä, viimeisillään raskaana oleva Marie – hän se vasta kumma tyyppi onkin. Cassel vetää roolin sen verran antaumuksella, että olisi todella hauska tietää, missä kulkee improvisoinnin, käsikirjoituksen ja silkan hulluuden raja. Tämä nostaa leffan keskinkertaisuuden suosta, johon se on muuten vähän vaarassa upota.
Sheitan poikkeaa teemallisesti muista 2000-luvun alun ranskalaisista kauhuleffoista. Esimerkiksi Frontier(s):in maaseudun sekopäät olivat suoraan natseja ja koko leffan päällä leijui pelko äärioikeiston uuden nousun seurauksista, ja Marttyyrit herätteli huolta rikkaan valtaeliitin moraalittomuudesta ja juovasta tavallisen kansan ja silmittömän yläluokan välillä. Sheitan vetää selkeämmin uskonnollista kuvastoa suoraan kehiin – jopa hieman turhan päällekäyvästi. Tilanhoitajan nimi on Josef ja tämän vaimo Marie, talon tyttö on Eve, halkopinosta löytyy käärme ja sängystä heinäsirkkoja. Elokuvan eräs kiinnostavimpia kohtauksia on joulupöydässä käyty väittely uskonnollisuudesta. Vaan eipä leffasta lopulta viittauksistaan huolimatta juuri mitään sen suurempaa uskonnollista sanottavaa saa irti, ellei sitä käsiporalla sieltä väkisin kaivele – lähinnä kuvasto tuntuu rikastuttavan käsikirjoitusta. Ei tällaiseen ainakaan perus Hollywood-kauhussa törmää. Ja ai niin, tämähän on myös jouluelokuva!
Loppuen lopuksi elokuva on melko suoraviivainen kauhutarina, jonka tunnelma on vedetty sopivasti niin kreisiksi, että sen loputtua on vaikea muistaa, että elokuvassa ei oikeastaan ollut melkein mitään pelottavaa. Sen verran juoni jättää auki, että lopulta on oikeasti vähän vaikea sanoa, ajautuuko se väistämättä kohti jotakin karmaisevaa, vai tapahtuuko kaikki vähän sattumalta – ja tarjoaapa loppu pienen mahdollisuuden kokonaan toiseenkin tulkintaan. Se missä elokuva sen sijaan suorastaan loistaa, on sen kyky tehdä henkilöidensä – ja sitä kautta katsojan – olo tukalaksi yllättävillä tavoilla. Kun mitään kamalaa ei yhtäkkiä tapahdukaan, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin vinksallaan. Kun paikalliset ovat sekä vähän säälittäviä, mutta kuitenkin luotaantyöntäviä – ja heidän keskenään puhumansa muka-ranska on omiaan luomaan kummallista ilmapiiriä. Heidän ystävällisyytensäkin on tungettelevuudessaan jotenkin kiusallista. Tunnelma muuttuu useaan otteeseen uhkaavaksi juuri silloin kun ei olettaisi. Totta kai Bart on kiinnostunut nuoresta naapurin maalaistytöstä, mutta kun tyttö Josefin säestyksellä oikein tyrkyttää itseään tilanne on pikemminkin epämiellyttävä kuin houkuttava. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi uimareissu paikalliselle kuumalle lähteelle, jossa leffa onnistuu ensin luomaan riehakkaan tunnelman, sitten kiusallisen, sitten uhkaavan, ja lopulta taas ihan jotain muuta.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Mars Distribution