Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky

Arvostelu: Leatherface (2017)

”Graze the skin with my fingertips…”

 - Slayer

Ohjaajat: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Käsikirjoitus: Seth M. Sherwood

Pääosat: Sam Strike, Vanessa Grasse, Stephen Dorff, Lili Taylor

Kesto: 1 t 30 min

Ikäraja: 18

Kun kuulin tekeillä olevasta jälleen uudesta osasta (surullisen) kuuluisaan Texas Chainsaw Massacre-sarjaan, tieto ei yllättänyt. Näitähän tupsahtelee vähän väliä.

Taustatiedoksi: alkuperäiselle, kauhuelokuvien parhaimmistoon kuuluvalle elokuvalle vuodelta 1974 on tehty kieli poskessa (tai muualla) jatko-osia (II ja III, sekä sarjan kummajainen the Next Generation), sekä remake vuonna 2003. Tälle remakelle on tehty esiosa Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (2006). Näiden jälkeen sarjaa yritettiin rebootata alkuperäisen elokuvan jatko-osalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka skippasi kaikki muut sarjaan kuuluvat elokuvat, vähän samalla tavalla kuin tämän vuoden Halloween. Ja nyt siis seuraisi alkuperäisen leffan esiosa. Huhhuh.

Kun kuulin, että elokuvan luotseiksi on saatu ranskalaiset Alexandre Bustillo ja Julien Maury, odotukset heräsivät. Kaverit nimittäin ovat vastuussa Insidestä (À l'intérieur 2007), joka kuuluu ehdottomasti modernin kauhuelokuvan kaanoniin. Kysymykseksi jäi, osaisivatko herrat puhaltaa uutta henkeä mätänevaan elokuvasarjaan, vai pitäisikö Sawyerin tila Teksasin perämailla nyt viimein jo jättää rauhaan. Valitettavasti elokuvan jälkeen taivun jälkimmäiselle kannalle.

Elokuvan alussa Sawyerin tilalla pidetään yllä normaaleja arkikuvioita: hoidetaan sikoja sekä opetetaan perheen sisäsiittoisia lapsia metsästämään ja tappamaan ihmisiä. Tosin tällä kertaa lähinnä paikallisia, outoa kyllä. Kun perheen lapset teilaavat seudun sheriffin tyttären, passittaa sheriffi perheen nuorimman pojan Jedin (siis tulevan Leatherfacen) lasten parantolaan. Skipataan kymmenen vuotta, ja mielisairaalaan tuleva uusi hoitaja Lizzy tutustuu sairaalassa hoidettavaan nuorisokatraaseen. On valtava, mieleltään ilmeisen hidas poika Bud, tästä huolehtiva, oikeamielinen Jackson sekä oman elämänsä Natural Born Killers Ike ja Clarice. Mielisairaalan meno lipsahtaa nopeasti Outlastiksi, kun Leatherfacen äiti Verna saapuu paikalle poikaansa etsimään.

Sekasorron tiimellyksessä nuoret nappaavat panttivangikseen Lizzyn ja pakenevat. Alkaa pakomatka, jonka pitäisi jotenkin selittää, miten Leatherfacesta tuli ikonen sekopää. Näin ei tapahdu. Kaikki elokuvan antamat vastaukset ovat onttoja yksinkertaistuksia. Elokuvalla on muuten oikeastaan vain viitteellisesti tekemistä alkuperäisen elokuvan kanssa. Vain elokuvan ensimmäiset viisi ja viimeiset kymmenen minuuttia liittyvät jotenkuten Texas Chainsaw Massacreen. Elokuvan ainoa jännite nousee siitä, kuka nuorista nyt oikeasti on sitten se tuleva Leatherface.

Nuoret roadtripillä

                                         

Elokuvan suurin ongelma on sen kehno käsikirjoitus. Näyttelijät tekevät kelvolliset suoritukset, vaikka jokin Lili Taylorin sinänsä onnistuneesti näyttelemässä Vernassa mättää. Jotenkin tomera matriarkka ei istu koko leffasarjan hahmokaartiin, joten Taylorin suoritus menee hukkaan. Dorff on mainio vihainen sheriffi, mutta hahmona niin kliseinen, ettei katsoja puolusta tai vastusta hahmoa, jotenkin se vain soljuu ohi. Nuoret tekevät työnsä ihan hyvin, mutta heidän hahmonsa ovat raivostuttavan stereotyyppisiä. Samalla hahmojen kehitys on joko olematonta tai epäuskottavaa: miten se nyt yhtäkkiä on tuollainen, kun se koko elokuvan oli tällainen? Kun Leatherface lopulta pukee maskinsa päälle on ratkaisu sekä epäuskottava, että epätyydyttävä – vaikka itse kohtaus on visuaalisesti yksi harvoista hienoista kohtauksista.

Elokuva ei ole kauhua vaan road movie, jonka kohtaukset ovat muissa elokuvissa loppuun kaluttua kamaa. Kohtaus kohtauksen jälkeen käydään läpi äärimmäisen kliseisiä juonikuvioita. Leatherfacen hahmon selittämiseksi riittää näemmä, että äiti sanoo, että ”ulkopuolisiin ei voi luottaa”. Kun Rob Zombie uusi Halloweenin (2007), hahmon kehitys pojasta hirviöksi oli elokuvan merkittävin anti – nyt ei selitetä mitään. Ongelma on se, että vaikka Leatherfacen hahmoa ei tarvitsisi puhkiselittää, itse hahmo oli alkuperäisen elokuvan kiehtovin tyyppi. Tästä elokuvasta tuo hahmo puuttuu. Siksi sille olisi hyvä saada edes vaikka julma ja nihilistinen taustatarina, jossa sisäsiittoisen perheen painajaisiin sukellettaisiin kunnolla. Nyt saadaan lauma eripuraisia teinejä kiistelemässä metsässä. Jos matka kotiin olisi edes omaperäinen, se pelastaisi paljon. Jos elokuva ei olisi osa kauhusarjaa, vaan itsenäinen elokuva, se voisi viihdyttää. Nyt se turhauttaa. Jos se sitten olisi edes raju, se voisi nostaa adrenaliinitasoja. Harmi, etteivät Bustillo ja Maury ole nähneet tätä. Maury kertoi haastattelussa, että elokuvan tarkoitus ei ole selittää, vaan kertoa otteita Leatherfacen nuoruudesta (lähde) – ehkä samalla olisi sitten voinut kertoa joitakin kiinnostavia otteita näiden sijaan?

Elokuussa 2017 menehtynyt alkuperäisen elokuvan ohjaaja, kauhumestari Tobe Hooper selkeästi antoi elokuvalle siunauksensa, sillä hän toimi myös elokuvan vastaavana tuottajana. Hooper tuskin otti itse elokuvasarjaa kovin vakavasti, sillä hän löi leikin lekkeriksi itse jo komedian puolelle lipsahtavassa Texas Chainsaw Massacre II:ssa (1982). Sen vuoksi Leatherfacen äärellä kyllä kelpaa muistella menehtynyttä kauhuveteraania. Kippis ikonille.

Arvosana:

Leatherface - Bringing it all back home

                                               

Ps. Elokuvan dvd sisälsi vaihtoehtoisen lopun, joka oli julmempi, ja ehkä aavistuksen verran parempi.

Lähteet: Imdb, Wikipedia

Kuvalähteet: Imdb, Lionsgate 

Katsaus vuoden 2017 kauhuelokuviin

Heti alkuun muutama sananen viime vuoden kauhuelokuvista. Vuosi 2017 oli oikein mainio vuosi genre-elokuville. Sanoivat ilkeät kielet mitä vain, kauhu ei ole nykyään vain ”uusintaversiointeja” ja ”halpahintaista säikyttelyä”. (Sitä paitsi mitä vikaa on uusintaversioissa, jos ne ovat toimivia, tai halpahintaisessa säikyttelyssä, jos sitä säikähtää?) Lista ei ole mikään best of -lista, vaan pieni katsaus viime vuoden kauhuelokuviin. (Wikipedia heittää osan elokuvista vuoden 2016 puolelle, mutta virallisen ensi-iltansa ovat kaikki saaneet 2017) Vuonna 2017 tuotettiin hirmu määrä loistavia kauhuelokuvia, joista yleisömenestyksiksi nousseita Get Outia, Itiä ja Annabelle : Creationia on tässä ehkä turha mainita. Aika näyttää onko vuodesta 2018 yhtä hyväksi kauhun vuodeksi, vaikka alkuvuoden A Quiet Place, arvostelumenestykseksi kohonnut Hereditary sekä loppuvuoden Halloween ja meillä jo onkin. Katso nämä kuitenkin jos siihen on mahdollisuus:

The Void

Ohjaajat: Jeremy Gillespie, Steven Kostanski

Pääosat: Aaron Poole, Kenneth Welsh, Daniel Fathers, Kathleen Munroe

Mainio indiekauhu The Void yhdistelee häpeilemättä John Carpenterin legendaaristen Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976) ja The Thing (1982) tematiikkaa H.P. Lovecraftiin, tai osin jopa kopioi niitä – ja miksikäs ei? Lopputulos on mainio, mystinen ja brutaali selviytymiskamppailu piiritetyssä sairaalassa. Erikoisefektit ja visuaalinen ilme ovat upeita ja cgi minimissään, mikä ei ole ihme – kumpikin ohjaajista on meritoitunut genre-elokuvien taiteellisella ja graafisella osastolla.

... pitäisikö näissä lyhyissäkin arvioissa antaa tähtiä? No antaa mennä.

tähdet ****

A Cure for Wellness

Ohjaaja: Gore Verbinski

Pääosat: Dane DeHaan, Mia Goth, Jason Isaacs

Pirates of the Caribbean ohjaajan A Cure for Wellness oli yksi niitä harvoja kauhuelokuvia, jotka pääsivät viime vuonna Suomessa teatterilevitykseen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja tiivistunnelmainen Sveitsiläiseen ”hyvinvointikeskukseen” sijoittuva mysteeri. Elokuvan alkaa rauhallisesti ja kiristää hiljalleen ruuviaan kireämmälle. Valitettavasti elokuva on selkeästi ylipitkä, ja polkee ajoittain paikallaan. Loppuratkaisu lässähtää, kuten tämänkaltaisilla elokuvilla on usein tapana – mysteeri on kiinnostavin osa juonta. Tunnelman ja upeiden kuvien, sekä tietysti trailerilla Ramonesin parasta biisiä I wanna be sedatedia soittavan Suomen ylpeyden, Mirel Wagnerin, vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

tähdet: ***

Tragedy girls

Ohjaaja: Tyler MacIntyre

Pääosat: Brianna Hildebrand, Alexandra Shipp

Tarina kahden teinitytön ystävyydestä ja heidän yrityksestään löytää paikkaa maailmassa. Tyttöjen tarkoitus on saada lukijoita murha-aiheiselle blogilleen Tragedy Girls. Murhaamalla ihmisiä julmetusti. Elokuvalla on siis komediallinen slasher (jo nimensäkin puolesta) mainion Final Girlsin (2015) malliin, joskaan samankaltaisille metatasoille ei tällä kertaa olla menossa. Elokuvassa on oikealla mitalla mustaa huumoria ja tyylikkäitä kuolemia. Päähenkilöt käyvät jurppimaan melko pian, mikä ehkä sopii teiniteemaan, mutta sitä on pakko ihmetellä, kuka jaksaa ig-julkkisten aikakaudella panostaa blogiinsa näin paljon? Köh köh… Hyvin tehdyille kauhukomedioille on kuitenkin aina paikkansa.

tähdet: ***

 

Raw

(myös Grave)

Ohjaaja: Julia Ducournau

Pääosat: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella

2000-luvun alussa kaikki käänsivät katseensa Ranskaan, josta putoili brutaaleja, tyylikkäitä kauhuelokuvia. New wave of French extremity kuitenkin laantui, mutta ranskalaiset kauhuelokuvat eivät ole vielä kuolleet – onneksi – sukupuuttoon. Raw on tyylitelty ja tyylikäs elokuva nuoren naisen aikuisuuden ensiaskelista, opintojen alusta ja itsenäistymisestä. Alun jälkeen elokuva nyrjähtää raiteiltaan ja syöksyy kasvavan pakkomielteen syövereihin. Elokuvaa on laajalti kehuttu, ja se on katsomisen arvoinen, vaikka itse en erityisesti saanut irti elokuvan ”suuremmista” teemoista, jos sillä edes oli niitä. Se on mielenkiintoinen elokuva siskosten – ja perheen – salaisuuksista, mutta onnistuiko se kommentoimaan aikuistumisen vaikeutta, naisen paikkaa yhteiskunnassa, joukkoon sopeutumisen väistämätöntä vaikeutta tai lihansyönnin eettisyyttä? Tai ehkä se ei yrittänyt sitä?

tähdet: *** ja 1/2

mother!

Ohjaaja: Darren Aronofsky

Pääosat: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer

Mestarillisen Darren Aronofskyn mother! on kauhuelokuva vain jos sen synkän teeman – ihmisyyden historian – sellaiseksi mieltää. Sen uskonnollis-filosofinen pohjatematiikka on hieman liian ilmiselvää, jotta siitä saisi erityisiä ahaa-elämyksiä. Tiedän, että tätä elokuvaa on kuvattu erittäin ahdistavaksi, mutta itse pessimistinä ja mustan huumorin ystävänä katsoin varsinkin sen loppupään kauheuksien vyörytystä suu auki, mutta huvittuneena. Tätä joukkomurhien, mielivallan, välinpitämättömyyden ja irrationaalisen muka-hengellisyyden amok-maista oopperaahan maailmanhistoria on (tai ainakin kirjoitettu historia, ei se oikeasti tärkeä arjen historia). Onko mother! todella tärkeä elokuva? No ehkä ei, mutta elokuvallisena saavutuksena täytyy Aronofskille jälleen nostaa hattua. Varsinkin viimeinen vartti on todella hengästyttävä, joskaan ei mielestäni yhtä hirvittävä kuin Aronofskin Unelmien sielunmessun (2000) viimeinen vartti. Ja kun Javier Bardemin esittämä mies (Him) kirjoitetaan isolla, silloin Jennifer Lawrencen esittämä äiti (mother) kirjoitetaan varmasti pienellä.

tähdet: ***

Brawl in Cell Block 99

Ohjaaja: S. Craig Zahler

Pääosat: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson

Omaperäisen länkkärikauhu Bone Tomahawkin (2015) ohjaajan vankilaelokuva on todellinen syöksy kurimukseen. Korkeamoraalinen huumemuuli Bradley (Vince Vaughn) joutuu tiukkaan paikkaan, kun keikka menee pieleen ja pelastaakseen raskaana olevan vaimonsa rikollisten kostolta hän saa tehtäväkseen hakeutua maan kovimman vankilan kovimmalle osastolle, salaperäiselle osastolle 99. Ultrabrutaali vankilamaailma on täyttä fantasiaa ja täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kohtaloita. Don Johnson vetää loistoroolin hirvittävänä vankilanjohtajana ja Vince Vaughn on elämänsä kunnossa. Jos kantti kestää raajojen murtelua ja äärimmäistä väkivaltaa, voin varauksetta suositella tätä infernoa. Aivan mieletön meno. Kauhuksi tätä ei voi suoranaisesti väittää, mutta meininki on kyllä häijympää kuin monissa tusinakauhuissa. Kyllä tämä täydet ansaitsee.

tähdet: *****

  

Hounds of Love

Ohjaaja: Ben Young

Pääosat: Ashleigh Cummings, Emma Booth, Stephen Curry

Vavahduttava Hounds of Love on yksi viime vuosien julmimpia ja tyylikkäimpiä kauhuelokuvia. Tositapahtumiin (löyhästi) pohjautuva kauhuelokuva kertoo pariskunnasta, joka kaappaa sadistisiin seksileikkeihinsä nuoria naisia ja murhaa viikkoa myöhemmin. Heidän armoilleen joutuu koulutyttö Vicky (Cummings), joka joutuu pärjäämään sänkyyn sidottuna pariskuntaa vastaan. Ensimmäistä kokopitkäänsä ohjaavalta, elokuvan myös käsikirjoittaneelta, Ben Youngilta elokuva on suvereeni taidonnäyte. Kameratyöskentely, käsikirjoituksen rytmitys, kaikki on loistavaa. Periaatteessa kolmen näyttelijän voimin pyörivä elokuva rakentuu näyttelijöiden varaan ja varsinkin pariskuntaa esittävät Booth ja Curry tekevät uskomattomat roolisuoritukset. Yhä julmemman elokuvasta tekee se, että se jättää katsojan mielikuvituksen varaan koko karmeuden. Hirvittävimmillä hetkillä kamera kääntyy pois, jättäen vatsanpohjaan saman tunteen kuin Michael Haneken Funny Games (1997) ensimmäisellä katsomiskerralla, joskaan ehkä samanlaisena sosiaalisena kommentaarina Hounds of Lovea ei voi nähdä. Todellinen pahanmielen elokuva. Ja mestariteos.

tähdet *****

Lähteet: IMDB

Kuvat: Screen Media Films, Fox Movies, Gunpowder & Sky, Focus Features, Paramount, Factor 30 Films

Tervetuloa Kauhuoppaaseen

Tervetuloa Kauhuoppaan pariin!

Kauhuopas on katsaus kauhuelokuvien maailmaan. Jätän suosiolla kauhukirjallisuuden, -pelit, -meemit ja -tarinat muille niihin paremmin perehtyneille. Tervetuloa elokuvan yöpuolen synkille saloille!

                      Kauhuelokuvat, jos mitkä, ovat subjektiivinen kokemus. Kaikki kokevat ne tavallaan, eikä ole yhtä oikeaa tapaa puhua niistä. Jollekulle Lucio Fulcin 70-80-lukujen zombielokuvat edustavat hurmeoopperaa runollisimmillaan, toisille James Wan ja Leigh Whannell Insidious, Saw ja Conjuring –sarjoillaan ovat paitsi suurimmat kassalipputulot takoneet, myös kauhun suurimmat nykyvisionäärit. Jonkun mielestä mitään omaperäistä ei ole tehty kauhussa vuoden -78 jälkeen, ja joku onneton pitää vieläkin Paranormal Activity –sarjaa dokumenttina. (tsekkaa jos et usko!) Siksi on mahdotonta listata parhaita kauhuelokuvia, tai yrittää arvottaa kauhumaestroja paras–huonoin akselille. Siksi ei myöskään kannata tuntea itseään noloksi, jos oma kokemus ulottuu vain niihin tämän vuoden ensi-iltoihin, tai jos ei ole katsonut kauhua Rosemaryn painajaisen ensi-illan jälkeen. Olen itse aloittanut (ehkä vähän liian nuorena) tietysti valtavirtakauhuelokuvista, muistaakseni Scream 2 on ensimmäinen näkemäni kauhuelokuva, joskus 90-luvun loppupuolella. Nykyään olen kaikkiruokainen kauhuelokuvien suhteen. Kauhuelokuvat – kuten kaikki taidemuodot – ovat matka, jonka varrella kyllästyy, tottuu, oppii ja rakastuu yhä uudestaan.

Kauhuopas siis valottaa omasta näkökulmastani kauhuelokuvien maailmaa, pyrkimättä elitismiin (joka sekin on ihan ok!) tai toisaalta käyttämättä kaikkea aikaa puhtaaseen roskaan. Tarkkailen sitä, mitä tapahtuu mainstreamissa – Finnkinon, Netflixin ja tv-kanavien kurimuksessa, mutta pidän silmällä myös niitä elokuvia, jotka eivät yllä Suomessa (tai muuallakaan) suuren yleisön tietoisuuteen. Yritän välittää oman mielipiteeni elokuvista, sillä aina IMDB:n arvosanat eivät kerro kaikkea. Laatulehdissä julkaistut arvostelutkin osuvat joskus metsään, ja jopa haukutuilla elokuvilla voi olla hetkensä, joiden vuoksi niihin kannattaa tutustua. Yritän avata näkemystäni huomioiden ne, jotka eivät elokuvia pahemmin katso, kuin myös ne, jotka tuntevat kauhugenren itseäni paremmin.

Kauhu-, fantasia-, action- ja scifielokuvia kutsutaan usein ”genre-elokuviksi”, minkä vuoksi itsekin viittaan niihin tällä termillä – vaikka toki kaikilla muillakin elokuvilla on ”genrensä”. Genreissä on myös päällekkäisyyttä, minkä vuoksi liian tarkkaa erottelua on turha tehdä. En itsekään erottele kovin tarkasti Kauhuoppaassa käsiteltyjä elokuvia, mutta yritän pysyä jonkinlaisissa ”genre-elokuvien” raameissa. En ole kuitenkaan aivan varauksettoman innoissani kaikesta tämän termin alle sijoitetusta kamasta, minkä vuoksi kirjoitan pääasiassa selkeästi kauhuksi mielletyistä elokuvista.

Kaikki parannusehdotukset, kirjoitusideat ja varsinkin leffasuositukset otetaan vastaan! Kauhu on yhteinen ilo.

Mikäli et ole vielä ystävystynyt seuraaviin tahoihin, suosittelen sitä lämpimästi! Arvosteluja ja uutisia genre-elokuvista tarjoavat mm.

elitisti.net

kauhumedia

Bloody Disgusting

Dread Central

elokuva-arvosteluja löytää laajasti myös esimerkiksi Leffatykistä 

suosittelen myös lämpimästi Suomen ylpeyttä: Night Visions–festivaalia

ps. Netflixin elokuvatarjonnan voi tarkistaa täältä: Flixable