Arvostelu: Kultainen hansikas – Der Goldene Handschuh (2019)

”Some things you do for money, and some you do for love, love, love…”

– The Mountain Goats

Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin

Pääosat: Jonas Dassler

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Ennätysharmaan marraskuun kruunuksi voi katsoa yhden 2000-luvun – ellei peräti kaikkien aikojen – inhottavimmista elokuvista. Kultainen hansikas eli Der Goldene Handschuh perustuu Heinz Strunkin samannimiseen kirjaan ja kertoo todellisen hampurilaisen sarjamurhaaja Fritz Honkan (vai Hongan?) murhista vuosien 1970–75 välillä. Honka murhasi neljä laitapuolen prostitoitua ja piilotti pääosan heidän ruumiinosistaan ullakkoasuntonsa rakenteisiin. Elokuva ei periaatteessa ehkä ole kauhua, sillä se ei pyri säikäyttämään ja sen elokuvallinen kerronta on kaikessa naturalistisuudessaan lähinnä synkkää draamaa, mutta sisältönsä puolesta se on ehdottomasti kauhuelokuva, ja vielä yksi rajuimmista pitkään aikaan. Jos se alleviivausta vaatii, niin tätä ei voi suositella heikkohermoisille – tirsk – ikään kuin tätä voisi suositella kenellekään.

Liki kaksituntinen elokuva kuvaa kasvoiltaan hieman epämuodostuneen, kierosilmäisen Honkan (Jonas Dassler) loputonta naisvihaa ja pakkomielteistä seksuaalisuutta, joka purkautuu silmittömänä väkivaltana loputtoman ryyppäämisen ja impotenssin seurauksena. Uhreina Honkalla on Der Goldene Handschuh -baarista poimittuja naisia, joita kovasti yritetään Honkasta kertovassa Wikipedia-artikkelissa prostitoiduiksi väittää, mutta nimitys johtaa – ainakin elokuvassa – harhaan. Eivät nämä vanhat, rutiköyhät, kaiken menettäneet juopot itseään varsinaisesti myy. He lähtevät viinan perässä Honkan asuntoon, jonka löyhkää – ilmeisistä syistä – ei kukaan kestä, ja alistuvat viinan vuoksi Honkan sairaille vieteille. Ja kun sekopäinen Fritz ei saa itseään – öh – toimimaan tahdotulla tavalla, turhautuminen johtaa rajuun väkivaltaan. Ja wunderbaumit katossa lisääntyvät sitä mukaa, kun Honka laitapuolen kulkijoita kämpilleen raahaa. Välissä yritetään raitistua, mutta jälleen pakkomielteet saavat vallan ja taas uhreja – ja katsojaa – viedään.

Ohjaaja Fatih Akin on halunnut välttämättä tehdä elokuvasta visuaalisesti yksi yhteen mukaelman Honkan murhista. Lopputekstien päälle ajetut kuvat tapahtumapaikoista osoittavat, kuinka tarkkaan kaikki on kopioitu. Samalla on haluttu kuvata kaikki kurjuus ja hirveä saastaisuus ympäristössä mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Elokuva on visuaalisesti tolkuttoman ahdistava loputtomassa inhorealismissaan. Tätä korostaakseen elokuva pitäytyy miltei koko ajan lähikuvissa. Edes tupakansavuisessa baarissa katsoja ei pääse kauas kuvauskohteista, sillä elokuva leikkaa yhdestä lähikuvasta seuraavaan yhä uudestaan. Ohjaaja hallitsee visuaalisen puolen selkeästi ja kamerankäyttö osoittaa järkähtämätöntä tyylitajua. Kuvien kompositio on hyvin hallittu ja tyylikäs. Hän antaa jatkuvasti tilaa todella pitkille, monimutkaisille otoille, kääntää kameraansa lakonisesti ja jättää sen pitkäksi aikaa kuvaamaan järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera jää tietoisen provosoivasti kuvaamaan päähenkilöä alastoman ruumiin kanssa – katsoja tietää, että elokuvan on jo maskeerauksellisista syistä pakko leikata ennen kuin Honka alkaa sahata ruumiinosia irti, mutta kuva jatkuu usean minuutin ajan ikään kuin pikimustana vitsinä. Myös ajankuva elokuvassa on totaalisesti hallussa. Puvustus- ja lavastusosastoille täytyy antaa täydet pisteet, ja erityismaininta maskeeraukselle, joka luo vasta 23-vuotiaasta Jonas Dasslerista ilmetyn Honkan ja baarin kantiksista todella realistisia spurguja. Visuaalinen puoli ja inhorealismi elokuvalla on hallussaan, mutta tässä on myös elokuvan heikkous.

Ohjaaja Akinilla on selkeästi ollut välttämätön tarve kuvittaa naturalistisesti Fritz Honkan murhat, mutta lopulta elokuva ei onnistu kaikesta huolimatta sanomaan mitään. Kaikki saasta ja väkivalta ovat toki järkyttäviä – noin periaatteessa – mutta entä sitten? Pelkkä yksityiskohtainen kurjuuden ja väkivallan kuvaus ei riitä – ei enää nykyaikana. Samalla elokuva hukkaa ajankohdan mahdollisuudet – 70-luvun Länsi-Saksa sodan runtelemine sukupolvineen oli kaikkea muuta kuin lintukoto ja aiheesta riittäisi relevanttia tematiikkaa vaikka miten paljon. En ole lukenut romaania, johon elokuva perustuu, mutta lyhyen saksankielisen synopsiksen pohjalta ymmärsin, että sen – ja todellisen Honkan – tarinaa on aikalailla yksinkertaistettu elokuvaa varten.

Elokuva ei itse asiassa ole lopulta tunnelmaltaan kovin painostava, sillä silmittömän väkivallan tulon näkee jo kaukaa – kuten on tarkoitettukin – ja lopun aikaa Honka on itse asiassa hyvin säälittävä hahmo. Väliin baarin kanta-asiakkaiden mölinä tuo elokuvaan tahallista, ja myös tahatonta, huumoria. Ja kun lopulta murhaaja jää kiinni, hän jää kiinni alakerran kreikkalaisten naapurien kokkailun takia, jota hän on pitkin elokuvaa käyttänyt tekosyynä asuntonsa löyhkään. Mutta sitten jälleen Akin maalaa pikimustalla kaiken päälle. Kun wunderbaumit katossa eivät enää riitä, niitä heitellään röykkiöinä ruumiiden päälle, sitten leikitään nakilla ja hierotaan sinappia ties minne… Kun Honka hakee yhä uudestaan tyhjiä pulloja, joita hakata pultsariprostitoidun päähän, joka ei kuristamisesta huolimatta ole suostunut kuolemaan – ja kaikki tämä yhdellä, leikkaamattomalla kuvalla – on oikeasti aika vaikea sanoa, kenelle tämä elokuva on tehty.

Elokuvan rakenne on omituisesti hieman hukassa. Ymmärrän, että perinteinen jako kolmeen näytökseen voi olla elokuvassa vanhanaikaista, mutta Kultainen hansikas ei oikein löytävän rytmiään. Näytökset tuntuvat olevan epäsynkassa toisiinsa nähden. Ensimmäisen tunnin Honka ryyppää, tappaa ja raiskaa, sitten hän yrittää vartin selvitä, mutta luisuu takaisin ja elokuva toistaa alkupuolensa, kunnes loppuu. Se on alusta loppuun ihan samanlainen. Mutta näyttelijöille täytyy kaikesta nostaa hattua. On vähän vaikeaa eritellä Jonas Dasslerin roolityötä Fritz Honkana, sillä hahmo on niin pihalla ja kiihtyy nollasta sataan koko ajan, mutta hyvin kaveri tämän tekee. Se mikä tekee näyttelijöiden työstä niin hienoa, on se valtava heittäytyminen, jota elokuvan toteutus on vaatinut. He onnistuvat kuvaamaan luhistuneita ihmisraunioita todella hyvin. Alastomuus, väkivaltaiset kohtaukset ja valtavan pitkät yhtäjaksoiset otot, joihin Akin on heidät jatkuvasti laittanut, ovat kenelle tahansa valtava haaste ja Kultaisen hansikkaan näyttelijät selviytyvät niistä kaikista. En edes tahdo kuvitella, millaisia päiviä Dassler ja uhreja näyttelevät naiset ovat joutuneet tekemään. Heille kaikille viisi tähteä.

Kultaisen hansikkaan selkein verrokki voisi olla Lars von Trierin vuoden 2018 The House that Jack Built (arvostelu täällä), mutta siinä missä Trier tulkitsi elokuvalla omaa taiteilijuuttaan ja asemaansa elokuvan kentällä jaanaukseen asti, Akinilla ei ole vastaavaa sanottavaa – ja ehkä hyvä niin. Lakonisesta esitystavasta tulee väistämättä mieleen tietysti myös Kaurismäki, mutta ehkä näin silmittömälle elokuvalle ei tarvitse etsiä vertailukohtia.

Elokuvaa on rajun aiheen takia vaikea pisteyttää. Visuaalinen kerronta on hyvää, jopa erinomaista, mutta elokuva on melko ontto. Totta kai kurjuus, äärimmäinen väkivalta ja misogynia kuvottavat, mutta jotenkin elokuva ei onnistu herättämään tunteita puolesta tai vastaan. En erityisesti pitänyt elokuvasta, mutta en nyt niin aktiivisesti vihannutkaan sitä. Sen premissi on todella kiinnostava ja puitteet kunnossa, mutta lopulta se itse ei ole kovin kiinnostava. Rajua, mutta yhdentekevää.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky