Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri
parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen
illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten
itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt
slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä
hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä –
jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa
itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn
kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan
hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi
pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä
parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille
1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi
loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?
Happy Birthday to Me
– Onnellista syntymäpäivää (1981)
Kanadalainen Happy
Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista
whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia
slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta
hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee
yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä
fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on
uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä
– ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa
harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen
katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä,
flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan
henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan
visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat
leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä.
Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän
kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden
parhaimmistoon.
Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)
Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka
ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät
kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä
katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin
porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain
tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977)
sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä
on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen
maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien
perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis
ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin
murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia
hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata.
Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö –
tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat
neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy
ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja
alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta
näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.
The Burning – Koston
liekit (1981)
Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on
keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten
koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole
ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille
sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti
potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui
myös seuraavana vuonna The Burning. Se
ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan!
Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään
parempi leffa (täällä ja täällä)
Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja
ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä,
teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja
uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on
ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan
sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa –
a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan.
Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka
hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa
uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.
Graduation Day –
Kuoleman kilpajuoksu (1981)
Graduation Dayssa kertoo
teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan
juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne
saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän
valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi
kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa
kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva
on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö
viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä
vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan
mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä.
Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja,
sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori,
jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka
haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy
uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb
Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä,
kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!
Ps. Graduation Day
ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta
yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on
niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa
tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan
tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies)
löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos
kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa
kaikki.
Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com,
wikipedia, IMDB
Kuvat: Columbia Pictures, Oakland
Productions, Miramax, IFI/Scope III
