Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit

perjantai 27. syyskuuta 2019

Arvostelu: Eerie (2018)


We shall never be the blessed dead…
– Nile


Ohjaaja: Mikhail Red
Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica
Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.
Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!





Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com
Kuvat: Star Cinema

maanantai 16. syyskuuta 2019

Arvostelu: Terrifier (2018)


This is beautiful, this is art…
– Pig Destroyer




Ohjaaja: Damien Leone
Käsikirjoitus: Damien Leone
Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Ikäraja: 18


Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central
Kuvat: Epic Pictures Group


maanantai 12. elokuuta 2019

Arvostelu: The First Purge (2018)


Oh well America, you know where you can shove your hamburger…
– Morrissey

Ohjaaja: Gerard McMurray
Käsikirjoitus: James DeMonaco
Pääosat: Lex Scott Davis, Y’lan Noel, Joivan Wade
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 15? / 18?


Vuodesta 2013 The Purge, eli kotimaisittain Puhdistuksen yö, on paisunut varsinaiseksi instituutioksi. Käsikirjoittaja James DeMonacon luoma sarja on poikinut jo neljä elokuvaa ja tv-sarjan, jonka toinen kausi on jo tuloillaan – eikä loppua ole näkyvissä. Tällä kertaa DeMonaco on luovuttanut ohjaajan pallin toisaalle, mutta vastaa yhä käsikirjoituksesta. Kuten 2000-luvun kauhusaagoille on tyypillistä, esi-osa häämöttää aina kulman takana muutaman onnistuneen jatko-osan jälkeen, joten tottahan toki Puhdistuksen yöllekin sellainen piti pykätä.

Vaikka kaikki luultavasti tuntevat elokuvan lähtökohdat, kerrataan ne lyhyesti kuitenkin. Vaihtoehtoisessa nykyisyydessä Yhdysvalloissa valtaan on noussut uusi puolue ”Uudet perustajaisät”, joka on saanut neronleimauksen rikollisuuden vähentämiseksi – kerran vuodessa kaikki on sallittua 12 tuntia. Tämä väkivaltainen purskahdus – öh – puhdistaa ilmaa, ja kaikki ovat taas iloisia. Esiosan nimenmukaisesti nyt seurataan ensimmäistä kertaa, kun Puhdistusta kokeillaan rajoitetulla alueella, Staten Islandilla. Pääosa asukkaista on etnisiä vähemmistöjä ja vähätuloisia, joten puolueen ja kokeilua aktiivisesti "tieteen" nimissä ajavan tutkijan, tohtori Mayn (Marisa Tomei) on suht helppo houkutella 5000 dollarin palkkiolla pääosa väestöstä jäämään koteihinsa, ja jopa ottamaan osaa tappamiseen.

Puhdistus kerää jengien lisäksi kaduille protestoijia
Koko Puhdistuksen yö ­-saagan lähtökohta on selkeästi mahtava. Ajatus täydestä anarkiasta rajattuna aikana kutsuu väkisinkin pohtimaan, kuinka itse selviäisi koettelemuksesta, ja miten itse toimisi – kostanko nyrpeälle lähiapteekin proviisorille vai kaivaudunko poteroon kylmän hernekeittopurkin kanssa – ja olisiko nyt aika käydä exän vanhemmilla? Elokuvien ensimmäisten näytösten pahaenteinen odotus on yksi parhaimpia ideoita kauhuelokuvissa pitkiin aikoihin – laskeva aurinko, pikkuhiljaa koloistaan kömpivät naamioidut sekopäät, viimeiset hetket ennen totaalista tuhoa ovat todella kutkuttavia kuvastoltaan. Pienellä budjetilla kasattu ykkösosa herätteli nälkää, vaikkei vielä näyttänyt juuri mitään, kakkososa taas onnistui monella tapaa lunastamaan odotuksia – varsinkin lopun Running man -pastissi toimi loistavasti. Mutta sarjan ongelma on ollut se, että mitä enemmän se näyttää, sitä enemmän lumous asetelman ympäriltä katoaa. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän liikutaan geneerisen toimintaelokuvan suuntaan. Mitä laajempi folklore sen ympärille syntyy, sitä kauemmas mennään tosimaailmasta. Se mahdollistaisi rajunkin yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisten epäkohtien purkamisen nihilistisellä otteella, mutta jotenkin elokuvilla ei ole ollut rohkeutta liikkua siihen suuntaan. Elokuvat eivät lopulta kuitenkaan kuvaa järjettömyyteensä romahtavaa yhteiskuntaa, vaan itse asiassa jatko-osien tupsahdellessa asetelma kääntyy itseään vastaan – ehkä Puhdistus toimii, kun se kerta jatkuu vuodesta toiseen? Tämä ei varmasti ollut se, mitä käsikirjoittaja DeMonaco tahtoi sanoa – eihän?!?

Block party, tietysti
The First Purge vetää alussa aika taitavasti muutamalla kohtauksella nippuun uuden valtiovallan sekä Puhdistuksen taustan; ja sen että vaikka NRA on yhä kuvioissa, niin ei hätää republikaanit – nyt ei syytellä teitä, vaan ”ihan toista” poppoota. Sitten lähiöstä etsitään sieltä täältä päähenkilökandidaatteja, eikä oikein jakseta keskittyä mihinkään. Elokuva hiihtää aika tuttuja latuja kohti alkavaa yötä. Se yrittää löytää uusia kierroksia kaluttuun kuvioon keskittymällä etnisiin vähemmistöihin, mutta sortuu vähän liikaa kliseisiin ja stereotypioihin. Siitä ei millään välity kauhu tulevaa yötä kohtaan, vaan pikemminkin liikutaan epätietoisuuden soissa, mikä on juonen kannalta ymmärrettävää, mutta katsojalle vähän tylsää. Lopulta pitkälti yli puolivälissä leffa uskaltaa vetää vähän uutta korttia (sitä yhtä tiettyä korttia) esiin ja vihdoin yrittää kuvata sitä, minkä katsoja on leffasarjan alusta jo tiennyt – totta kai koko homma on keksitty siksi, että valtaapitävät haluavat harventaa nimenomaan etnisiä vähemmistöjä sekä yhteiskunnan alempaan luokkaan kuuluvien määrää. Mutta ei sitäkään kuvata aiheen vaatimalla otteella. Varsinaiseen yhteiskuntakritiikkiin tarvittaisi paljon rohkeampaa ohjaajaa ja käsikirjoitusta, jotka uskaltaisivat ravistella rakennelmia, eivätkä yrittäisi tehdä pelkkää viihdettä. Okei, moderni KKK ratsastaa moottoripyörillä ja natsisetä tulee kaasunaamari päässä kimppuun, mutta ei se hirveästi vavahduta tai ravista. Nämäkin ovat vain uusia antagonisteja, sen sijaan, että niiden kautta sanottaisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kuvat kyllä tuovat mieleen viimeaikaiset kammottavat joukkoammuskelut Jenkeissä, mutta siihen se vähän jää. Alkaa tuntua siltä, että käsikirjoittaja DeMonaco on vahingossa osunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta ei osaa tai uskalla hyödyntää sitä. Kaivattaisi David Fincheriä, Danny Boylea, Darren Aronofskia – tai vaikka Jordan Peeleä.

Räiskintäviihteenä, tai jos asetelma vain sattuu kiinnostamaan yhä edelleen, elokuva toimii kyllä. Mutta muuten se on pettymys. Elokuvalla on rohkeutta tuoda huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien köyhien ja etnisten vähemmistöjen kohtelu teemoihinsa, mutta aiheesta ei kaiveta irti siltä vaadittavaa sisältöä. Elokuvaan oli syystä tai toisesta läntätty K18-leima, jota elokuva ei todella tarvitse (vaikka Dead Meat -kanavan mukaan elokuvan kill count huitelee 133:ssa). Se ei onnistu kaivamaan mitään uutta esille, eikä se lopulta yritä edes luoda mitään taustaa tapahtumille – Puhdistus tulee ja sillä sipuli. Aiemmat osat olen nähnyt, mutta tv-sarja on vielä katsomatta, joskaan näistä lähtökohdista en sitä kovinkaan paljon odota. Jotenkin sellainen fiilis tästä jää, että tv-sarja ei tätä pelasta, vaan jarruttelee tarinan kerrontaan uusien kausien toivossa entisestään. Nyt olisi aika saattaa saaga finaaliin – viimeinen puhdistuksen yö ja sitten uudet perustajaisät hirteen Lincolnin muistomerkillä David Hasselhoffin veivatessa Looking for Freedomia taustalla.  


Arvosana 



Lähteet: IMDB, Wikipedia, Deadmeat.fandom.com, Youtube
Kuvat: Universal Pictures


torstai 23. toukokuuta 2019

Arvostelu: Death House (2018)

Murdered in the basement – don't go down there!
 – Six Feet Under


Ohjaaja: B. Harrison Smith
Käsikirjoitus: B. Harrison Smith, Gunnar Hansen
Pääosat: Cody Longo, Cortney Palm, Kane Hodder, Dee Wallace
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18


Death House on alun perin Gunnar Hansenin ideasta ja käsikirjoituksesta eteenpäin lähtenyt elokuva. Hansenhan tietysti muistetaan parhaiten Teksasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacena, ja miehen kunnianhimoisena tavoitteena oli puuhata kauhuelokuva, joka keräisi yhteen kaikki kauhun ikonit ja pistäisi heidät sulavasti yhteen leffaan. Leffa kulki ennen julkaisuaan jonkinlaisena kauhuelokuvien ”The Expendablesinä”, vaikka ohjaaja Harrison Smith ei ilmeisesti lisänimestä erityisesti välittänytkään. Tuotanto-ongelmiin jumittunut leffa julkaistiin isompaan levitykseen useamman vuoden jälkeen vasta 2018, joten vuonna 2015 menehtynyt Hansen ei sitä valitettavasti nähnyt. Sääli sinänsä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Death House on totaalista tuubaa alusta loppuun – eikä se varmasti ole Gunnar Hansenin vika.

Death House kertoo jonkinlaisesta megavankilasta, johon kaikkein vaarallisimmat vangit on sijoitettu. Heidät on suljettu ilmeisesti jonkinnäköiseen virtuaaliseen uneen, jossa he pysyvät tyytyväisinä huumattuina toistaen loputtomasti vanhoja rikoksiaan. Laitos ulottuu yhdeksän kerrosta alaspäin, ja yhdeksännellä tasolla majailee ”viisi pääpahaa”, jotka ovat jumalolentojen tyyppisiä megapahiksia – noin ainakin periaatteessa. Vankilaan saapuu kaksi nuorta agenttia kai koulutukseen, tai jotain, ja sen varjolla heille esitellään vankilaa. Paikasta tietysti katkeavat sähköt ja homma riistäytyy käsistä. Kuulostaako simppeliltä? Kyllä, mutta siitä huolimatta elokuvasta on saatu ihan tolkuttoman monimutkainen ja sekava. Laitoksen toimintaperiaatteita selitetään ja selitetään melkein puoli tuntia ja ne jäävät silti ihan hämärän peittoon. Tulokkaat saavat esittelykierroksen toisen perään, välillä virtuaalisesti, välillä kävelemällä. Sitten mennään kymmeneksi minuutiksi suihkuun ja sitten taas uutta kierrosta putkeen, eikä mitään tapahdu. Katsoja yrittää ynnäillä edellisen kohtauksen sotkuja, kun uutta sekavaa infoa jo ajetaan päälle, ja kysymyksiä syntyy enemmän kuin vastauksia. Miksi vangit pidetään virtuaalisesti luupissa omissa rikoksissaan? Ja herranjumala sentään, kuka on keksinyt, että he samalla oikeasti tappavat jotain huumattuja kodittomia? Miksi vangit pääsevät irti heti sähköjen katkettua, eikö paikassa ole mekaanisia lukkoja? Miksi pahikset ovat kiertelemättä kuolemattomia? Mitä ne ufot siellä kellarissa olivat?!? Varsinaisen käsikirjoituksen kynäilleen Harrison Smithin ideat ovat joko niin pöhköjä, toteuttamiskelvottomia tai umpisurkeita, että leffa yhtä aikaa sekä yliyrittää että alisuoriutuu koko ajan. Missään kohtauksessa ei ole päätä eikä häntää, eivätkä ne liity toisiinsa mitenkään. Suurin osa kohtauksista tuntuu kuin eri elokuviin tarkoitetulta. Juonen tyngät alkavat ja loppuvat kuin ilmaan. Kun pahikset pääsevät irti ja pahoja pitäisi tapahtua, saadaan yksi tappelukohtaus, joka on niin pimeä, ettei siitä saa mitään selvää, ja lopun aikaa pahikset kävelevät yhtenä rintamana edestakaisin.

Kane Hodder on jostain syystä kuolematon
Mutta nostetaanpa kissa pöydälle. Tästä elokuvasta ei puhuisi kukaan, jos se ei olisi – ohjaajan kielloista huolimatta – kauhuelokuvien Expendables. Death Housessa on aivan tolkuton määrä kauhuikoneita, cameoita ja silmäniskuja sinne tänne. Pelkkään namedroppailuun voisi käyttää elokuvan keston verran. Ikonisimpien näyttelijöiden joukosta löytyy mm. Barbara Crampton, Bill Moseley, Dee Wallace, Michael Berryman ja tietysti Kane “Jason” Hodder. Näyttelijöiden myötä mielessä vilisee legendaarisia elokuvia: the Hills Have Eyes, I Spit on Your Grave, Pako New Yorkista, Perjantai 13. päivä -sarja, Howling, Critters, Re-Animator, House of 1000 Corpses
Troma Picturesin legendaarinen Lloyd Kaufmankin pyrähtää pikkurooliin kirurgiksi – äijä on niin täynnä slapstickiä, että onnistuu revittelemään näinkin pienessä roolissa täysillä. Aina vaikuttava Tony “Candyman” Todd esiintyy alku- ja loppukohtauksissa, joiden yhteys muuhun leffaan on täysi arvoitus. Nippelitiedon ystävä voi selvitellä muita cameoita ja linkkejä kauhuun mm. täällä. Ei tästä elokuvasta kannata edes puhua ilman näitä viittauksia – niin turhaa rojua kaikki muu on.

Ohjaaja Harrison Smithin mukaan hän halusi tehdä ”älykkään” kauhuelokuvan. Jos lopun ”moraalinen” puhe on sitä syvällisyyttä, Smithin ehkä kannattaisi tehdä jotain muutakin kuin katsoa Dr. Philin uusintoja. Hän myös lupasi, että cgi-verta ei tässä nähdä, ja että lopputwisti kääntää koko pakan ylösalaisin ja saa todella ajattelemaan. Huhhuh. Mikään näistä lupauksista ei liity mitenkään tähän leffaan. Melkein kaikki veri on cgi:tä. Kaikki on joko kuvattu green screenin edessä, tai niin pimeässä, että mistään ei saa selvää. Ja välillä jopa kuviin, jossa on lavasteet, on ympätty halvalla efektillä esim. savua – kuka ei osaa käyttää savukonetta? Ideoita on roiskittu sinne tänne, ja välillä pistetään beatdown hardcore soimaan, ikään kuin luomaan siistiä tunnelmaa. Toisin kuin olettaa sopii, päähenkilöt eivät etene hitaasti yhdeksää kerrosta alaspäin niin kuin Danten Infernossa, vaan viettävät hississä jumissa vartin ja sitten yhtäkkiä hyppäävät räiskien hissikuiluun ja oikaisevat suoraan pääpahojen luokse. Ja loppuhuipennus on tietysti… rumpujen pärinää… lisää selittelyä siitä, miten laitos toimii! Totta kai. Koska sehän meitä niin kiinnostaa!

Viisi pääpahaa hengailevat kerhohuoneellaan
Pakko ottaa huomioon, että tällaisen näyttelijäkaartin kokoon saaminen on jo saavutus sinänsä, ja tällaisella konseptilla on aika vaikea puskea alusta loppuun toimivaa kokonaisuutta – suuren porukan mukana pitäminen ja tilan antaminen ovat ihan älyttömiä haasteita. Mutta silti tällaisen epäkoherentin tuhnun päästäminen ulos osoittaa ohjaaja-käsikirjoittaja Smithin olevan todella eksynyt leffansa pauloihin. Death House ei ole edes ”niin huono, että se on hyvä”. Se on vain tylsää jaanausta, jonka alkamista saa odottaa, ja odottaa. Sitten jotain tapahtuu, jotain josta ei saa selvää. Sitten taas pyöritään green screenin edessä ja pölistään jonninjoutavia. Reilua tai ei, pistän koko homman ohjaaja Smithin kontolle – Gunnar Hansenin ideaa on turha parjata, ja muutama ikonisista näyttelijöistä onnistuu tuomaan karismaansa kankaalle. Mikäli tuttujen, ja osin uusienkin, naamojen bongailu kiinnostaa, elokuvasta voi saada jotain irti – silloinkin varauksella. Muuten ei kannata vaivautua. Ehkä tällaisen Expendables-tyyppisen pohjalta joskus saadaan jotain irti – Bruce Cambell kuulemma jossain vaiheessa on viritellyt jotain vastaavaa. Sitä ennen on tyytyminen tähän, öh, viritelmään. Toki nytkin jää kysymyksiä: missä on Robert Englund? Brad Dourif? Tai oma suosikkini: Doug Bradley?



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, screamhorrormag.com
Kuvat: Entertainment Factory


perjantai 3. toukokuuta 2019

Arvostelu: Tumbbad (2018)


Kaikki mikä oli sun on nyt mun...
– Julma Henri


Ohjaus: Rahi Anil Barve
Käsikirjoitus: Rahi Anil Barve, Mitesh Shah, Adesh Prasad, Anand Gandhi
Pääosat: Sohum Shah, Deepak Damle, Mohammad Samad
Kesto: 1 t 44 min
Ikäraja: 16



Night Visions Back to Basics toi Suomen kankaille varmasti ensimmäistä kertaa intialaisen kauhuelokuvan. On aina ilahduttavaa katsoa kauhuelokuvia muualta kuin tutuista Hollywood-ympyröistä. Sama pätee tietysti kaikkiin laadukkaisiin elokuviin genrestä riippumatta. Vaikka Bollywood tuottaa määrällisesti maailman eniten elokuvia ja Intialla on yksi menestyneimmistä elokuvan tuotantokoneistoista, harva näistä elokuvista päätyy länsimaihin minkään näköiseen levitykseen. Suomeenkin Bollywood on rantautunut lähinnä tanssiharrastajien piiriin.

Tumbbad on kolmeen osaan jaettu tarina ahneudesta. Sen keskiössä on taru fiktiivisestä hindujumala Hastarista, joka oli kaikki jumalat luoneen äitijumalan ensimmäinen luomus. Hastar tuomittiin ahneutensa vuoksi ikuiseen unohdukseen. Tumbbadissa vuosisatoja sitten Hastaria kuitenkin palvottiin, minkä vuoksi paikka kirottiin ikuiseen sateeseen. Hastarin hahmo on ilmeisesti peritty intialaiselta kauhukirjailija Narayan Dharapilta ja inspiraatiota tarinalle on tarjonnut toinen kirjailija Shripad Narayan Pendse, mutta varsinainen kiitos elokuvan maailmasta ja sen mytologiasta kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Barvelle, joka tosiasiassa on luonut pienten vaikutteiden pohjalta koko paketin. Hastar on sikäli hauskasti oivallettu jumaluus, että koska hänet on tuomittu unohdukseen, on ymmärrettävää, että tietoa hänestä ei ole muualta saatavissa.

Tumbbadia kuvatiin neljän eri monsuunin aikana
Elokuvassa legendan mukaan Tumbbadiin on suuren kartanon alle piilotettu satumainen aarre. Varsinainen tarina kertoo kartanon hallitsijan perillisestä Vinyakista – pojasta, jonka ainoa ominaisuus on hänen itsensä mukaan ahneus. Vinyakia näyttelee lapsena Dhundiraj Prabhakar Jogalekar ja aikuisena Sohum Shah. Elokuvan kolme näytöstä kertovat Vinyakin lapsuudesta, jossa hän on äitinsä ja veljensä kanssa pakotettu hoitamaan mystistä, karmivaa noitaa, jolla on ikuinen nälkä. Toisessa näytöksessä Vinyak palaa kotiseudulleen etsimään ahneuksissaan aarretta. Kun Vinyak löytää aarteen, hän palaa Tumbbadista mukanaan vain muutama kultaraha, minkä vuoksi hän joutuu palaamaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Tämä saa Vinyakin kanssa kauppaa tekevän Raghavin (Deepak Damle) ahneuden heräämään. Kolmannessa näytöksessä Vinyak on jo enemmän iän ja mielihalujen armoille itsensä heittänyt, kaikkeen kyllästynyt perheenisä, joka kouluttaa poikaansa aarteen tavoittelijaksi, vaikka salaa pitää tätä täysin epäkelpona. Elokuva pitää Tumbbadin mysteeriä yllä taitavasti, eikä ajaudu missään vaiheessa tyhjäkäynnille. Ja lopulta kun salaisuus paljastuu, juoni ei lässähdä vaan lähtee uuteen lentoon – tähän aika harva kauhuelokuva pystyy. Tarinan ohella elokuva kuljettaa mielenkiintoisesti mukanaan tarinaa Gandhin noususta, kansanliikkeestä Intian itsenäistymiseksi, sekä itsenäistyvän valtion ensiaskelista.

Elokuva on ehkä pikemminkin fantasia- kuin kauhuelokuva, sillä pohjimmiltaan se on synkkä satu. Sellainen perinteinen tarina, jolla on moraalinen opetus ja jossa rangaistukset ovat kuolemaa kauheampia. Sellainen satu, jossa noita repii kasvoistaan nauloja pois, jotta voisi syödä lapsia. Loputon sade, loputon nälkä ja loputon ahneus värittävät sen ajoittain kauniin harmaita näkymiä sopivan tummilla sävyillä. Jos Disneyn versiot Grimmin veljesten saduista ovat vesitettyjä, niin kyllä Grimmin veljeksetkin tarinoita siistivät muokatessaan vanhoista kansantarinoista satuja – ja Tumbbad putoaa sinne synkempään laitaan niistäkin. Samalla moraalinen opetus ahneuden rappeuttavasta vaikutuksesta on allegorinen viittaus Intian, tai minkä tahansa maan, kehitykseen – toki samoin muutkin sadut voi lukea yhteiskunnallisina allegorioina. Ei Tumbbad silti pelkkää synkistelyä ole – sen pohjavireessä on huumoria ja samaa tenhoa kuin saduissa. Se on rakennettu hienosti ja pysyy tyylilleen uskollisena – tämän vuoksi sen raakuudet eivät sorru ylilyönteihin, eikä se esimerkiksi yritäkään säikytellä, vaan nojaa vahvaan tunnelmaan. Länsimaisena verrokkina elokuvalle ei turhaan mainita Guillermo del Toron loistavaa Pan's Labyrinthiä (2006).

Ahneita riivaa ikuinen nälkä
Elokuvan tarina on rikas ja sen taustalla väijyvä hindumytologia kiehtoo. Monista langoista kudottu elokuva pitää otteessaan ja on hämmentävän ehyesti kerrottu. Sen tarinan kuvaileminen jälkikäteen voi osoittautua monimutkaiseksi – minkä vuoksi en sitä tässä syvemmin edes yrittänyt – mutta katsoessa tarina on selkeä, looginen kokonaisuus. Kuuden vuoden (!) aikana kuvattu elokuva on rakennettu taitavasti ja yllättää katsojansa uudestaan. Lavasteet ovat upeat, maskeeraus on ensiluokkaista, värimaailma on todella kaunis, eikä lievä cgi:n käyttö häiritse lainkaan. Bollywood-tyylistä tanssia ja laulua elokuvassa ei ole lainkaan, mutta elokuvan upea musiikki on kirjoitettu kertomaan elokuvan tapahtumista. Länsimaista katsojaa hymyilyttää, mutta toki myös kutkuttaa, kun soundtrackillä laulaja reflektoi elokuvan tapahtumia suoraan laulujen sanoituksissa. Vinyakia näyttelevä Shah tekee oivan roolityön lähes välinpitämättömänä, ahneuden kalvamana, loputtoman kyllästyneenä, mutta silti oudosti sydämellisenä hahmona.

Vinyak laskeutuu kaivoon
Tumbbad on upea kokonaisuus, joka ei tietenkään tarvitse ” intialaisesta eksotiikasta” mitään lisäpisteitä. Se kantaa intialaisen kulttuurin piirteitä sylissään, minkä vuoksi tällaista elokuvaa ei mielestäni olisi voitu edes tehdä länsimaissa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea hienoa me joka vuosi missaammekaan levityskanavien ansaintalogiikan vuoksi. Olisi mahtavaa, jos tämän kautta useampia intialaisia kauhuelokuvia päätyisi levitykseen Suomessa, tai länsimaissa yleisemminkin. Suoratoistopalvelut toki mahdollistaisivat tämän hetkessä, jos niiden horisontit ulottuisivat hieman kauemmas. Tässä kiteytyy modernin elokuvalevityksen paradoksi: yhä useammat sisällöt ovat yhä useampien tavoitettavissa, mutta yhä useampi katoaa levityskanavien mustiin aukkoihin päästämättä ääntäkään. Samalla tuntuu turhalta antaa loistava arvosana elokuvalle, jota kaikilla ei ole mahdollisuutta Suomessa nähdä. Mutta ei voi mitään. Tumbbad on loistava ja etsimisen arvoinen aarre.






Lähteet:IMDB, Wikipedia, Quora, gqindia.com
Kuvat:Color Yellow Productions

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Arvostelu: Winchester (2018)


I've seen this room and  I’ve walked this floor…
– Leonard Cohen

Ohjaaja: The Spierig Brothers
Käsikirjoitus: The Spierig Brothers ja Tom Vaughan
Pääosat: Helen Mirren, Jason Clarke, Sarah Snook
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Joskus ”tositarinaan perustuvan” elokuvan taustalla oleva tarina on oikeasti kiinnostavampi kuin itse elokuva. Ja silloin se ei lupaa elokuvan kannalta kovinkaan hyvää. Winchester on auttamattoman turhanpäiväinen kummitteluelokuva, mutta sen taustatarina on ehdottomasti tutkailemisen arvoinen.

Elokuva kertoo tohtori Eric Pricestä (Jason Clarke), jonka Winchester-aseyhtiön johtokunta palkkaa saadakseen yrityksen pääomistajalta rouva Winchesteriltä (Helen Mirren) oikeustoimikelpoisuuden pois – kivääritehtailijan leski kun tahtoo kääntää yhtiön kelkkaa ja tehdä jotain muuta kuin tappovälineitä. Price matkustaa Winchesterin kartanoon tutustumaan naiseen ja tietysti löytää kartanosta myös mysteerin ja tukuittain aaveita.

Kunnon kummitusleffassa osoitellaan paljon
Kuten sanottu, elokuvan taustatarina on kiinnostava. Oikea Sarah Winchester jäi asetehtailija William Wirt Winchesterin kuoltua leskeksi nelikymppisenä vuonna 1881. Pariskunnan ainoa lapsi oli kuollut viisiviikkoisena, minkä vuoksi nainen jäi jättimäisen omaisuuden sekä kivääri-imperiumin pääomistuksen kanssa yksin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti – mahdollisesti ”meedion” kehotuksesta – Californiasta tavallisen keskeneräisen maatalon, johon hän sen jälkeen alkoi rakentaa lisähuoneita. Työtä tehtiin putkeen 40 vuotta (!) ja lopputuloksena oli kartano, joka nykyään tunnetaan nimellä Winchester Mystery House. Talossa on yli 160 huonetta, portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään, valeovia, salakäytäviä ja tukittuja huoneita. Vielä vuonna 2016 löydettiin kadonnut huone, jonka olemassaolo oli unohtunut. Rakentamisen syyksi on esitetty rouva Winchesterin uskoa siitä, että sadat, ehkä tuhannet, Winchester-kiväärien tappamien henget saattaisivat saapua kostamaan aseiden valmistajalle. Sokkeloisen talon oli määrä eksyttää kostavat haamut ja samasta syystä nainen ilmeisesti vaihteli joka yö makuuhuonettaan.

Ei ole mikään ihme, että tästä paikasta on tehty kauhuelokuva – ja itse asiassa aiempi vuonna 2009, vaikka tämä kai on se ”virallinen” – mutta ei tavallaan ole mikään ihme, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Koska leffa on tehty yhteistyössä kartanoa turistikohdetta pyörittävän yrityksen kanssa, se on tietysti osaltaan mainos. Samalla se on kirjoitettu niin, että eksentrinen rouva Winchester näyttää lopulta sankarilta, jolla on oikeinkin järjellinen motivaatio talonsa rakentamisessa. Leffa yrittää selittää mysteeriä, joka olisi sellaisenaan kiinnostavampi, ja kompastuu ihan liian monimutkaiseen juonikuvioon. Tuntuu, että useissa kohtauksissa hahmot jumittuvat tuskastuttavaan dialogiin, jonka tarkoituksena on yrittää selittää katsojalle, mistä talon mysteerissä oikein on kyse – ja selitys ei ole yhtään kiinnostava. Elokuvan pääpahiksen motiivi on aivan superkömpelö ja päälleliimattu. Tekee mieli lyödä kättä otsaan, kun etelävaltioiden puolella taistellut paha haamu vannoo kostoa kiväärien valmistajalle – ikään kuin aseiden valmistaja, ja varsinkin tämän sukulaiset, olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Siitäkö Jenkkien sisällissodassa siis olikin kyse, vai? Toivottavasti tekijöiden ei muuten ole ollut tarkoitus samalla kommentoida USA:n viime vuosien joukkoampumisia ja kansanliikettä aserajoitusten saamiseksi, sillä sille tämänkaltainen kliseekimppu on totaalisen väärä paikka – vaikka tarkoitus hyvä olisikin.

Miksi talon julkisivu on tehty cgi:llä?
Talon mystiikka ei kanna selluloidille asti – kuvaus kun rajoittuu muutamaan samaan käytävään, samaan kattonäkymään ja julkisivu on tehty köykäisesti cgi:llä. Aito lokaatio on saatu hölmöilyn takia näyttämään halvalta lavasteelta. Miksei taloa ole voitu näyttää ihan kunnolla, kun nyt kerta paikanpäällä ollaan? Näyttelijät ovat mukiinmeneviä – tietysti kun mukana on Mirren ja aina yhtä tomerasti ahdistunutta näyttelevä Clarke – mutta eivät he vaisuista hahmoistaan oikein mitään irti saa. Sivujuonet ovat niin tyhjänpäiväisiä, että niistä ei muista jälkikäteen mitään – mitä Sarah Snookin esittämä sisarentytär teki leffassa? Elokuva yrittää säikytellä, ja onnistuu siinä kerran, mutta sen ”suuri twisti” on tuhnu ja muu aika mennään kliseiden suossa. Ja miksi leffassa tehdään niin iso juttu siitä, että kolmetoista naulaa ovessa sulkevat oven haamuilta, kun sitten lopulta haamut painavat edestakaisin ihan miten tykkäävät. Kaikkein pahimman syntinsä elokuva tekee sivujuonessaan, jossa selitetään tohtori Pricen omaa tragediaa. Elokuva heittää ihan kirkkain silmin, että haamut ovat oikeita ja psykologia – se on se varsinainen paholainen.

Täytyy sanoa, että vaikka elokuvana Winchester ei ole hyvä, niin harmittomana viihteenä se kyllä menettelee – esimerkiksi paremmin kuin saman vuoden kammottava Slender Man. Talon mysteeri on kiinnostava ja jonkinnäköisenä maistiaisena siitä leffasta voi jotain saada irti. Ja pisteet muuten siitä, että haamut on toteutettu maskeeraamalla, eikä cgi:llä.



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, Winchestermysteryhouse.com, Psychicinvestigator.com, DailyStar.com
Kuvat: Lionsgate


perjantai 22. helmikuuta 2019

Arvostelu: The House that Jack Built (2018)


En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…
– Ajattara



Ohjaaja: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 18


Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta
Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan
The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.


No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana






PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB
Kuvat: Zentropa


tiistai 22. tammikuuta 2019

Arvostelu: Kyrsyä (2018)


myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”
– The Menzingers


Ohjaaja: Roope Olenius
Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki
Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila
Kesto: 1 tunti 25 min
Ikäraja: 16


Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole
Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja
Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.


Arvosana



Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin
Kuvat: Bright Frame Pictures