Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)

“I’m looking at you through the glass…”

– Stone Sour

Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä

Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.

Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle

Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat

Ouija

Ouija: Origin of Evil

Ouija:

Ohjaaja: Stiles White

Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White

Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff

Origin of Evil:

Ohjaaja: Mike Flanagan

Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard

Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter

Kuvat: Hasbro Studios