Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)

”Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…”

– CMX

Ohjaaja: Ari Aster

Käsikirjoitus: Ari Aster

Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...

Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki

Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.

Arvosana

Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: The First Purge (2018)

“Oh well America, you know where you can shove your hamburger…”

– Morrissey

Ohjaaja: Gerard McMurray

Käsikirjoitus: James DeMonaco

Pääosat: Lex Scott Davis, Y’lan Noel, Joivan Wade

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 15? / 18?

Vuodesta 2013 The Purge, eli kotimaisittain Puhdistuksen yö, on paisunut varsinaiseksi instituutioksi. Käsikirjoittaja James DeMonacon luoma sarja on poikinut jo neljä elokuvaa ja tv-sarjan, jonka toinen kausi on jo tuloillaan – eikä loppua ole näkyvissä. Tällä kertaa DeMonaco on luovuttanut ohjaajan pallin toisaalle, mutta vastaa yhä käsikirjoituksesta. Kuten 2000-luvun kauhusaagoille on tyypillistä, esi-osa häämöttää aina kulman takana muutaman onnistuneen jatko-osan jälkeen, joten tottahan toki Puhdistuksen yöllekin sellainen piti pykätä.

Vaikka kaikki luultavasti tuntevat elokuvan lähtökohdat, kerrataan ne lyhyesti kuitenkin. Vaihtoehtoisessa nykyisyydessä Yhdysvalloissa valtaan on noussut uusi puolue ”Uudet perustajaisät”, joka on saanut neronleimauksen rikollisuuden vähentämiseksi – kerran vuodessa kaikki on sallittua 12 tuntia. Tämä väkivaltainen purskahdus – öh – puhdistaa ilmaa, ja kaikki ovat taas iloisia. Esiosan nimenmukaisesti nyt seurataan ensimmäistä kertaa, kun Puhdistusta kokeillaan rajoitetulla alueella, Staten Islandilla. Pääosa asukkaista on etnisiä vähemmistöjä ja vähätuloisia, joten puolueen ja kokeilua aktiivisesti "tieteen" nimissä ajavan tutkijan, tohtori Mayn (Marisa Tomei) on suht helppo houkutella 5000 dollarin palkkiolla pääosa väestöstä jäämään koteihinsa, ja jopa ottamaan osaa tappamiseen.

Puhdistus kerää jengien lisäksi kaduille protestoijia

Koko Puhdistuksen yö ­-saagan lähtökohta on selkeästi mahtava. Ajatus täydestä anarkiasta rajattuna aikana kutsuu väkisinkin pohtimaan, kuinka itse selviäisi koettelemuksesta, ja miten itse toimisi – kostanko nyrpeälle lähiapteekin proviisorille vai kaivaudunko poteroon kylmän hernekeittopurkin kanssa – ja olisiko nyt aika käydä exän vanhemmilla? Elokuvien ensimmäisten näytösten pahaenteinen odotus on yksi parhaimpia ideoita kauhuelokuvissa pitkiin aikoihin – laskeva aurinko, pikkuhiljaa koloistaan kömpivät naamioidut sekopäät, viimeiset hetket ennen totaalista tuhoa ovat todella kutkuttavia kuvastoltaan. Pienellä budjetilla kasattu ykkösosa herätteli nälkää, vaikkei vielä näyttänyt juuri mitään, kakkososa taas onnistui monella tapaa lunastamaan odotuksia – varsinkin lopun Running man -pastissi toimi loistavasti. Mutta sarjan ongelma on ollut se, että mitä enemmän se näyttää, sitä enemmän lumous asetelman ympäriltä katoaa. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän liikutaan geneerisen toimintaelokuvan suuntaan. Mitä laajempi folklore sen ympärille syntyy, sitä kauemmas mennään tosimaailmasta. Se mahdollistaisi rajunkin yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisten epäkohtien purkamisen nihilistisellä otteella, mutta jotenkin elokuvilla ei ole ollut rohkeutta liikkua siihen suuntaan. Elokuvat eivät lopulta kuitenkaan kuvaa järjettömyyteensä romahtavaa yhteiskuntaa, vaan itse asiassa jatko-osien tupsahdellessa asetelma kääntyy itseään vastaan – ehkä Puhdistus toimii, kun se kerta jatkuu vuodesta toiseen? Tämä ei varmasti ollut se, mitä käsikirjoittaja DeMonaco tahtoi sanoa – eihän?!?

Block party, tietysti

The First Purge vetää alussa aika taitavasti muutamalla kohtauksella nippuun uuden valtiovallan sekä Puhdistuksen taustan; ja sen että vaikka NRA on yhä kuvioissa, niin ei hätää republikaanit – nyt ei syytellä teitä, vaan ”ihan toista” poppoota. Sitten lähiöstä etsitään sieltä täältä päähenkilökandidaatteja, eikä oikein jakseta keskittyä mihinkään. Elokuva hiihtää aika tuttuja latuja kohti alkavaa yötä. Se yrittää löytää uusia kierroksia kaluttuun kuvioon keskittymällä etnisiin vähemmistöihin, mutta sortuu vähän liikaa kliseisiin ja stereotypioihin. Siitä ei millään välity kauhu tulevaa yötä kohtaan, vaan pikemminkin liikutaan epätietoisuuden soissa, mikä on juonen kannalta ymmärrettävää, mutta katsojalle vähän tylsää. Lopulta pitkälti yli puolivälissä leffa uskaltaa vetää vähän uutta korttia (sitä yhtä tiettyä korttia) esiin ja vihdoin yrittää kuvata sitä, minkä katsoja on leffasarjan alusta jo tiennyt – totta kai koko homma on keksitty siksi, että valtaapitävät haluavat harventaa nimenomaan etnisiä vähemmistöjä sekä yhteiskunnan alempaan luokkaan kuuluvien määrää. Mutta ei sitäkään kuvata aiheen vaatimalla otteella. Varsinaiseen yhteiskuntakritiikkiin tarvittaisi paljon rohkeampaa ohjaajaa ja käsikirjoitusta, jotka uskaltaisivat ravistella rakennelmia, eivätkä yrittäisi tehdä pelkkää viihdettä. Okei, moderni KKK ratsastaa moottoripyörillä ja natsisetä tulee kaasunaamari päässä kimppuun, mutta ei se hirveästi vavahduta tai ravista. Nämäkin ovat vain uusia antagonisteja, sen sijaan, että niiden kautta sanottaisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kuvat kyllä tuovat mieleen viimeaikaiset kammottavat joukkoammuskelut Jenkeissä, mutta siihen se vähän jää. Alkaa tuntua siltä, että käsikirjoittaja DeMonaco on vahingossa osunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta ei osaa tai uskalla hyödyntää sitä. Kaivattaisi David Fincheriä, Danny Boylea, Darren Aronofskia – tai vaikka Jordan Peeleä.

Räiskintäviihteenä, tai jos asetelma vain sattuu kiinnostamaan yhä edelleen, elokuva toimii kyllä. Mutta muuten se on pettymys. Elokuvalla on rohkeutta tuoda huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien köyhien ja etnisten vähemmistöjen kohtelu teemoihinsa, mutta aiheesta ei kaiveta irti siltä vaadittavaa sisältöä. Elokuvaan oli syystä tai toisesta läntätty K18-leima, jota elokuva ei todella tarvitse (vaikka Dead Meat -kanavan mukaan elokuvan kill count huitelee 133:ssa). Se ei onnistu kaivamaan mitään uutta esille, eikä se lopulta yritä edes luoda mitään taustaa tapahtumille – Puhdistus tulee ja sillä sipuli. Aiemmat osat olen nähnyt, mutta tv-sarja on vielä katsomatta, joskaan näistä lähtökohdista en sitä kovinkaan paljon odota. Jotenkin sellainen fiilis tästä jää, että tv-sarja ei tätä pelasta, vaan jarruttelee tarinan kerrontaan uusien kausien toivossa entisestään. Nyt olisi aika saattaa saaga finaaliin – viimeinen puhdistuksen yö ja sitten uudet perustajaisät hirteen Lincolnin muistomerkillä David Hasselhoffin veivatessa Looking for Freedomia taustalla.  

Arvosana 

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Deadmeat.fandom.com, Youtube

Kuvat: Universal Pictures