”Who you gonna call…?”
– Ray
Parker Jr.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman
Pääosat:
Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on
paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan
jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt
minäkään, ennen Extra Ordinarya.
Irlantilainen Extra Ordinary on aivan
riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen
vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu
katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka
päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi
suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit
komedian pariin, What We Do in the
Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja
se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea
paremmuusjärjestykseen.
Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli
legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä
tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja
haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen
ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt
Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan
hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä
Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan
haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose
voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut
70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa
luodakseen uralleen nostetta.
Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen
vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö
luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä
Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin
tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he
tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän
pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan
Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä
henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria
arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden
rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan
ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä
ahdistuneena kierrätyksestä.
Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda
Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja
paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit…
anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä
kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma
muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on
kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja
sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku
vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois.
Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on
kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen
asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon
lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.
Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä
stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa
kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018)
tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena,
jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia
rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären
isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin
överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on
tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene
ja tiedä…
Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä
henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua
kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun
asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen
kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja
lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki.
Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen
nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.
Arvosana
Lähteet:
IMDB, Wikipedia
Kuvat:
Wildcard Distribution