Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4 tähteä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4 tähteä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. tammikuuta 2020

Arvostelu: Extra Ordinary (2019)


Who you gonna call…?
– Ray Parker Jr.



Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman
Pääosat: Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16


Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt minäkään, ennen Extra Ordinarya. Irlantilainen Extra Ordinary on aivan riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit komedian pariin, What We Do in the Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea paremmuusjärjestykseen.

Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut 70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa luodakseen uralleen nostetta.

Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä ahdistuneena kierrätyksestä.

Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit… anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois. Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.

Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018) tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena, jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene ja tiedä…

Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki. Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.





Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Wildcard Distribution


tiistai 24. joulukuuta 2019

Hyvää joulua 2019!



Viime jouluna Kauhuoppaan jouluiset kauhuelokuvat menivät puukkoleikeiksi, kun tarkastelussa oli kolme jouluista slasher-kauhua 70-, 80- ja 90-luvuilta. Silloin käsitelty Silent Night, Deadly Night (1984) sai ilmestymisajankohtanaan aikaan valtavan kohun Yhdysvalloissa, kun murhaavasta joulupukista sydämistyneet vanhemmat protestoivat elokuvaa vastaan. Mutta osattiinpa sitä meilläkin. Vuonna 1989 Yle tuotti Outi Pakkasen romaanista Katso naamion taa samannimisen tv-sarjan, jossa joulunvieton keskelle tunkeutunut naamioitunut pukki murhasi pahaa aavistamattoman perheen isän. Vaikka kyse oli kauhun sijaan jännittävästä draamasta, murhaava joulupukki traumatisoi hyvän osan 80-luvulla syntynyttä sukupolvea, ja sarjan uusintakierrokset -94 ja -99 sinetöivät tapauksen. Jostain muistin syöveristä tuo oudolla muovinaamarilla varustautunut pukki kaivautui joulun lähetessä takaisin tietoisuuteen. Sarjaa ei tällä hetkellä valitettavasti saa Areenasta tai Elävästä arkistosta, mutta toistaiseksi se löytyy Youtubesta (täältä). Ja tästä linkistä voi pistää toiveen uusinnasta, kun ehtii.

Tällä kertaa Kauhuoppaassa uppoudutaan kolmeen 2010-luvun kauhuelokuvaan, jotka kaikki esittävät jonkinlaisen ilkeän, vaihtoehtoisen version joulupukista. Joulupukkiin kietoutuu mielenkiintoisella tavalla odotus, toivo sekä vanhat tarinat ja myytit – yhtä aikaa nykyaikainen ja ajaton; ilo, mutta myös kauhu. Mutta ei hätää – näiden kauhukomedioiden kanssa ei juuri tarvitse pelätä. Hyvää joulua kaikille!


Rare Exports (2010)

No niin, kun puhutaan joulupukki-myytin vääntämisestä uuteen uskoon, ei voi olla puhumatta Jalmari Helanderin Rare Exportsista. Vuoden 2010 elokuva on esiosa Helanderin nerokkaille Rare Exports -lyhäreille vuosilta 2003 ja 2005. Leffahan kertoo kymmenvuotiaasta Pietarista (Onni Tommilla), joka isänsä ja tämän porukan kanssa joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun amerikkalaisen liikemiehen kaivuuhommat Venäjän puoleisella Korvatunturilla miltei vapauttavat lapsia metsästävän pukin vuosisataisesta unestaan. Tätä kautta seurataan, kuinka Jorma Tommilan ja Tommi Korpelan Rare Exports -yritys päätyi kesyttämään, kouluttamaan ja myymään joulupukkeja kaikkialle maailmaan.

Täytyy sanoa, että leffa jaksaa yllättää. Olin toki elokuvan nähnyt ja pidin siitä, mutten millään muistanut, että se on näin hyvä. Leffa kääntää suht lyhyen kestonsa voitokseen, eikä siinä juuri tyhjäkäyntiä ole. Koko elokuva on ripoteltu taiten täyteen pieniä yksityiskohtia, Lappi näyttäytyy villin lännen lumisena versiona, näyttelijät tekevät hienoa työtä ja lopun Indiana Jones -viittaus hymyilyttää. Täytyy myöntää, että suomalaisena katsojana välillä saattaa mennä jopa ohi se, miten riemastuttavan outona elokuva varmasti näyttäytyy Suomea tuntemattomalle. Henkilöt myös toimivat kokoajan uskottavasti, mutta hyvin Hollywood-elokuvista poikkeavalla tavalla. Dialogi on täynnä helmiä ja Tommi Korpela on kuin syntynyt heittämään onelinereita. Parhaan osan vetää toki Risto Salmi kylän nimismiehenä vain parilla repliikillä – kuten Salmi aina teki. Elokuva osoittaa hyvin jälleen kerran, että genre-elokuvassa ei ole mitään syytä apinoida kansainvälisiä elokuvia, ja kumarrella maahan asti – oman kielen ja kulttuurin näyttäminen ja käyttäminen toimivat paljon paremmin. Ei tätä tällaisena olisi voinut missään muualla tehdäkään. Rare Exports on paitsi yksi parhaista joululeffoista ikinä, myös yksi parhaiten kansainvälisesti tunnetuista suomalaisleffoista, ja syystä. Suosittelen uusintakatselua kaikille!







Krampus (2015)

Krampus kuuluu Keski-Euroopan Alppien seudun vanhaan mytologiaan. Hän on demonimainen joulupukin paha versio, joka rankaisee tuhmia lapsia ilmeisesti vitsalla tai raijaamalla heidät helvettiin kanssaan. Elokuvassa perheen hyväntahtoinen poika pettyy riitaisan perheen joulunviettoon, kun äiti vääntää matsia siskonsa kanssa, tädin mies on mulkku, näiden lapset riiviöitä ja isotäti tyytymätön kaikkeen. Poika hylkää hyvät toiveensa lähimmäisiä kohtaan, minkä seurauksena perhe joutuu outoon talviseen limboon, jossa Krampus väijyy heitä.

Krampus sai aivan turhaan osakseen jyrkkää kritiikkiä ilmestyessään. Elokuva on toimiva kauhukomedia, josta joulun tunnelma välittyy hyvin. Ohjaaja Michael Dougherty muistetaan erityisesti loistavasta Trick’r’Treatista (2008, myös Halloween-spesiaalissa), ja tälläkin kertaa hän on luonut varsinaisen runsauden sarven, sillä jouluiset hirviöt eivät todellakaan rajoitu Krampuksen uhkaavaan hahmoon. Elokuva yhdistelee monia genrejä: löytyy eri sortin hirviöitä, sitcommaista huumoria ja alun irvokas kulutusjuhla. Viittauksia löytyy paljon aina Gremlinsistä (1984) Puppet Masterin (1989) kautta Anacondaan (1997). Sen visuaalinen ilme tuo mieleen Tim Burtonin ja taloa hiljaa piirittävät lumiukot muistuttavat Elävien kuolleiden yöstä (1968). Ja vaikka vieterinukkea on käytetty vaikka kuinka monessa kauhuelokuvassa, milloin se on ollut yhtä helvetillinen? Elokuva vieläpä vetää loppuun asti yhtä hyvin, eikä lässähdä missään vaiheessa. Perheen äitinä Toni Collette on luonnollisesti hyvä ja komedioiden vakikusipää David Koechner on elementissään ärsyttävänä, mutta myös hyvää tahtovana junttina. Yhdessäoloa, aavemainen lumimaisema ja leikkiä naulapyssyllä – miksi tämä ei olisi täydellinen jouluelokuva?







A Christmas Horror Story (2015)

Jouluna 2015 Krampus seikkaili kauhuleffoissa kahdessakin rainassa. A Christmas Horror Story on antologiaelokuva samaan tapaan kuin Trick’r’Treat, eli sen neljä jaksoa on leikattu limittäin tapahtumaan samoihin aikoihin ja sen kiinnetarinana paikallisradion DJ selostaa paikallisuutisia ja hörppii munatotia viskin kera. Jouluteemaisissa tarinoissa teinit selvittelevät murhia suljetulla koululla, kuusenhakureissu päättyy ikävästi perheen pojan käyttäytyessä oudosti, reissu isotädin luokse johtaa Krampuksen hyökkäyseen, joulupukin tonttuihin iskee mystinen tauti ja jotain on vialla paikallisella ostarillakin…

Elokuvan puitteet ovat kyllä ihan kunnossa. Toki pieni budjetti paistaa vähän läpi, mutta sen peittämiseksi on nähty vaivaa ja esimerkiksi maskeeraukset on tehty taiten. Elokuvan suurin ongelma on sen käsikirjoitus – jaksot ovat kovin epätasaisia, eikä mikään niistä millään toimisi itsenäisenä tarinana. Tämä lienee myös syy sille, miksi ne on leikattu limittäin. Tarinat myös tuntuvat jäävän kaikki jotenkin kesken, mutta lopun twisti kyllä pelastaa vähän. Dialogi on koko ajan puisevaa ja näyttelijät parhaimmillaan ok-tasoa, pahimmillaan totaalisia pökkelöitä – pohjanoteerauksen tekee valkoisen perheen isä. Mutta ei se riitä latistamaan joulumieltä – onhan tässä ainakin yritetty. Ja aukkoja paikkaa ikivihreä William Shatner radiojuontajana – kaverihan on tietysti ihan täyttä rautaa!

 







Lähteet: Wikipedia, Youtube, Vintti.yle.fi
Kuvat: Cinet, Universal Pictures, RLJ Entertainment

maanantai 19. elokuuta 2019

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)


Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…
– CMX


Ohjaaja: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16


Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...
Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki
Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.





Arvosana



Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.


Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24


maanantai 22. heinäkuuta 2019

Ajanvietettä kesäiltoihin



Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?


Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.





Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.






The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.






Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 




Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.



Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB
Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III

torstai 27. kesäkuuta 2019

Arvostelu: The Perfection (2019)


I'm goin' out west where the wind blows tall…
– Tom Waits



Ohjaaja: Richard Shepard
Käsikirjoitus: Bill Block
Pääosat: Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16


Bloody Disgusting listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit, arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.

Yhä mukana? Okei, mennään.

The Perfection sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on Charlotte Willmore (Get Outissa loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.

"O be careful little hands what you do..."
Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla. Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan. Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black Swanista (2010), välillä Get Outista (2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne tänne. Nyt-liite kritisoi sivuillaan elokuvaa Esquiren vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii, tai sitten se vieraannuttaa.

Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta, murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen ”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa, on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja se on harvinaisen kylmäävää.

"O be careful little mouth what you say..."

Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään – hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti. Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin roolisuoritukseen.

Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi – ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua. Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään, kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.

En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen musiikin maailmaan?


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch
Kuvat: Miramax


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)



I’m looking at you through the glass…
– Stone Sour



Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä
Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.


Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle
Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat


Ouija




Ouija: Origin of Evil



Ouija:
Ohjaaja: Stiles White
Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White
Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff


Origin of Evil:
Ohjaaja: Mike Flanagan
Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard
Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter
Kuvat: Hasbro Studios

torstai 21. maaliskuuta 2019

Arvostelu: Apostle (2018)


Kuolee karja, kuolee suku, samaten itse kuolet…
– Moonsorrow

Ohjaaja: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Pääosat: Dan Stevens, Michael Sheen, Lucy Boynton
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 18


Parhaat kauhuelokuvat ovat usein niitä, jotka tarjoavat useita tulkintamahdollisuuksia, mutta eivät tuputa niitä. Niiden voi tulkita kertovan isommista asioista, mutta yhtälailla niitä voi katsoa vain kauhuelokuvina – tällöin ne eivät ole pelkkää tyhjää rymistelyä, mutta toisaalta vuosien varrella niiden viesti ei myöskään laimene. Netflixin kautta julkaistussa Apostlessa voi nähdä iskuja uskonnollista fanatismia, pienten yhteisöjen näköalatonta fundamentalismia, vallan keskittymisen ongelmia sekä eritoten luonnon riistoa kohtaan. Mutta yhtä lailla sitä voi katsoa hiljalleen avautuvana mysteerinä, joka virittää tunnelmaansa pitkään – kunnes on aika päästää helvetti valloilleen.

Ohjaaja Gareth Evans tunnetaan loistavista Indonesiassa tuotetuista action-trillereistään Raid: Redemption (2011) ja Raid 2: Berandal (2014). Kummatkin ovat hengästyttäviä toimintaelokuvia – ja varsinkin kakkososa ansaitsee paikkansa modernin action-elokuvan kirkkaimmassa kärjessä, ihan siinä Dreddin ja John Wickin kyljessä. Kauhun puolella mies käväisi yhdessä ohjaaja Timo Tjahjanton kanssa antologiaelokuva V/H/S 2:n (2013) osiossa Safe Haven, joka oli paitsi elokuvan paras osio, myös yksi parhaista found footage -pätkistä koskaan. Myös Safe Haven sijoittui Itä-Aasiaan. Aikaisempiin töihin verrattuna Apostlen lähtökohta – 1900-luvun Englanti – on erilainen, mutta ohjaajan tuntien elokuvalta on lupa odottaa laadukasta jälkeä ja brutaalia väkivaltaa. Ja näitä Apostle tarjoaakin.

Elokuvassa mystinen kultti Englannin rannikolla on kaapannut rikkaan perheen tyttären saarelleen lunnaiden toivossa. Naisen veli Thomas (Dan Stevens) lähtee pelastamaan siskoaan soluttautumalla salaa lahkon joukkoon. Lahko elää pienessä kommuunissa saarella, jonka oli tarkoitus olla onnen ja vapauden tyyssija, mutta sen sadot ovat vuodesta toiseen huonompia ja epätoivo on hiipinyt sen kolmen perustajaisän sydämiin. Kultin uskonto vaikuttaa omituiselta kristinuskon ja luonnonuskontojen väännökseltä, mutta sen takana väikkyy muitakin. Jo saapumisiltanaan Thomas saa huomata jokaiselta lahkolaiselta vaadittavan verta lasipurkissa iltaisin – ja lattialautojen alla ahnas olento nuolee pisarat, jotka Thomasin sormesta vuotavat lattialankuille.

Nyt ei seuraa hyvää
Elokuvan alkuasetelma jo tietysti kertoo, että huonompaan suuntaan meininki on koko ajan menossa, ja The Wicker Manin (1973) tuntevat osannevat arvata mihin kaikki tulee johtamaan. Elokuva kumartaa lattiaan asti tälle englantilaiselle kauhuklassikolle – eikä siinä ole mitään vikaa – mutta osaa se silti vääntää katsojan odotuksia ja vetää mattoa alta sopivasti. Tosin Wicker Manin vapaamielisen kukkaisuskonnon sijaan Apostlen kultti tuntuu viittaavan enemmän Yhdysvaltain ensimmäisten siirtokuntien puritaaneihin. Elokuva nivoo useampia genrejä sisäänsä ja löytää aiheeseensa tuoretta verta. Elokuvassa voisi myös nähdä viitteitä esimerkiksi Scorcesen elokuvaan Silence (2016) tai Robert Eggersin The VVitch: A New-England Folk Taleen (2015) – vaikka minua kuvasto muistutti pikemmin Outlast 2 -pelistä (2017).  Apostle kasvattaa kierroksiaan loppua kohden ja säälimätöntä menoa on ajoittain luvassa, kun primitiivisiä fundamentalistien rankaisuvälineitä aletaan kaivaa esiin. Kuten sanottu, elokuva ei puhkiselitä tarkoituksiaan, vaan sen monimutkaisesta vyyhdistä voi kukin löytää erilaisia teemoja: oman maailmankuvan murtuminen ja muuttuminen, luonnon hyväksikäyttäminen, ääriliikkeiden nousu murroksessa olevan yhteisön keskellä ovat kaikki elokuvassa läsnä. Elokuva ei kuitenkaan anna helppoja vastauksia. Lopulta kyse on ihmisen umpiluupäisestä kyvyttömyydestä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin – riistäminen on helpompaa kuin sopusoinnussa eläminen, vangitseminen ja tuhoaminen helpompaa kuin ymmärtäminen. Mutta onko ihmisestä murtautumaan ulos pystyttämästään rakennelmasta vaikka loppu häämöttäisi? Vastaukseen ei ehkä yksi kauhuelokuva  riitä.

Ohjaaja Evans ja hänen luottokuvaajansa Matt Flannery ovat luoneet elokuvaan upean visuaalisen ilmeen. Epookkina lavasteet toimivat loistavasti, pieni kyläyhteisö on luotu luontevasti ja kuviin osataan rakentaa sekä kauniita että kauheita näkyjä, mutta elokuvan varsinainen porkkana on kameratyöskentely. Kuvaus on täynnä visuaalisesti hyviä ideoita ja tappeluissa kameraa käytetään Raid-elokuvista muistuttavalla tavalla – tosin siinä, missä Raidin kamera-ajot loivat hengästyttävää tunnelmaa, Apostlessa kameran vieminen kiinni toimintaan tukee elokuvan naturalisen ilkeää otetta väkivaltaan. Lyönnit, viillot ja laukaukset todella tuntuvat. Elokuva yltyy loppua kohden paikoittain todella väkivaltaiseksi ja väkivalta on kuvattu tehokkaan inhottavalla tavalla. Viimeistään kun kamera kuvaa ruuvipenkkiin kiinnitettävän silmien kautta – jopa paineesta syntyviä verenpurkaumia myöten – on todettava katsovansa ainutlaatuisen visuaalista, kammottavaa kauhuelokuvaa. Evans myös hallitsee kauhuelementtien käytön tyylikkäästi. Elokuvassa ei ole erityisemmin jump scareja ja se onnistuu nostamaan karvat pystyyn useasti muilla keinoilla.

Thomasilla on olkiukon sijaan olkikoti
On mielenkiintoista, että Apostlen kaltainen, yli kaksi tuntia pitkä, rajua väkivaltaa sisältävä genre-elokuva julkaistaan nimenomaan Netflixin kautta. Kun 2000-luvun alkupuolella Sopranos ja Kylmä Rinki olivat pioneereinä nostamassa HBO:n kautta sarjoja ennennäkemättömälle kultakaudelle (joka jatkuu yhä), yhdeksi taustasyyksi on nähty nimenomaan HBO:n perustuminen tilausmalliin. Sen ansiosta käsikirjoittajat saattoivat kirjoittaa jaksot ilman tuskastuttavien mainoskatkojen tuomaa taakkaa, eikä tuotannoilla ollut paineita seurata yksittäisten jaksojen katsojalukuja, vaan ne saattoivat rakentaa rauhassa pidempiä tarinakaaria. Ehkä vastaavanlaista kehitystä saattaa tapahtua striimauspalveluiden noususta myös elokuville, kun ensi-iltaviikonloppujen ristipainetta ei ole – tilausrahathan Netflix saa vaikkei se olisi välitön hitti. Näin vakavammat ja vaativammatkin elokuvat voivat saada levityskanavia, ja genre-elokuvathan usein ottavat aikansa ennen kuin niiden maine kasvaa ja ne löytävät ansaitsemansa arvostuksen.

Apostle on loistoleffa, mutta muutaman kauneusvirheen se sisältää. Vaikka sen ei ole tarkoitus tarjota valmiita vastauksia, muutama juoniaukko ja ilmaan jäävä sivujuonne olisi voitu päätellä paremmin – ja onhan tuo kesto aika järkälemäinen. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kuten kultin profeettaa Malcolmia esittävä Michael Sheen sekä hänen käsikassaranaan pyörivä, uhkaava Mark Lewis Jones, mutta pääosaa esittävä Dan Stevens käy yhä tönkömmäksi elokuvan edetessä. Varsinkin kun kärsimystä pitäisi kasata kärsimyksen päälle ja löytää rooliin sitä kautta lisää kierroksia, Stevens tuntuu jumittuvan yhteen ilmeeseen ja fiilikseen. Ei se huono suoritus ole, mutta ei erityisen hyväkään. Pikkuvaluvikojen vuoksi en ihan täysiä pisteitä voi antaa, vaikka paikoin vavahduttava elokuva niitä huutaisikin.


Arvosana



PS. Eihän se mennyt ohi, että saarelle matkataan Finlandia-nimisellä paatilla?

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Forbes
Kuvat: XYZ Films