2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Hyvää joulua 2019!

Viime jouluna Kauhuoppaan jouluiset kauhuelokuvat menivät puukkoleikeiksi, kun tarkastelussa oli kolme jouluista slasher-kauhua 70-, 80- ja 90-luvuilta. Silloin käsitelty Silent Night, Deadly Night (1984) sai ilmestymisajankohtanaan aikaan valtavan kohun Yhdysvalloissa, kun murhaavasta joulupukista sydämistyneet vanhemmat protestoivat elokuvaa vastaan. Mutta osattiinpa sitä meilläkin. Vuonna 1989 Yle tuotti Outi Pakkasen romaanista Katso naamion taa samannimisen tv-sarjan, jossa joulunvieton keskelle tunkeutunut naamioitunut pukki murhasi pahaa aavistamattoman perheen isän. Vaikka kyse oli kauhun sijaan jännittävästä draamasta, murhaava joulupukki traumatisoi hyvän osan 80-luvulla syntynyttä sukupolvea, ja sarjan uusintakierrokset -94 ja -99 sinetöivät tapauksen. Jostain muistin syöveristä tuo oudolla muovinaamarilla varustautunut pukki kaivautui joulun lähetessä takaisin tietoisuuteen. Sarjaa ei tällä hetkellä valitettavasti saa Areenasta tai Elävästä arkistosta, mutta toistaiseksi se löytyy Youtubesta (täältä). Ja tästä linkistä voi pistää toiveen uusinnasta, kun ehtii.

Tällä kertaa Kauhuoppaassa uppoudutaan kolmeen 2010-luvun kauhuelokuvaan, jotka kaikki esittävät jonkinlaisen ilkeän, vaihtoehtoisen version joulupukista. Joulupukkiin kietoutuu mielenkiintoisella tavalla odotus, toivo sekä vanhat tarinat ja myytit – yhtä aikaa nykyaikainen ja ajaton; ilo, mutta myös kauhu. Mutta ei hätää – näiden kauhukomedioiden kanssa ei juuri tarvitse pelätä. Hyvää joulua kaikille!

Rare Exports (2010)

No niin, kun puhutaan joulupukki-myytin vääntämisestä uuteen uskoon, ei voi olla puhumatta Jalmari Helanderin Rare Exportsista. Vuoden 2010 elokuva on esiosa Helanderin nerokkaille Rare Exports -lyhäreille vuosilta 2003 ja 2005. Leffahan kertoo kymmenvuotiaasta Pietarista (Onni Tommilla), joka isänsä ja tämän porukan kanssa joutuu tapahtumien keskipisteeseen, kun amerikkalaisen liikemiehen kaivuuhommat Venäjän puoleisella Korvatunturilla miltei vapauttavat lapsia metsästävän pukin vuosisataisesta unestaan. Tätä kautta seurataan, kuinka Jorma Tommilan ja Tommi Korpelan Rare Exports -yritys päätyi kesyttämään, kouluttamaan ja myymään joulupukkeja kaikkialle maailmaan.

Täytyy sanoa, että leffa jaksaa yllättää. Olin toki elokuvan nähnyt ja pidin siitä, mutten millään muistanut, että se on näin hyvä. Leffa kääntää suht lyhyen kestonsa voitokseen, eikä siinä juuri tyhjäkäyntiä ole. Koko elokuva on ripoteltu taiten täyteen pieniä yksityiskohtia, Lappi näyttäytyy villin lännen lumisena versiona, näyttelijät tekevät hienoa työtä ja lopun Indiana Jones -viittaus hymyilyttää. Täytyy myöntää, että suomalaisena katsojana välillä saattaa mennä jopa ohi se, miten riemastuttavan outona elokuva varmasti näyttäytyy Suomea tuntemattomalle. Henkilöt myös toimivat kokoajan uskottavasti, mutta hyvin Hollywood-elokuvista poikkeavalla tavalla. Dialogi on täynnä helmiä ja Tommi Korpela on kuin syntynyt heittämään onelinereita. Parhaan osan vetää toki Risto Salmi kylän nimismiehenä vain parilla repliikillä – kuten Salmi aina teki. Elokuva osoittaa hyvin jälleen kerran, että genre-elokuvassa ei ole mitään syytä apinoida kansainvälisiä elokuvia, ja kumarrella maahan asti – oman kielen ja kulttuurin näyttäminen ja käyttäminen toimivat paljon paremmin. Ei tätä tällaisena olisi voinut missään muualla tehdäkään. Rare Exports on paitsi yksi parhaista joululeffoista ikinä, myös yksi parhaiten kansainvälisesti tunnetuista suomalaisleffoista, ja syystä. Suosittelen uusintakatselua kaikille!

Krampus (2015)

Krampus kuuluu Keski-Euroopan Alppien seudun vanhaan mytologiaan. Hän on demonimainen joulupukin paha versio, joka rankaisee tuhmia lapsia ilmeisesti vitsalla tai raijaamalla heidät helvettiin kanssaan. Elokuvassa perheen hyväntahtoinen poika pettyy riitaisan perheen joulunviettoon, kun äiti vääntää matsia siskonsa kanssa, tädin mies on mulkku, näiden lapset riiviöitä ja isotäti tyytymätön kaikkeen. Poika hylkää hyvät toiveensa lähimmäisiä kohtaan, minkä seurauksena perhe joutuu outoon talviseen limboon, jossa Krampus väijyy heitä.

Krampus sai aivan turhaan osakseen jyrkkää kritiikkiä ilmestyessään. Elokuva on toimiva kauhukomedia, josta joulun tunnelma välittyy hyvin. Ohjaaja Michael Dougherty muistetaan erityisesti loistavasta Trick’r’Treatista (2008, myös Halloween-spesiaalissa), ja tälläkin kertaa hän on luonut varsinaisen runsauden sarven, sillä jouluiset hirviöt eivät todellakaan rajoitu Krampuksen uhkaavaan hahmoon. Elokuva yhdistelee monia genrejä: löytyy eri sortin hirviöitä, sitcommaista huumoria ja alun irvokas kulutusjuhla. Viittauksia löytyy paljon aina Gremlinsistä (1984) Puppet Masterin (1989) kautta Anacondaan (1997). Sen visuaalinen ilme tuo mieleen Tim Burtonin ja taloa hiljaa piirittävät lumiukot muistuttavat Elävien kuolleiden yöstä (1968). Ja vaikka vieterinukkea on käytetty vaikka kuinka monessa kauhuelokuvassa, milloin se on ollut yhtä helvetillinen? Elokuva vieläpä vetää loppuun asti yhtä hyvin, eikä lässähdä missään vaiheessa. Perheen äitinä Toni Collette on luonnollisesti hyvä ja komedioiden vakikusipää David Koechner on elementissään ärsyttävänä, mutta myös hyvää tahtovana junttina. Yhdessäoloa, aavemainen lumimaisema ja leikkiä naulapyssyllä – miksi tämä ei olisi täydellinen jouluelokuva?

A Christmas Horror Story (2015)

Jouluna 2015 Krampus seikkaili kauhuleffoissa kahdessakin rainassa. A Christmas Horror Story on antologiaelokuva samaan tapaan kuin Trick’r’Treat, eli sen neljä jaksoa on leikattu limittäin tapahtumaan samoihin aikoihin ja sen kiinnetarinana paikallisradion DJ selostaa paikallisuutisia ja hörppii munatotia viskin kera. Jouluteemaisissa tarinoissa teinit selvittelevät murhia suljetulla koululla, kuusenhakureissu päättyy ikävästi perheen pojan käyttäytyessä oudosti, reissu isotädin luokse johtaa Krampuksen hyökkäyseen, joulupukin tonttuihin iskee mystinen tauti ja jotain on vialla paikallisella ostarillakin…

Elokuvan puitteet ovat kyllä ihan kunnossa. Toki pieni budjetti paistaa vähän läpi, mutta sen peittämiseksi on nähty vaivaa ja esimerkiksi maskeeraukset on tehty taiten. Elokuvan suurin ongelma on sen käsikirjoitus – jaksot ovat kovin epätasaisia, eikä mikään niistä millään toimisi itsenäisenä tarinana. Tämä lienee myös syy sille, miksi ne on leikattu limittäin. Tarinat myös tuntuvat jäävän kaikki jotenkin kesken, mutta lopun twisti kyllä pelastaa vähän. Dialogi on koko ajan puisevaa ja näyttelijät parhaimmillaan ok-tasoa, pahimmillaan totaalisia pökkelöitä – pohjanoteerauksen tekee valkoisen perheen isä. Mutta ei se riitä latistamaan joulumieltä – onhan tässä ainakin yritetty. Ja aukkoja paikkaa ikivihreä William Shatner radiojuontajana – kaverihan on tietysti ihan täyttä rautaa!

 

Lähteet: Wikipedia, Youtube, Vintti.yle.fi

Kuvat: Cinet, Universal Pictures, RLJ Entertainment

Arvostelu: Satanic Panic (2019)

”Jos helvetti on täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”

– YUP

Ohjaaja: Chelsea Stardust

Käsikirjoitus: Grady Hendrix

Pääosat: Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 16

Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka (jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin. Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen, sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee. Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.

Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä – sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.

Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan – mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä. Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta: yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa syventää hahmojaan.

Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja. On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä. Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986) ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan paras.

Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi silti leijuu elokuvan ympärillä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple

Kuvat: RLJE Films

Arvostelu: Bliss (2019)

” Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”

– Sentenced

Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos

Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 18

Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival

Kuvat: Channel 83 Films