2010-luvun parhaat kauhuelokuvat

Hyvä on, myönnetään, klikkiotsikon makuahan tässä on. Näin vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä reflektoida kulunutta kymmentä vuotta ja tarkastella parhaita elokuvia – mutta että listaisi absoluuttisesti parhaimmat niistä? Niin varmaan. Kauhu on genreistä ehkä eniten fiilispohjainen, ja joka katsojalla on oma makunsa. Siksi saattaa ärsyttää, että joku totaalisen tylsä leffa on kaikkien arvostama, tai että se todella tehokas ja viihdyttävä pläjäys jää ihan täysin huomiotta. Enkä edes yritä väittää, että olisin nähnyt kaikki hyvät kauhuelokuvat viimeisen kymmenen vuoden ajalta – vaikka yritys on ollutkin kova – minkä vuoksi päätin pikemminkin tehdä listan kymmenestä suuresta kauhuhitistä: elokuvista, jotka ovat olleet varsinaisia tapauksia, ja joita voi varauksetta suositella kenelle tahansa. Kaikki listatut elokuvat ovat kiistatta hyviä, vaikka joku olisikin ylihypetetty – ja vähintäänkin nämä ovat niitä elokuvia, jotka vuosikymmeneltä jäävät elämään. Nämä ovat NE vuosikymmenen kauhuelokuvat.

Kaiken kaikkiaan kauhufanille kulunut vuosikymmen oli todella antoisa! Uusien ohjaajien sukupolvi pääsi kunnolla vauhtiin: mm. Jordan Peele, Mike Flanagan, Ari Aster, Robert Eggers. Conjuring-saaga räjäytti pankin, ja Suspiria (2018) ja Child’s Play (2019) osoittivat, että uusintaversioiden mahdollisuuksia on aiemmin aliarvioitu. Kauhu levisi isolla ryminällä suoratoistopalveluihin ja televisioon, esimerkkeinä vaikkapa American Horror Story, The Haunting of Hill House ja Channel Zero. Zombiewalkit, kummitustalokierrokset ja kauhuteatteri levisivät Suomeenkin.

Alla oleva lista ei ole objektiivinen, mutta ei se ole täysin subjektiivinenkaan. Itse pidin esimerkiksi Robert Eggersin The Lighthousesta (2019) ehkä enemmän kuin The Witchistä (2016), mutta The Witch on ehdottomasti se, joka ansaitsee paikkansa tämänkaltaisella listalla. Koska listasta puuttuu luonnollisesti vaikka mitä hyviä elokuvia – kuten Overlord (2018), The Wailing (2016) ja Annihilation (2018) – annan lisäksi myös kymmenen muuta suositusta hyvistä leffoista viime vuosikymmeneltä. Ja vaikka kauhufanina olisikin hauska, että rahkeet riittäisivät suosittelemaan vain jotain arthouse-leffoja, jotka on kerran näytetty jossain kellarissa New Yorkissa, niin se ei ole tarkoitus: kyllä nämä ovat ihan niitä valtavirtakauhuelokuvia kaikki. Hyviä kauhuelokuvia on maailma pullollaan ja niiden etsiminen pitkä matka – ja iloinen 20-luku tuo niitä varmasti aimo tukun lisää tullessaan. Hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

2010-luvun kovimmat kauhutapaukset

1. Get Out (2017)

Myönnän auliisti, että Get Out oli mielestäni hieman liian hypetetty, ja vaati uusintakatselun ennen kuin tahallisen ennalta arvattava tarina tempaisi kunnolla mukaansa. Mutta yhtä kaikki – Get Out on 2010-luvun tärkein kauhuleffa. Se tiivistää koko vuosikymmenen: se on hauska, itseironinen, yhteiskunnallisesti valveutunut, umpikiero ja tehokas. Se on tiukaksi viritetty kone ja kaiken lisäksi pirun viihdyttävä.

2. It Follows (2014)

Nerokkaaseen lähtöasetelmaan perustuva elokuva on sekä sosiaalinen kommentaari, että tehokas kauhuelokuva, jonka synnyttämään ajatusleikkiin on pakko lähteä mukaan. Kaiken kruununa Mike Gioulaksiksen suvereeni kuvaus, jota tukee järisyttävä visuaalinen maailma sekä musiikki. Vuosikymmenen kauhuelokuvista oma suosikkini.

3. Hereditary – Pahan perintö (2018)

Jopa Rosemaryn painajaista (1968) paremmaksi hehkutettu Hereditary on kehunsa ansainnut. Ari Asterin esikoinen lumosi ja järkytti yleisöt ympäri maailmaa. Hereditary osoitti jälleen, että kunnianhimoinen taiteellinen näkemys ja tinkimätön aihepiiri ei tarkoita kaupallista epäonnistumista. Ja missä on Toni Colletten Oscar?

4. The Conjuring – Kirottu (2013)

Conjuring-sarjan avausosa on yksi kaikkien aikojen kummituselokuvista. Perinnetietoinen, tyylikäs säikyttely on kauhuviihdettä parhaimmillaan, ja osoitti jälleen James Wanin kuuluvan kirkkaimpaan kauhuohjaajien eliittiin. Leffaa seurannut elokuvasarja on heikoista lenkeistään huolimatta ehkä tasokkain kauhufranchise ikinä.

5. The Witch (2015)

Tunnelmallinen, puistattava ja nerokkaasti toteutettu The Witch on monen mielestä vuosikymmenen paras kauhuelokuva, eikä syyttä lainkaan. Uudenenglannin metsiin sijoittuva painajainen on hyppy kylmään veteen ja esikoisohjaaja Eggersiltä visionäärinen taidonnäyte.

6. The Cabin in the Woods (2012)

Vuosikymmenen kauhukomedia dekonstruoi perinteisen kauhuelokuvan ja tekee siitä huumoria – ja onnistuu silti olemaan myös pelottava. Lopun hirviöiden esiinmarssi on hengästyttävintä kauhuelokuvaa koskaan.

7. A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018)

Jim.. Öh, John Krasinskin esikoinen on taidokkaasti tehty, postapokalyptisen maailman trooppeja voitokseen kääntävä ja kutkuttava elämys – ja kaupanpäälle älytön kassamagneetti. Oliko elokuva vähän ylihehkutettu? Ehkä, mutta yksi vuosikymmenen tärkeimmistä ja parhaimmista kauhuleffoista se silti on. 

8. The Babadook (2014)

The Babadook on osoitus kauhuelokuvan kasvavan maineen voimasta. Ilmestyessään vähälle huomiolle jäänyt elokuva on vähitellen kasvanut hitiksi, sillä se on taiten kirjoitettu, hyvin näytelty ja sen alavirtauksissa käsittelemät teemat menetyksestä ja surusta ovat ohittamattomia. Ja onhan Babadook ehkä vuosikymmenen paras leffahirviö – joka muuten on kotiutunut englantiin jo mörön synonyymiksi.

9. It – Se (2017)

Uusintaversioiden voiman osoittava It oli sekä lämmin henkäys nostalgiaa, hyvin tehty ja karmiva. Bill Skarsgårdin rooli Pennywisenä on jo nyt ikoninen. Mielikuvituksellinen sukellus painajaisiin ei ehkä niinkään pelottanut, mutta loistava se silti on.

10. Evil Dead (2013)

Ilmestyessään vähän ylenkatsottu uusintaversio on noussut sittemmin moderniksi kulttiklassikoksi – eikä ihme. Fede Alvarezin puhtaaseen läträykseen perustuva adrenaliinipiikki on varmasti yksi ilkeimmistä suuren yleisön kauhuleffoista – sekä yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä. Vimmainen visio vetää vertoja alkuperäiselokuvalle.

Lisäksi kymmenen suositusta 2010-luvun kauhuelokuvista, joista osa on jäänyt pienemmälle huomiolle, mutta suurin osa löytänyt ansaitsemansa yleisön. Elokuvat ovat ilmestymisjärjestyksessä.

2010-luvun suositukset

1. I Saw the Devil (2010)

Brutaali ja iljettävä korealainen kostoelokuva on raju, mutta myös musta huumorin sävyttämä ja täynnä ilkeitä sivuhahmoja ja julmia kohtaloita.

2. Kill List (2011)

Tyylikkään pienieleinen indie-elokuva kasvaa mustaksi painajaiseksi palkkatappajan joutuessa itse salaseuran tähtäimeen.

3. You’re Next (2011)

Hyvä slasher on kauhuelokuvien aatelia, ja yllätyksiä täynnä oleva You’re Next on erinomainen slasher ja moderni klassikko.

4. Sinister (2012)

Loistava Sinister yhdistelee kummituselokuvaa, säikyttelyä ja julmia kotivideoita. Elokuvassa on uniikki, todella hyytävä tunnelma.

5. Maniac (2012)

Murhaajan ensimmäisestä persoonasta kuvattu elokuva on inhottava, järkyttävä ja taitava uusintaversio 70-luvun pienoisesta klassikosta. Elijah Wood loistaa mieleltään koko ajan yhä enemmän järkkyvänä murhaajana.

6. Oculus (2013)

Hyvä kummituselokuva on kumma kyllä harvinaisuus. Ja Oculus on yksi 2000-luvun parhaista. Kummitteleva peili on toimivan yksinkertainen idea, joka tässä on toteutettu loistavasti.

7. What We do in the Shadows (2014)

Uusi-Seelanti on kauhukomedioiden luvattu maa, ja vamppyyri-found footage, Taika Waititin ohjaama What We Do in the Shadows on riemastuttava, idearikas ja loistavasti toteutettu. Kaikkihan tämän ovat jo nähneet, mutta toivottavasti katsovat uudestaankin.

8. Bone Tomahawk (2015)

Naturalistinen länkkäri Bone Tomahawk on paitsi hyvä ajan kuva, tyylikkäästi toteutettu sekä brutaali kuvaus kannibaaliheimoa jäljittävästä miesporukasta.

9. Autopsy of Jane Doe (2016)

Käänteitä vyöryttävä mysteeri kuolleesta naisesta ja tämän ruumiinavauksesta on vahva, pienieleinen painajainen, jonka keskiössä Olwen Kelly alastomana, liikkumattomana ruumiina ansaitsee hatunnoston.

10. Hounds of Love (2016)

Todelliseen, nuoria naisia seksiorjinaan pitäneeseen ja murhanneeseen aussipariskuntaan perustuva elokuva on järkyttävä ja ravisteleva. Näyttelijät ovat loistavia rooleissaan, kuvaus tyylikästä ja päähenkilön ympärillä kiristyvä solmu kuristaa katsojaakin. 

Arvostelu: Death House (2018)

”Murdered in the basement – don't go down there!”

 – Six Feet Under

Ohjaaja: B. Harrison Smith

Käsikirjoitus: B. Harrison Smith, Gunnar Hansen

Pääosat: Cody Longo, Cortney Palm, Kane Hodder, Dee Wallace

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Death House on alun perin Gunnar Hansenin ideasta ja käsikirjoituksesta eteenpäin lähtenyt elokuva. Hansenhan tietysti muistetaan parhaiten Teksasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacena, ja miehen kunnianhimoisena tavoitteena oli puuhata kauhuelokuva, joka keräisi yhteen kaikki kauhun ikonit ja pistäisi heidät sulavasti yhteen leffaan. Leffa kulki ennen julkaisuaan jonkinlaisena kauhuelokuvien ”The Expendablesinä”, vaikka ohjaaja Harrison Smith ei ilmeisesti lisänimestä erityisesti välittänytkään. Tuotanto-ongelmiin jumittunut leffa julkaistiin isompaan levitykseen useamman vuoden jälkeen vasta 2018, joten vuonna 2015 menehtynyt Hansen ei sitä valitettavasti nähnyt. Sääli sinänsä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Death House on totaalista tuubaa alusta loppuun – eikä se varmasti ole Gunnar Hansenin vika.

Death House kertoo jonkinlaisesta megavankilasta, johon kaikkein vaarallisimmat vangit on sijoitettu. Heidät on suljettu ilmeisesti jonkinnäköiseen virtuaaliseen uneen, jossa he pysyvät tyytyväisinä huumattuina toistaen loputtomasti vanhoja rikoksiaan. Laitos ulottuu yhdeksän kerrosta alaspäin, ja yhdeksännellä tasolla majailee ”viisi pääpahaa”, jotka ovat jumalolentojen tyyppisiä megapahiksia – noin ainakin periaatteessa. Vankilaan saapuu kaksi nuorta agenttia kai koulutukseen, tai jotain, ja sen varjolla heille esitellään vankilaa. Paikasta tietysti katkeavat sähköt ja homma riistäytyy käsistä. Kuulostaako simppeliltä? Kyllä, mutta siitä huolimatta elokuvasta on saatu ihan tolkuttoman monimutkainen ja sekava. Laitoksen toimintaperiaatteita selitetään ja selitetään melkein puoli tuntia ja ne jäävät silti ihan hämärän peittoon. Tulokkaat saavat esittelykierroksen toisen perään, välillä virtuaalisesti, välillä kävelemällä. Sitten mennään kymmeneksi minuutiksi suihkuun ja sitten taas uutta kierrosta putkeen, eikä mitään tapahdu. Katsoja yrittää ynnäillä edellisen kohtauksen sotkuja, kun uutta sekavaa infoa jo ajetaan päälle, ja kysymyksiä syntyy enemmän kuin vastauksia. Miksi vangit pidetään virtuaalisesti luupissa omissa rikoksissaan? Ja herranjumala sentään, kuka on keksinyt, että he samalla oikeasti tappavat jotain huumattuja kodittomia? Miksi vangit pääsevät irti heti sähköjen katkettua, eikö paikassa ole mekaanisia lukkoja? Miksi pahikset ovat kiertelemättä kuolemattomia? Mitä ne ufot siellä kellarissa olivat?!? Varsinaisen käsikirjoituksen kynäilleen Harrison Smithin ideat ovat joko niin pöhköjä, toteuttamiskelvottomia tai umpisurkeita, että leffa yhtä aikaa sekä yliyrittää että alisuoriutuu koko ajan. Missään kohtauksessa ei ole päätä eikä häntää, eivätkä ne liity toisiinsa mitenkään. Suurin osa kohtauksista tuntuu kuin eri elokuviin tarkoitetulta. Juonen tyngät alkavat ja loppuvat kuin ilmaan. Kun pahikset pääsevät irti ja pahoja pitäisi tapahtua, saadaan yksi tappelukohtaus, joka on niin pimeä, ettei siitä saa mitään selvää, ja lopun aikaa pahikset kävelevät yhtenä rintamana edestakaisin.

Kane Hodder on jostain syystä kuolematon

Mutta nostetaanpa kissa pöydälle. Tästä elokuvasta ei puhuisi kukaan, jos se ei olisi – ohjaajan kielloista huolimatta – kauhuelokuvien Expendables. Death Housessa on aivan tolkuton määrä kauhuikoneita, cameoita ja silmäniskuja sinne tänne. Pelkkään namedroppailuun voisi käyttää elokuvan keston verran. Ikonisimpien näyttelijöiden joukosta löytyy mm. Barbara Crampton, Bill Moseley, Dee Wallace, Michael Berryman ja tietysti Kane “Jason” Hodder. Näyttelijöiden myötä mielessä vilisee legendaarisia elokuvia: the Hills Have Eyes, I Spit on Your Grave, Pako New Yorkista, Perjantai 13. päivä -sarja, Howling, Critters, Re-Animator, House of 1000 Corpses…

Troma Picturesin legendaarinen Lloyd Kaufmankin pyrähtää pikkurooliin kirurgiksi – äijä on niin täynnä slapstickiä, että onnistuu revittelemään näinkin pienessä roolissa täysillä. Aina vaikuttava Tony “Candyman” Todd esiintyy alku- ja loppukohtauksissa, joiden yhteys muuhun leffaan on täysi arvoitus. Nippelitiedon ystävä voi selvitellä muita cameoita ja linkkejä kauhuun mm. täällä. Ei tästä elokuvasta kannata edes puhua ilman näitä viittauksia – niin turhaa rojua kaikki muu on.

Ohjaaja Harrison Smithin mukaan hän halusi tehdä ”älykkään” kauhuelokuvan. Jos lopun ”moraalinen” puhe on sitä syvällisyyttä, Smithin ehkä kannattaisi tehdä jotain muutakin kuin katsoa Dr. Philin uusintoja. Hän myös lupasi, että cgi-verta ei tässä nähdä, ja että lopputwisti kääntää koko pakan ylösalaisin ja saa todella ajattelemaan. Huhhuh. Mikään näistä lupauksista ei liity mitenkään tähän leffaan. Melkein kaikki veri on cgi:tä. Kaikki on joko kuvattu green screenin edessä, tai niin pimeässä, että mistään ei saa selvää. Ja välillä jopa kuviin, jossa on lavasteet, on ympätty halvalla efektillä esim. savua – kuka ei osaa käyttää savukonetta? Ideoita on roiskittu sinne tänne, ja välillä pistetään beatdown hardcore soimaan, ikään kuin luomaan siistiä tunnelmaa. Toisin kuin olettaa sopii, päähenkilöt eivät etene hitaasti yhdeksää kerrosta alaspäin niin kuin Danten Infernossa, vaan viettävät hississä jumissa vartin ja sitten yhtäkkiä hyppäävät räiskien hissikuiluun ja oikaisevat suoraan pääpahojen luokse. Ja loppuhuipennus on tietysti… rumpujen pärinää… lisää selittelyä siitä, miten laitos toimii! Totta kai. Koska sehän meitä niin kiinnostaa!

Viisi pääpahaa hengailevat kerhohuoneellaan

Pakko ottaa huomioon, että tällaisen näyttelijäkaartin kokoon saaminen on jo saavutus sinänsä, ja tällaisella konseptilla on aika vaikea puskea alusta loppuun toimivaa kokonaisuutta – suuren porukan mukana pitäminen ja tilan antaminen ovat ihan älyttömiä haasteita. Mutta silti tällaisen epäkoherentin tuhnun päästäminen ulos osoittaa ohjaaja-käsikirjoittaja Smithin olevan todella eksynyt leffansa pauloihin. Death House ei ole edes ”niin huono, että se on hyvä”. Se on vain tylsää jaanausta, jonka alkamista saa odottaa, ja odottaa. Sitten jotain tapahtuu, jotain josta ei saa selvää. Sitten taas pyöritään green screenin edessä ja pölistään jonninjoutavia. Reilua tai ei, pistän koko homman ohjaaja Smithin kontolle – Gunnar Hansenin ideaa on turha parjata, ja muutama ikonisista näyttelijöistä onnistuu tuomaan karismaansa kankaalle. Mikäli tuttujen, ja osin uusienkin, naamojen bongailu kiinnostaa, elokuvasta voi saada jotain irti – silloinkin varauksella. Muuten ei kannata vaivautua. Ehkä tällaisen Expendables-tyyppisen pohjalta joskus saadaan jotain irti – Bruce Cambell kuulemma jossain vaiheessa on viritellyt jotain vastaavaa. Sitä ennen on tyytyminen tähän, öh, viritelmään. Toki nytkin jää kysymyksiä: missä on Robert Englund? Brad Dourif? Tai oma suosikkini: Doug Bradley?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, screamhorrormag.com

Kuvat: Entertainment Factory

Arvostelu: Suspiria (1977)

”Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”

– Ultra Bra

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi

Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli

Kesto: 1 tunti 38 min

Ikäraja: K 18

Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon pariin.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper) joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa, mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli) ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta – entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan (tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja miksi sieltä lähtevät murhataan?

Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?

Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa

Alkuperäinen Suspiria ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti, rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa ja se kiristää taitavasti otettaan.

On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea, eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle ekspressionismille, kuten Tri Caligarin kabinetille (1920) ja Nosferatulle (1922), kuten Argento on itsekin sanonut. Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin. Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi. Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä satuttanutta Stefania Casinia.

Suzy etsii vastauksia

Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla. Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan, näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat. Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Suspirian yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa. Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.

Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta?

Suspiria on kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan. Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti laskuun pian Suspirian jälkeen. Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin, joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com

Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage