Arvostelu: What We Become (2015)

”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”

– Lapinlahden linnut

Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson

Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Meta Film

Arvostelu: Slaughter High (1986)

”Meidän piti muuttaa maailmaa…”

– Anssi Kela

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale

Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.

Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.

Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…

Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube

Kuvat: Vestron Pictures