Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensi-illat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensi-illat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vuoden 2020 tulevat kauhuelokuvat


Uuden vuoden aluksi on hyvä jälleen katsastaa tämän vuoden tulevia ensi-iltoja. Viime vuoden päivityksessä käsitellyistä elokuvista useampikin odotetusti lykkäytyi ja esimerkiksi vähemmän yllättäen World War Z:n jatko-osasta ei ole vieläkään mitään tietoa. The Grudge – Kauna saapuu Suomen kankaille ilmeisesti jo ensi viikolla 10.1. ja Katie Holmesin tähdittämän Brahms: The Boy II:n pitäisi saada teatteriensi-iltansa 21.2.! Älyttömään tuotantokurimukseen jumittunut New Mutants on IMDB:n tietojen mukaan ensi-illassa 3.4. – mutta moni leffaa odottava osaa tähänkin suhtautua varauksella.

Sarjaformaatissa luvassa on esimerkiksi Netflixin puolella Mike Flanaganin mahtavan The Haunting of Hill Housen (2018) itsenäinen kakkoskausi The Haunting of Bly Manor ja näillä näkymin syksypuolella American Horror Storyn kymmenes kausi! AHS:n teemaa ei ilmeisesti vielä ole ilmoitettu.

Tässä siis katsaus kymmeneen vuoden 2020 tulevaan ensi-iltaan. Ja taas sama varoituksen sana kuin aina: julkaisutietoihin ei oikein koskaan ole luottamista, ensi-iltoja siirretään toisten tieltä jatkuvasti ja jo valmiita leffoja leikellään vuosikausia uuteen uskoon. Aika näyttää tuleeko tästä yhtä kova vuosi kauhuelokuvien saralla kuin älyttömän hienosta viime vuodesta!




Color Out of Space

Tammikuussa Jenkeissä ensi-iltansa saava Color Out of Space on ensimmäinen suuren budjetin Lovecraft-tulkinta – kymmeneen vuoteen? Kahteenkymmeneen? Milloinkaan? Elokuvassa pihalle iskevä meteori alkaa vaikuttaa oudosti Arkhamin seudulla Massachusettsissa elävään perheeseen ja kummallinen purppurainen valo valtaa alaa. Parin vuoden takaisen huurteisen Mandyn (2018) tuottajat selvästi huomasivat, että Nicholas Cage ja neonvärit ovat kuin luotuja toisilleen – ja miksi eivät olisi! Perheen isän rooliin (jälleen) genre-elokuvassa (jälleen!) hyppäävä Cage tekee ainakin trailerin perusteella tyylilleen uskollisen roolisuorituksen. Ohjaaja Richard Stanley palaa pitkän elokuvan pariin yli 25 vuoden jälkeen, joten genrefanin odotukset ovat korkealla! Rotten Tomatoesissa leffa on ensikritiikkien perusteella kirkkaasti paremman puolella. Lähtökohtaisesti aina vähän tuhoon tuomituilta yrityksiltä näyttävät Lovecraft-sovitukset saattavat vihdoin saada pienen valonpilkahduksen – peukut pystyyn!






Gretel & Hansel

Tunnelmallisista kauhuelokuvista tunnettu (I am the Pretty Thing that Lives in the House 2016) Oz Perkins tekee kauhuväännöksen muutenkin kauheasta Hannu ja Kerttu -sadusta. Lähtökohdiltaan leffalla on paljon potentiaalia, ja It-elokuvasta tuttu Sophia Lillis Kerttuna sekä Alice Krige hyytävänä noitana vaikuttavat nappivalinnoilta. Trailerin perusteella leffasta on vaikea sanoa yhtään mitään – vaikutteita on otettu The Witchistä (2015) sekä mahdollisesti Apostlesta (2018), mutta muuten tämä saattaa kallistua suuntaan tai toiseen. Näyttöjen perusteella uskaltaisin kuitenkin luottaa ohjaaja Perkinsiin – vahvaa tunnelmaa, mysteerejä ja monitulkintaisia juonikuvioita on varmasti luvassa!



The Lodge

Sundancessa 2019 ensi-iltansa saanut The Lodge on helmikuun uutuuksia. Elokuva kertoo äitipuolesta ja tämän uusioperheen kahdesta lapsesta, jotka jäävät perheen mökille kolmistaan talvilomalleen. Naisen menneisyyden salaisuudet kuitenkin palaavat vainoamaan eristyksissä olevaa kolmikkoa. Tiheätunnelmainen kauhu lumisen metsän keskeltä on kirvoittanut kriitikoilta jopa vertailuja Ari Asterin Hereditaryyn (2018), eivätkä Goodnight Mommylla (2014) kannuksensa ansainneet ohjaajat Veronika Franz ja Severin Fiala todellakaan ensimmäistä kertaa kaiva äiti-lapsi-dynamiikasta kauhuntasoja esille. Tässä on tämän vuoden tunnelmaan nojaavan kauhun merkkiteoksen mahdollisuus, mutta valitettavasti ainakaan toistaiseksi minkäänlaista Suomen ensi-iltaa leffakankailla ei ole tiedossa – toivotaan asiantilaan korjausta!



Fantasy Island

Yhdysvalloissa rakastettuun 70–80-lukujen televisiosarjaan Fantasy Island perustuva kauhumukaelma saa Jenkkien ensi-iltansa helmikuussa. Fantasioiden saarella joukko nuoria aikuisia saa toivoa kukin yhden toiveensa toteutuvan, mutta joka fantasialla on tietysti synkkä kääntöpuoli, jota toivoja ei osaa odottaa. Blumhouse-tuotantoyhtiö selvästi kärkkyy jälleen kerran kauhuviihteen nälkäisen yleisön rahoja, ja mikäpä siinä. Elokuvalla on oikeasti potentiaalia olla viihdyttävä kauhupläjäys, toivotaan vain, ettei sitä ole saksittu liian laimeaksi nuorison rahojen toivossa, sillä leffalla on myös potentiaalia olla tavattoman ärsyttävä. Traileri lupaili oikeinkin synkkiä visioita, mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin. Tämä leffa on muuten vasta ensimmäinen kolmesta Blumhousen leffasta tällä listalla – Jason Blumin valtakausi kauhun saralla jatkuu siis menestyksekkäästi!




Invisible Man

Universalin piti luoda vanhoista leffahirviöistään Frankensteinista, muumiosta ja kumppaneista yhteinen ”Dark Universe”. Homman pyllähdettyä The Mummyn (2017) huonoon menestykseen Blumhouse tarttui härkää sarvista ja on nyt saatellut Invisible Manin valmiiksi. Ohjaajan pallilla on kolmatta kokopitkäänsä ohjaava kauhuguru Leigh Whannell, joka Upgraden (2018) jälkeen jälleen yhdistelee tieteiselokuvaa hyvin luontevalla tavalla muihin genreihin. Whannellin visio ei taida noudatella H. G. Wellsin alkuperäisromaania, eikä Universalin filmiklassikkoja, vaan keskiössä on Elisabeth Mossin esittämä nainen, jonka sairaalloisen mustasukkainen exä ei välttämättä tehnytkään itsemurhaa, vaan keksi keinon kostaa naiselle näkymättömänä. Paranoiaa ja tieteiskauhua on siis luvassa. Aika näyttää jatkuuko Dark Universe jotenkin, Blumhouse on kiinnostunut tekemään uusintaversioita klassisista leffahirviöistä, mutta näillä näkymin linjaus on, että tulevat leffat eivät liity toisiinsa – ja varmaan hyvä niin (lähde). Suomen ensi-ilta 28.2.



A Quiet Place II – Hiljainen paikka II

John Krasinski palaa luomaansa alieneiden valtaamaan maailmaan näillä näkymin maaliskuussa. Elokuva jatkaa ykkösosan tapahtumien jälkeen samoilla hahmoilla, jotka ilmeisesti tällä kertaa lähtevät tutulta kotitilalta suureen maailmaan. Postapokalyptista maailmaa on kyllä 2000-luvulla elokuvissa tutkittu sen verran paljon, että toivotaan leffalla olevan muitakin omia paukkuja, kuin nuo omintakeiset hirviöt – ja vähintäänkin ettei leffa nyykähdä täysin Walking Deadiksi: ”ihmiset ovat pahin uhka” -asetelma kun vähän paloi loppuun jo 28 päivää myöhemmin -elokuvassa (2002). Ensimmäisestä osasta – vaikkei täydellinen ollutkaan – voi olla vaikea parantaa, mutta toisaalta nyt elokuvalla on mahdollisuus päästä kunnolla tutkimaan luomaansa hiljaista maailmaa. Ehkäpä kohtaamme jonkin toisenkin hirviöntyypin matkan varrella?



Antlers

Karsastan tavallisesti kauhuelokuvien trailereita monestakin syystä, mutta Antlersin traileri vaikutti lupaavalta. Elokuvassa pikkukylän opettaja huolestuu hiljaisesta oppilaastaan, jolla tuntuu olevan iso salaisuus. Kaikkien metsänkävijöiden kaveri Wendigo saattaa saada Antlersissa vihdoin kunnon kauhuelokuvaversion. Mielenkiintoista myös nähdä mihin suuntaan elokuva myyttiä kieputtaa, sillä olennon mytologia on sen verran runsas, että siihen voi tarttua useasta eri kulmasta. Tiivistunnelmaiselta ja brutaalilta vaikuttavan elokuvan on ohjannut Scott Cooper, joka muistetaan lähinnä Crazy Heartista (2009), mutta on tehnyt muitakin tasalaatuisia elokuvia, ja sen on tuottanut genre-elokuvan kultapoika Guillermo Del Toro. Tämä saadaan Suomen teattereihin, saadaanhan?


Saw

Nyt ollaan jännän äärellä. Koomikko Chris Rockin aloitteesta lähtenyt yhdeksäs Saw-elokuva on ilmeisesti valmis, ja sen ensi-iltaa aikaistettiin toukokuulle, jotta syksyn Halloween Kills ei veisi leffalta yleisöä ja toisinpäin. Elokuva kulkee työnimellä The Organ Donor, ja sen pitäisi jotenkin suuresti uudistaa koko kertaalleen kuopattua sarjaa. Rock vanhana Saw-fanina on kuulemma saanut tähän aivan kuningasidean. No, ainakaan kammottavan Jigsaw:n ohjaajakaksikko The Spierig Brothers ei palaa pökäleensä jälkeen, vaan ohjaajan pallilla on Saw:t 2–4 tehnyt Darren Lynn Bousman. Rockin ohella päärooleissa on mm. kaikkialle ehtivä Samuel L. Jackson. Täytyy myöntää, että äkkiseltään koko juttu kuulostaa aika heikolta, mutta ehkä juuri siksi tässä on potentiaalisen yllättäjän tuntua. Ohjaajan mukaan leffassa on suurin koskaan rakennettu ansa, mutta vanhana fanina toivoisin pienempää – jotain ilkeää ja uskottavampaa, lähempänä alkuperäistä leffaa. Ainuttakaan traileria ei ole vielä julkaistu eikä markkinointi alkanut, joten seurataan mielenkiinnolla, toteutuuko toukokuun ensi-ilta, vai onko tämä sittenkin alkuvuoden -21 leffoja.



Conjuring 3: The Devil Made me do it

Conjuring-saaga jatkuu tänä vuonna kahdeksannella (!) leffalla, kun Warrenin pariskunta saapuu jälleen valkokankaille sekoittamaan surutta faktaa ja fiktiota, humpuukia ja vedätystä todellisiin tapahtumiin. Itse pääleffasarjan kolmas osa on odotettu tapaus. Pitkin matkaa faneille tiputeltiin tietoja, että tällä kertaa pyörittäisi ihmissusi-teemojen ympärillä, mutta onneksi tämä juonikuvio taidettiin taputella viime vuoden Annabelle Comes Homessa. Tällä kertaa siis liikutaan ilmeisesti oikeusjutun ympärillä, jossa Warrenit jollain tavalla olivat mukana todistamassa, että vuonna -81 vuokraisäntänsä tappanut Arne Cheyenne Johnson oli syyntakeeton, koska demoni oli hänen mielensä vallannut. Ensimmäinen Conjuring oli loistava leffa ja kakkososakin laadukas, vaikka taso laskikin, joten hyvää kauhuviihdettä on lupa odottaa. Vera Farmigan ja Patrick Wilsonin luontevasti tähdittämä leffa saapuu säikyttelemään syksyllä ohjaajanaan The Curse of La Lloronan (2019) ohjannut Michael Chaves. Saas nähdä minkälaisia spinoffeja mahdollistavia sivuosamörköjä on arsenaalissa tällä kertaa.



Halloween Kills

Vuonna 2018 Michael Myers palasi, pyyhki tarinastaan pois kaikki muut Halloween-elokuvat, paitsi ensimmäisen, ja aloitti melkoisen murhasprintin. Tuloksena oli toimiva slasher, johon yleisökin tykästyi, ja jonka maine on vain kasvanut teatterikierroksen jälkeen. Alun perin ohjaaja David Gordon Greenin ja käsikirjoittaja Danny McBriden oli tarkoitus tehdä heti kaksi leffaa, mutta he odottivat yleisön reaktioita, joten nyt he päättivät paisuttaa uudet Halloweenit saman tien trilogiaksi. Tänä vuonna Halloween Kills kiusaa Jamie Lee Curtisin Laurie Strodea ja vuonna 2021 on luvassa kolmasosa Halloween Ends. Juonesta ei vielä ole tarkempaa tietoa – mutta valistunut veikkaus sanoo, että Michael… luultavasti palaa Haddonfieldiin… ja murhaa.
Menevää puukkohippaa on varmasti luvassa!




Siinä pieni katsaus vuoden 2020 kauhuelokuviin! Kaikenlaista vuosi tuo tullessaan, ja saattaahan se tuoda ylläreitäkin. Wrong Turnin jatko-osaa / reboottia Wrong Turn: Foundation tuotetaan parhaillaan, Nia Costan ohjaama Candymanin jatko-osan ensi-ilta on luvattu kesäksi, Conjuring spinoff The Crooked Man saattaa tulla tänä vuonna, huhut Jason Voorheesin paluusta käyvät kuumana Halloweenin menestyksen jälkeen ja David S. Goyerin pitäisi tehdä uusi Hellraiser, jota on jo kymmenkunta vuotta puuhattu.

Hyvää leffavuotta 2020!


Lähteet: IMBD, Wikipedia, Bloody Disgusting, Upcominghorrormovies.com, RLJE Films, Rotten Tomatoes, Variety, Indiewire, Screenrant
Kuvat: RLJE Films, Orion Pictures, NEON, Columbia Pictures, Paramount Pictures, Warner Bros. Universal Pictures
 

 

torstai 19. joulukuuta 2019

Arvostelu: Satanic Panic (2019)


Jos helvetti on täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”
– YUP




Ohjaaja: Chelsea Stardust
Käsikirjoitus: Grady Hendrix
Pääosat: Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16


Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka (jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin. Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen, sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee. Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.

Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä – sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.

Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan – mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä. Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta: yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa syventää hahmojaan.

Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja. On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä. Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986) ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan paras.

Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi silti leijuu elokuvan ympärillä.



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple
Kuvat: RLJE Films


torstai 5. joulukuuta 2019

Arvostelu: Bliss (2019)


Guilt and Regret, oh God, how I hate you both from the bottom of my heart…”
– Sentenced



Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos
Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 18


Night Visions -festareilla nähty Bliss on nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi, manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä, huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita. Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää huumeita tietty. Blissin kutsuminen varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja ”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille. Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.

Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin. Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt. Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi, kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä. Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.

Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä Youtube-haastattelussa) – mikä näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti minuuttia pelastaa leffaa.

Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy, ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään. Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan täysille.

Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei, ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.




Arvosana




Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival, Fantasia International Film Festival
Kuvat: Channel 83 Films

torstai 28. marraskuuta 2019

Arvostelu: Why Don’t You Just Die! (2019)


alun perin: Papa, sdokhni

Well this is a standoff, a Molotov cocktail’s on the house…
– Green Day



Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Pääosat: Aleksandr Kuznetsov, Vitaliy Khaev, Evgeniya Kregzhde
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16


Syksyisen Night Visions -festivaalin todellinen yllättäjä oli venäläinen Why Don’t You Just Die! (Papa, Sdokhni). Elokuva on kauhun sijaan ehkä lähimpänä mustan komedian ja trillerin sekoitusta – sinänsä harvinainen yhdistelmä. Venäläinen genre-elokuva on Suomessa melkoinen harvinaisuus: toimivat vampyyrileffat Night Watch (Nochnoy dozor, 2004) ja Day Watch (Dnevnoy dozor, 2006) sekä oudon kuvan suomalaisista antava halpiskauhu Shopping Tour (2013) ovat ainoina päässeet täällä suurempaan levitykseen. Andrey Iskanovin happoinen Visions of Suffering (2006) ja julma Philosophy of a Knife (2008) voivat olla kauhufaneille tuttuja, ja tekipä Renny Harlinkin Djatlovin solan tapauksesta found footage -kauhun Devil’s Pass (2013) mutta muuten idän suunnalla on ollut hiljaisempaa. Onneksi Kirill Sokolovin ensimmäinen pitkä elokuva saapuu tuomaan raikasta tuulahdusta tähän kenttään.

Leffa alkaa, kun parikymppinen Matvey (Aleksandr Kuznetsov) saapuu tyttöystävänsä porukoiden luokse ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei tosin ole mikään sulhaskokelaan kohteliaisuuskäynti, sillä mies aikoo nuijia tytön poliisina työskentelevän isän hengiltä vasaralla. Isä Andrei (Vitaliy Khaev) taas on sikaniskamainen, käytökseltään korruptoituneen venäläispoliisin perikuva, joka aavistaa Matveyn aikeet hyvin nopeasti. Seuraa hengästyttävää toimintaa, hurmeista menoa ja absurdeja käänteitä, kun tilanteeseen johtanutta vyyhtiä aletaan avata. Asuntoon eksyy päivän edetessä muitakin selvittelemään sotkua, ja kierrokset kohoavat jatkuvasti. Elokuva pitää katsojaa taitavasti hyppysissään.

Jo ensimmäinen kohtaus nappaa kyytiinsä: nuoren miehen ja tyttöystävän isän välinen jännite on yhtä aikaa kutkuttavan tiukka ja samalla hirtehinen. Tunnollinen äiti kantaa tarjottavaa miehille, jotka kumpikin odottavat pääsevänsä toistensa kimppuun. Elokuva onnistuu useaan otteeseen pitämään kahta erilaista tunnelmaa yhtä aikaa, ja välillä tunnelma vaihtelee kuin täyskäännöksin kohtausten sisällä, ilman että kohtauksen yhtenäisyys siitä kärsii: ensin hahmojen välinen jännite rakentuu, sitten se laukeaa väkivaltana ja pian jo huohotetaan vierekkäin sohvalla, kun kaikki tarvitsisivat lepohetkeä – sitten mennnään taas uuteen suuntaan. Käsikirjoituksen ja juonen kuljetuksen rytmitys on ohjaajalla todella hallussa.

Ohjaaja Sokolov, joka oli paikalla Night Visionsin näytöksessä, sanoi elokuvan päätyttyä, että elokuvan roolitus oli pitkä prosessi, sillä Venäjällä ei ole mustan komedian perinnettä, mutta tämä ei välity elokuvasta, sillä näyttelijät, varsinkin koko ajan esillä olevat Kuznetsov ja Khaev, tekevät loistavaa työtä. 27-vuotias Kuznetsov on kuin syntynyt rooliin, jossa hän on yhtä aikaa välinpitämätön ja vimmainen, ja kärsii, mutta alleviivaa pienillä silmän liikkeillä tilanteiden absurdiutta. Isää näyttelevä Khaev taas on yhtä aikaa pelottava roistomainen poliisi, mutta yhtä aikaa hän vaikuttaa aidosti vilpittömältä, ja ahneudestaan ja mielipuolisuudestaan huolimatta jotenkin sympaattiselta – kun hän vakuuttaa jotain, häntä tekee mieli uskoa. Myös muut näyttelijät tekevät hyvät roolit, eikä varsinkaan tytärtä näyttelevä Evgeniya Kregzhde häviä miehille yhtään. Käsikirjoitus ei suuresti taustoita hahmoja, mutta ei ole tarviskaan – sen mitä se ei kerro, näyttelijät paikkaavat pienillä eleillä. Vaikka elokuvan voisi ajatella pyörivän vain miespäähenkilöiden ympärillä, naishahmot itse asiassa ovat jopa osittain tärkeämpiä, eikä heille jää pelkkää uhrin roolia – ja tämä on käsikirjoituksen vahvuus.

Jo ensimmäisistä kuvista asti on selvää, että elokuvan visuaalinen toteutus on hyvissä käsissä. Toimintakohtauksissa kamerankäyttö noudattelee tämän hetken toimintaelokuvien kärkeä ja leikkauksissa on David Fincherin ensimmäisten elokuvien sähäkkyyttä. Kuvaus todella elävöittää väkivaltaa kipeästi. Kuviin on käytetty aikaa ja ne tarjoavat jatkuvasti visuaalisia neronleimauksia ja visuaalisten kerrontatapojen vaihtelu viihdyttää: hidastukset, pikakelaukset, hyppäykset ja lopulta röntgenkuvatkin otetaan käyttöön. Ohjaaja Sokolov ja kuvaaja Dmitriy Ulykaev onnistuvat kertomaan kameralla, pelkän näyttämisen sijaan – eikä tämä ole suinkaan itsestäänselvyys nykyelokuvassa, vaikka sen toki pitäisi olla. Valaistus sekä lavastus on myös tehty taiten. Sekä alkuperäinen musiikki, että väliin käytetty klassinen musiikki tukevat kerrontaa oivasti ja luovat yhtä aikaa sekä kepeyttä, että väkivaltaiseen kuvastoon hyvää ristiriitaa.

Elokuvassa tyylien kirjo istuu hyvin yhteen. Väliin verta läträtään ylettömästi, ja väliin turpaan vetäminen muistuttaa kovimpia nykyaction-leffoja Aasiasta. Välillä leffa on toimintaa, sitten se onnistuu koskettamaan ja väliin liu’utaan westernin puolelle. Selkein yksittäinen verrokki elokuvalle on tietysti Tarantinon Reservoir Dogs (1992), jo pelkästään yhteen lokaatioon sijoittuvan tarinan vuoksi, mutta elokuva ei sorru apinoimaan, eikä se häviä Tarantinon modernille klassikolle – ja se kertoo elokuvasta aika paljon. Samalla Why Don’t You Just Die! onnistuu peilaamaan ympäröivää yhteiskuntaa olematta varsinaisesti yhteiskunnallinen. Ahneus, epätoivo ja jääräpäisyys lyövät kättä jotenkin hyvin perivenäläiseen tyyliin, ja uskallan väittää, että tätä elokuvaa ei tällaisena oikein olisi voinut muualla tehdä. Ahneella on ehkä paskainen loppu, mutta niin tuntuu aika monella muullakin olevan. Venäjällä ei ehkä ole mustan komedian perinnettä, mutta yhteiskuntaa heijastavien kaskujen perinne on sitäkin pidempi, ja siihen jatkumoon tämä elokuva on hyvä lisä.

Toivottavasti Why Don’t You Just Die! löytää meillä tiensä vuokraamoihin ja suoratoistopalveluihin, sille on nimittäin helppo toivoa menestystä. Night Visionsissa se sijoittui yleisöäänestyksessä täpärästi kakkossijalle. Elokuva onnistuu pitämään linjansa loppuun asti – se on alusta loppuun energinen ja terävä, hauska ja hirvittävä yhtä aikaa. Tuliko ylisanoja? No harashoo, tulkoon!


Arvosana


Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: White Mirror Company

perjantai 22. marraskuuta 2019

Arvostelu: The Lighthouse (2019)


Mulle nauravat lapsetkin, minä nauran takaisin…
– Jarkko Martikainen



Ohjaaja: Robert Eggers
Käsikirjoitus: Robert Eggers, Max Eggers
Pääosat: Willem Dafoe, Robert Pattinson
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16


Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin odotettu The Lighthouse. Ja se on vuoden paras kauhuelokuva.

Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti, yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän, loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin yksinkertaisista osista The Lighthouse keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.

Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta, merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä (1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa, sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa, ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi eri puolta.

Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen, mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen todella kuvataan alusta loppuun.

Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista, jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla, joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan karmeaa tunnelmaa.

On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa – tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään. Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa, sillä The Lighthouse nojaa pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.




Arvosana






Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24




lauantai 16. marraskuuta 2019

Arvostelu: Kultainen hansikas – Der Goldene Handschuh (2019)


Some things you do for money, and some you do for love, love, love…
– The Mountain Goats



Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin
Pääosat: Jonas Dassler
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16



Ennätysharmaan marraskuun kruunuksi voi katsoa yhden 2000-luvun – ellei peräti kaikkien aikojen – inhottavimmista elokuvista. Kultainen hansikas eli Der Goldene Handschuh perustuu Heinz Strunkin samannimiseen kirjaan ja kertoo todellisen hampurilaisen sarjamurhaaja Fritz Honkan (vai Hongan?) murhista vuosien 1970–75 välillä. Honka murhasi neljä laitapuolen prostitoitua ja piilotti pääosan heidän ruumiinosistaan ullakkoasuntonsa rakenteisiin. Elokuva ei periaatteessa ehkä ole kauhua, sillä se ei pyri säikäyttämään ja sen elokuvallinen kerronta on kaikessa naturalistisuudessaan lähinnä synkkää draamaa, mutta sisältönsä puolesta se on ehdottomasti kauhuelokuva, ja vielä yksi rajuimmista pitkään aikaan. Jos se alleviivausta vaatii, niin tätä ei voi suositella heikkohermoisille – tirsk – ikään kuin tätä voisi suositella kenellekään.

Liki kaksituntinen elokuva kuvaa kasvoiltaan hieman epämuodostuneen, kierosilmäisen Honkan (Jonas Dassler) loputonta naisvihaa ja pakkomielteistä seksuaalisuutta, joka purkautuu silmittömänä väkivaltana loputtoman ryyppäämisen ja impotenssin seurauksena. Uhreina Honkalla on Der Goldene Handschuh -baarista poimittuja naisia, joita kovasti yritetään Honkasta kertovassa Wikipedia-artikkelissa prostitoiduiksi väittää, mutta nimitys johtaa – ainakin elokuvassa – harhaan. Eivät nämä vanhat, rutiköyhät, kaiken menettäneet juopot itseään varsinaisesti myy. He lähtevät viinan perässä Honkan asuntoon, jonka löyhkää – ilmeisistä syistä – ei kukaan kestä, ja alistuvat viinan vuoksi Honkan sairaille vieteille. Ja kun sekopäinen Fritz ei saa itseään – öh – toimimaan tahdotulla tavalla, turhautuminen johtaa rajuun väkivaltaan. Ja wunderbaumit katossa lisääntyvät sitä mukaa, kun Honka laitapuolen kulkijoita kämpilleen raahaa. Välissä yritetään raitistua, mutta jälleen pakkomielteet saavat vallan ja taas uhreja – ja katsojaa – viedään.

Ohjaaja Fatih Akin on halunnut välttämättä tehdä elokuvasta visuaalisesti yksi yhteen mukaelman Honkan murhista. Lopputekstien päälle ajetut kuvat tapahtumapaikoista osoittavat, kuinka tarkkaan kaikki on kopioitu. Samalla on haluttu kuvata kaikki kurjuus ja hirveä saastaisuus ympäristössä mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Elokuva on visuaalisesti tolkuttoman ahdistava loputtomassa inhorealismissaan. Tätä korostaakseen elokuva pitäytyy miltei koko ajan lähikuvissa. Edes tupakansavuisessa baarissa katsoja ei pääse kauas kuvauskohteista, sillä elokuva leikkaa yhdestä lähikuvasta seuraavaan yhä uudestaan. Ohjaaja hallitsee visuaalisen puolen selkeästi ja kamerankäyttö osoittaa järkähtämätöntä tyylitajua. Kuvien kompositio on hyvin hallittu ja tyylikäs. Hän antaa jatkuvasti tilaa todella pitkille, monimutkaisille otoille, kääntää kameraansa lakonisesti ja jättää sen pitkäksi aikaa kuvaamaan järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera jää tietoisen provosoivasti kuvaamaan päähenkilöä alastoman ruumiin kanssa – katsoja tietää, että elokuvan on jo maskeerauksellisista syistä pakko leikata ennen kuin Honka alkaa sahata ruumiinosia irti, mutta kuva jatkuu usean minuutin ajan ikään kuin pikimustana vitsinä. Myös ajankuva elokuvassa on totaalisesti hallussa. Puvustus- ja lavastusosastoille täytyy antaa täydet pisteet, ja erityismaininta maskeeraukselle, joka luo vasta 23-vuotiaasta Jonas Dasslerista ilmetyn Honkan ja baarin kantiksista todella realistisia spurguja. Visuaalinen puoli ja inhorealismi elokuvalla on hallussaan, mutta tässä on myös elokuvan heikkous.

Ohjaaja Akinilla on selkeästi ollut välttämätön tarve kuvittaa naturalistisesti Fritz Honkan murhat, mutta lopulta elokuva ei onnistu kaikesta huolimatta sanomaan mitään. Kaikki saasta ja väkivalta ovat toki järkyttäviä – noin periaatteessa – mutta entä sitten? Pelkkä yksityiskohtainen kurjuuden ja väkivallan kuvaus ei riitä – ei enää nykyaikana. Samalla elokuva hukkaa ajankohdan mahdollisuudet – 70-luvun Länsi-Saksa sodan runtelemine sukupolvineen oli kaikkea muuta kuin lintukoto ja aiheesta riittäisi relevanttia tematiikkaa vaikka miten paljon. En ole lukenut romaania, johon elokuva perustuu, mutta lyhyen saksankielisen synopsiksen pohjalta ymmärsin, että sen – ja todellisen Honkan – tarinaa on aikalailla yksinkertaistettu elokuvaa varten.

Elokuva ei itse asiassa ole lopulta tunnelmaltaan kovin painostava, sillä silmittömän väkivallan tulon näkee jo kaukaa – kuten on tarkoitettukin – ja lopun aikaa Honka on itse asiassa hyvin säälittävä hahmo. Väliin baarin kanta-asiakkaiden mölinä tuo elokuvaan tahallista, ja myös tahatonta, huumoria. Ja kun lopulta murhaaja jää kiinni, hän jää kiinni alakerran kreikkalaisten naapurien kokkailun takia, jota hän on pitkin elokuvaa käyttänyt tekosyynä asuntonsa löyhkään. Mutta sitten jälleen Akin maalaa pikimustalla kaiken päälle. Kun wunderbaumit katossa eivät enää riitä, niitä heitellään röykkiöinä ruumiiden päälle, sitten leikitään nakilla ja hierotaan sinappia ties minne… Kun Honka hakee yhä uudestaan tyhjiä pulloja, joita hakata pultsariprostitoidun päähän, joka ei kuristamisesta huolimatta ole suostunut kuolemaan – ja kaikki tämä yhdellä, leikkaamattomalla kuvalla – on oikeasti aika vaikea sanoa, kenelle tämä elokuva on tehty.

Elokuvan rakenne on omituisesti hieman hukassa. Ymmärrän, että perinteinen jako kolmeen näytökseen voi olla elokuvassa vanhanaikaista, mutta Kultainen hansikas ei oikein löytävän rytmiään. Näytökset tuntuvat olevan epäsynkassa toisiinsa nähden. Ensimmäisen tunnin Honka ryyppää, tappaa ja raiskaa, sitten hän yrittää vartin selvitä, mutta luisuu takaisin ja elokuva toistaa alkupuolensa, kunnes loppuu. Se on alusta loppuun ihan samanlainen. Mutta näyttelijöille täytyy kaikesta nostaa hattua. On vähän vaikeaa eritellä Jonas Dasslerin roolityötä Fritz Honkana, sillä hahmo on niin pihalla ja kiihtyy nollasta sataan koko ajan, mutta hyvin kaveri tämän tekee. Se mikä tekee näyttelijöiden työstä niin hienoa, on se valtava heittäytyminen, jota elokuvan toteutus on vaatinut. He onnistuvat kuvaamaan luhistuneita ihmisraunioita todella hyvin. Alastomuus, väkivaltaiset kohtaukset ja valtavan pitkät yhtäjaksoiset otot, joihin Akin on heidät jatkuvasti laittanut, ovat kenelle tahansa valtava haaste ja Kultaisen hansikkaan näyttelijät selviytyvät niistä kaikista. En edes tahdo kuvitella, millaisia päiviä Dassler ja uhreja näyttelevät naiset ovat joutuneet tekemään. Heille kaikille viisi tähteä.

Kultaisen hansikkaan selkein verrokki voisi olla Lars von Trierin vuoden 2018 The House that Jack Built (arvostelu täällä), mutta siinä missä Trier tulkitsi elokuvalla omaa taiteilijuuttaan ja asemaansa elokuvan kentällä jaanaukseen asti, Akinilla ei ole vastaavaa sanottavaa – ja ehkä hyvä niin. Lakonisesta esitystavasta tulee väistämättä mieleen tietysti myös Kaurismäki, mutta ehkä näin silmittömälle elokuvalle ei tarvitse etsiä vertailukohtia.

Elokuvaa on rajun aiheen takia vaikea pisteyttää. Visuaalinen kerronta on hyvää, jopa erinomaista, mutta elokuva on melko ontto. Totta kai kurjuus, äärimmäinen väkivalta ja misogynia kuvottavat, mutta jotenkin elokuva ei onnistu herättämään tunteita puolesta tai vastaan. En erityisesti pitänyt elokuvasta, mutta en nyt niin aktiivisesti vihannutkaan sitä. Sen premissi on todella kiinnostava ja puitteet kunnossa, mutta lopulta se itse ei ole kovin kiinnostava. Rajua, mutta yhdentekevää.


Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Warner Bros.


torstai 7. marraskuuta 2019

Arvostelu: The Gallows Act 2 (2019)


Video killed the radio star…
– The Buggles


Ohjaus ja käsikirjoitus: Travis Cluff ja Chris Lofing
Pääosat: Ema Horvath, Chris Milligan, Brittany Falardeau
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

No niin, nostetaanpa kissa hetkeksi pöydälle. Jos pitäisi nimetä yksi yhteinen nimittäjä 2010-luvun teinikauhuleffoille, se olisi nuoria päähenkilöitä vainoava kirous. Nämä elokuvat toimivat periaatteessa samoin kuin perinteiset slasherit, mutta niiden murhaaja on yliluonnollinen – tai siltä vaikuttava – pahan ruumiillistuma. Ouija (2014), Bye Bye Man (2017), Wish Upon (2017) – periaatteessa myös Happy Death Day (2017) – pyörivät kaikki kirouksen päälleen saavan nuorisoporukan ympärillä. Sitten on vielä erikseen samaan teemaan perustuvia leffoja, joissa netti on kirouksen keskeinen levityskanava: Smiley (2012), Truth or Dare (2018), Slender Man (2018). Eipä se liene ihme aikana, jolloin Amazonin dronet tuovat ruoan kotiin, exä pistää kostopornot nettiin ja koulukiusaaminenkin on ulkoistettu Whatsapp-ryhmiin, ja cancel-kulttuuri – sen kohteeksi joutuminen se vasta on mukavaa. Ei kotoa ole mikään tarvis lähteä enää pimeille kujille tai syrjäisille mökeille sekoilemaan – kaikki pelottavat asiat maailmassa ovat aina mukavasti käden ulottuvilla. Tematiikka on siis todella ymmärrettävää, mutta harva tekijä saa siitä mitään irti. It Follows (2014) osoitti erinomaisesti, kuinka käsitellä kirous-tematiikan kautta suurempia asioita, mutta suurin osa edellä mainituista leffoista tyytyy käyttämään aihepiiriä vain halvan säikyttelyn välineenä – eikä osaa sitäkään kunnolla. Samaan kuoppaan lankeaa The Gallows Act II.

Ensimmäinen The Gallows vuodelta 2015 kertoi samannimisestä high school -näytelmästä, johon liittyi ilmiselvästi kirous. Vuonna 1993 nuori Charlie Grimille kuoli näytelmän esityksessä hirttopuuhun tapaturmaisesti ja 20 vuotta myöhemmin hänen haamunsa palasi kostamaan näytelmään tarttuneelle nuorisojoukolle. Leffa oli found footage -tyyliin käsivaralla kuvattu, sen budjetti oli satatuhatta dollaria ja tuotot 43 miljoonaa. Asetelma koulunäytelmän ympärillä oli tavallaan ihan hauska – harmi vain, että leffan kaikki päähenkilöt olivat sietämättömiä mulkkuja, käsikirjoitus tavattoman pöhkö ja leffa todella ansaitsi kaikki yhden tähden arvostelut, jotka se sai. Neljä vuotta myöhemmin jatko-osa palaa saman asian äärelle, käsikirjoittaja-ohjaajina samat heput kuin viimeksi.

Elokuvan keskeinen opetus: kirjastot ovat vaarallisia
The Gallows Act II:n alussa uuteen high schooliin siirtyvä Auna (Ema Horvath) haaveilee Youtube-tilaajista ja urasta Broadwayllä. Katseluita ei vain tunnu heruvan, mikä ei ole ihme, sillä Auna on selvästi käsittänyt jotain väärin – hänen Youtube-videonsa ovat kaikki noin 20 sekuntisia. Jäädyttyään näytelmäkurssin monologissa hän saa Youtubessa vinkin Gallows-näytelmästä ja ”Charlie-haasteesta”, jossa on tarkoitus lukea näytelmää ääneen yliluonnollisten tapahtumien toivossa. Näin tyttö saa kirouksen peräänsä. Loppu elokuvasta on ennalta arvattavaa pahaenteistä tunnelmaa, huonosti toteutettua draamaa, jump scareja ja niin suuria juoniaukkoja, että päässä humisee. Jo leffan lähtökohta turhauttaa: miksei tämä tapahdu Gallows-näytelmän kulisseissa? Koulun teatteri on mukana vain ”draamakurssina”, jolla harjoitellaan jotain monologia jonkin stipendin toivossa tai jotain. Olisi paljon hauskempaa seurata nuoria valmistelemassa näytelmää mystisen hirttäjän harventaessa porukkaa, mutta ei.

Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta leffa onnistuu olemaan todellinen sillisalaatti. Yhdessä hetkessä se yrittää seurata ykkösosassa annettuja raameja, mutta ei sitten jaksakaan ja hyppää suoraan päätelmään, että kirottu näytelmä kostaa kaikille, jotka siihen koskevat. Sen logiikka on täysin hakusessa: miksi Auna ylipäätään joutuu tulilinjalle? Tosin vielä hämärämmäksi jää, miksi siskokin joutuu kummittelun kohteeksi, ja miksi ihmeessä siskolle kummittelee joku eri tyyppi kuin hirttävä pyöveli? Ja miksi haamu / haamut ovat cgi-kummajaisia?! Tässä osassa jopa kirotun näytelmän juoni on eri – tai niin ainakin annetaan ymmärtää, vaikka Auna ei tietenkään missään vaiheessa näytelmää edes lue kokonaan. Leffa lainailee surutta yliluonnollisia elementtejä muista leffoista, vaikka sille riittäisi ihan hyvin ne palikat, jotka ykkösosa antoi. Ja sitten leffa yrittää jonkinlaista loppuratkaisua ja viimeistään lässähtää nokalleen. Loppu on aivan kammottavan typerä! Jonkinlainen twisti on selkeästi ilmassa, kun loppuratkaisun tulo kestää ja kestää, ja kun se lopulta tulee, se on yhtä aikaa kliseinen ja täysin päätön. Se ei selitä mitään vaan sotkee entisestään pakkaa, eikä kaksi kättä enää riitä otsan hakkaamiseen. Surkeimmissakin räpellyksissä on yleensä joku sisäinen logiikka, mutta Gallows on niin sekava, että siitä ei edes kannata yrittää ottaa selvää.

Positiivista leffassa on se, että tällä kertaa kaikki päähenkilöt eivät ole täysiä kusipäitä – ehkä Lofing ja Cluff ovat jotain ottaneet onkeensa. Tosin jälleen kerran paperinohuet päähenkilöt aliarvioivat kohdeyleisöään – harmittavan usein tuntuu siltä, että kun kauhua tehdään nuoret kohdeyleisönä, ei hahmoja tarvitse kirjoittaa. Leffan jälkeen katsoja on oppinut päähenkilöistään seuraavaa: Auna tykkää Youtubesta ja hänellä on sisko; isä ja äiti eivät tykkää Aunasta, mutta poikaystäväkandidaatti Cade vaikuttaa mukavalta. Ja ai niin, Aunan sisko on… taiteilija? Siinäpä ne hahmot. Eivätkä näyttelijätkään mitään hyvää työtä tee. Teknisestä puolesta ei ole mitään sanottavaa. Tällä kertaa found footage -tyylistä on nyt luovuttu – onneksi, sillä ykkösosassa se oli tavattoman rasittavasti toteutettu. Elokuvassa ei scorea juuri ole, vaan koko äänimaailma on käytetty äkkisäikäytysten vääntämiseen täysille.

Kahden Gallows-leffan jälkeen on vaikea sanoa, kumpi on huonompi. Ykkönen oli todella rasittava, mutta siinä oli edes vähän meininkiä. Kakkonen taas on 25 minuuttia liian pitkä ja älyttömän tylsä, mutta siinä on pari säikäytystä. Ehkä huonoutta ei tarvitse aina järkiperäistää. Gallowsit ovat selvästi tuotantoyhtiö Blumhousen pohjanoteeraus.




Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Lionsgate Films