Arvostelu: My Bloody Valentine (2009)

myös My Bloody Valentine 3D

”Voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät…”

– Tuure Kilpeläinen

Ohjaaja: Patrick Lussier

Käsikirjoitus: Todd Farmer, Zane Smith

Pääosat: Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 18

Juuri paria päivää ennen ystävänpäivää Bloody Disgusting -kauhusivusto tiesi kertoa hyviä uutisia kauhufaneille: legendaarinen, vuoden 1981 My Bloody Valentine saa restauroidun Bluray-julkaisun, jossa on mukana myös sensuroimaton – siis oikea – versio elokuvasta. Tuo ikoninen slasher sai kehunsa Kauhuoppaan arviossa viime vuonna, joten nyt on aika porautua vuoden 2009 uusintaversioon elokuvasta.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtailluista uusintaversioista My Bloody Valentine puolustaa sinänsä ehkä parhaiten paikkaansa. Toisin kuin vaikkapa Painajainen Elm Streetillä (1984, uusinta 2010) tai Perjantai 13. päivä (1980, uusinta 2009), alkuperäinen My Bloody Valentine oli selkeästi vähän unohtunut suuren yleisön mielistä ja jos sen jostain sai käsiinsä, se oli yleensä se torsoksi sensuroitu versio, jonka katsomista ei voi suositella. Hyvin tehdyillä uusintaversioilla on aina paikkansa kauhuviihteen kentällä – esimerkiksi Fede Alvarezin Evil Dead vuodelta 2013 on yksi viime vuosikymmenen kovimpia kauhuelokuvia. Valitettavasti My Bloody Valentine ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä hyvä kuin lähtökohtana ollut alkuperäinen elokuva – mutta on leffalla hetkensä.

My Bloody Valentinen juoni on vähän kiharainen, mutta kokeillaan. 11 vuotta sitten Harmonyn kaivoskaupungissa tapahtui räjähdys, kun kaivoksen omistajan poika Tom (Jensen Ackles) unohti hoitaa turvatoimet tunnelissa numero 5. Kaivokseen jäi jumiin kuusi miestä, joista hengissä löytyi vain koomaan vajonnut Harry Warden, joka oli tappanut muut miehet syystä, jota ei oikein selitetä. Vuotta myöhemmin ystävänpäivänä Warden herää sairaalasta ja aloittaa verikekkerit, joista Michael Myers olisi kateellinen: hän teilaa kokonaisen sairaalallisen ihmisiä ja siirtyy sitten kotikaupunkiin, jossa kaivoksessa ystävänpäivää juhlivat nuoret saavat hakusta osansa – harmi, että oikeastaan koko verilöyly tapahtuu ruudun ulkopuolella. Lopulta paikalle saapuneet poliisit pelastavat täpärästi Tomin ja ampuvat Wardenin – vai ampuvatko? Kymmenen vuotta myöhemmin Tom palaa kotikaupunkiin myymään kaivosta. Vanha heila Sarah (Jaime King) on perustanut perheen entisen kamun, suht kusipäisen nykyisen sheriffin Axelin (Kerr Smith) kanssa. Vaikka Axelilla on aikalaillakin avioliiton ulkopuolista säätöä, saa Tomin paluu vanhan mustasukkaisuuden heräämään. Samaan aikaan kaasunaamariin pukeutunut murhaaja alkaa heilutella hakkua kylällä, ja elokuva virittää ihan hauskan whodunit-asetelman: kuoliko Warden aikoinaan vai onko hän tosiaan palannut? Toisiaan epäilevät Tom ja Axel tuovat oman lisänsä soppaan.

My Bloody Valentine oli yksi ensimmäisiä 2000-luvun uuden aallon 3d-kauhuelokuvia – samana vuonna Suomenkin teattereissa käväissyt Scar 3D (2007) on jo kaikista aikakirjoista unohtunut. 3d:tähän on vaihtelevin metodein kokeiltu jo elokuvan alkuajoista lähtien – ja 50-luku näki 3d-elokuvan ”kulta-ajan”. Kauhuelokuvalle olennaisin aika kenties on 80-luvun 3d-aalto, jolloin mm. Jaws 3D (1983), Amityville 3D (1983) ja Friday the 13th III (1982) saivat ensi-iltansa. Uuden teknologian myötä 3d koki 2000-luvulla renessanssin, joka on nyt jo jälleen hiipunut. Voi hyvin olla, että My Bloody Valentinen 3d-efektit ovat tuoneet jonkinlaisen säväyksen leffateatterissa käyneille vuosikymmen sitten. Mutta näin jälkikäteen, kotisohvalta katsottuna, kameraa kohti ties millä tekosyyllä tunkevat esineet aiheuttavat lähinnä pään raavintaa. Kun hakku heilahtaa, verta lentää tai hakun lävistämä silmä ponnahtaa kohti, efekti voi olla ihan perusteltu, mutta kömpelösti kohti tulevat oksat, aseet ja vastaavat lähinnä huvittavat ja muistuttavat iki-ihanan kömpelöä Perjantai 13. päivä 3D:tä enemmän kuin varteenotettavaa nykyslasheriä. Tämä on toki osin tarkoituksellista, sillä My Bloody Valentinen on tarkoitus muistuttaa slasherin 80-luvun kulta-ajoista – mutta joku roti kömpelöille 3d-efekteille sentään!

En tiedä, onko syynä 3d-kuvaus, mutta elokuvan kuvanlaatu on oudon heikko – se muistuttaa monin paikoin lähes vanhaa tv-laatua ja visuaalinen ilme muutenkin lähentelee oudosti saippuaoopperoita. Saippuaoopperamaisuuteen toki vaikuttaa myös esimerkiksi kauttaaltaan melko kömpelö dialogi ja useamman näyttelijän melko heikko suoritus – tältä osin se muistuttaa 90-luvun heikohkoja kauhuviritelmiä. Ja koska edellä kuvattu juoni on melkoinen sillisalaatti, on tämä omiaan lisäämään ongelmia koko elokuvaan – ensin elokuva alkaa hirveällä juonen juoksutuksella, mutta sitten se vähän niin kuin alkaa toistamiseen, mutta vartin jälkeen se oikeastaan vasta alkaa. Muutenkin moneen kohtaan elokuvaa on kaivettu täysin ilman syytä kaikkein hölmöimmät kauhukliseet – tai elokuvakliseet ylipäätään. Totta kai sheriffin vaimon ohella pitämä tyttöystävä on raskaana – asia johon ei muuten enää palata myöhemmin – totta kai kotiin palaava Tom on kaikkien vihaama ja hänen menneisyytensä täysi mysteeri. Ja kun naamioitunut murhaaja alkaa riehua, ei kukaan osaa enää toimia normaalisti – jokaisen hahmon on pakko kaatua heti karkuun sännättyään, ovet tuottavat kaikille suuria vaikeuksia ja yksi hahmoista ei osaa kiivetä avoimesta ikkunasta.

Se mistä elokuvalle täytyy antaa kiitosta, on sen kohtuullisen rankka graafinen ote. Elokuva on siinä mielessä uskollinen alkuperäisteokselle, että verta roiskitaan kunnolla: silmiä lentää, sydämiä revitään ja erään raukan leukaa kohdellaan erittäin kaltoin. 3d-efektin saavuttamiseksi osa on tehty cgi:llä, mutta myös käytännön efektejä on käytössä ja ne on toteutettu erittäin hyvin. Murhametodit eivät ole yhtä kekseliäitä kuin alkuperäisessä, sillä nyt aseena on lähinnä hakku, mutta siitä nyt on turha nillittää. Alkuperäisen elokuvan nähnyt voi bongailla ties kuinka monta visuaalista viittausta siihen. Ylipäätään elokuvan väkivallassa on paljon viittauksia 80-luvun slashereihin, eikä se tässä suhteessa häviä niistä parhaimmille lainkaan. Ehkä tämän vuoksi elokuva luo vähän kahtia jakautuneen fiiliksen – toisaalta se tuntuu yhtä aikaa turhan monimutkaiselta ja hataralta, toisaalta se ei yritäkään olla mitään toimivaa kauhuviihdettä hienompaa – ja tässä jälkimmäisessä se onnistuu. Se missä tämä uusintaversio selkeästi häviää alkuperäiselle on tunnelma. Vuoden 1981 elokuvan pikkukaupungin fiilis on mielestäni aivan vastustamattoman vetoava – nyt vastaavaa pienen yhteisön tunnetta ei kunnolla edes yritetä luoda. Tällä kertaa myöskään lähestyvän uhkan tuntua ei ole yhtä vahvana ilmassa – on vain henkilöiden välistä draamaa ja välistä joku murhataan.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta täytyy todeta, ettei My Bloody Valentine ole tyystin turha elokuva. Se on ihan toimivaa viihdettä, josta lähinnä alun melko lailla pikakelattu osuus jää kaivelemaan – Harry Wardenin murhaputkea olisi voitu näyttää viisi minuuttia, ja leikata vastaava määrä pois jostain loppupäästä. Jos ei ole nähnyt alkuperäistä My Bloody Valentinea – varsinkin sen sensuroimatonta versiota – tämä uusintaversio toimii kyllä. Hyvää ystävänpäivää!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Lionsgate

Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema

Arvostelu: Tumbbad (2018)

”Kaikki mikä oli sun on nyt mun...”

– Julma Henri

Ohjaus: Rahi Anil Barve

Käsikirjoitus: Rahi Anil Barve, Mitesh Shah, Adesh Prasad, Anand Gandhi

Pääosat: Sohum Shah, Deepak Damle, Mohammad Samad

Kesto: 1 t 44 min

Ikäraja: 16

Night Visions Back to Basics toi Suomen kankaille varmasti ensimmäistä kertaa intialaisen kauhuelokuvan. On aina ilahduttavaa katsoa kauhuelokuvia muualta kuin tutuista Hollywood-ympyröistä. Sama pätee tietysti kaikkiin laadukkaisiin elokuviin genrestä riippumatta. Vaikka Bollywood tuottaa määrällisesti maailman eniten elokuvia ja Intialla on yksi menestyneimmistä elokuvan tuotantokoneistoista, harva näistä elokuvista päätyy länsimaihin minkään näköiseen levitykseen. Suomeenkin Bollywood on rantautunut lähinnä tanssiharrastajien piiriin.

Tumbbad on kolmeen osaan jaettu tarina ahneudesta. Sen keskiössä on taru fiktiivisestä hindujumala Hastarista, joka oli kaikki jumalat luoneen äitijumalan ensimmäinen luomus. Hastar tuomittiin ahneutensa vuoksi ikuiseen unohdukseen. Tumbbadissa vuosisatoja sitten Hastaria kuitenkin palvottiin, minkä vuoksi paikka kirottiin ikuiseen sateeseen. Hastarin hahmo on ilmeisesti peritty intialaiselta kauhukirjailija Narayan Dharapilta ja inspiraatiota tarinalle on tarjonnut toinen kirjailija Shripad Narayan Pendse, mutta varsinainen kiitos elokuvan maailmasta ja sen mytologiasta kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Barvelle, joka tosiasiassa on luonut pienten vaikutteiden pohjalta koko paketin. Hastar on sikäli hauskasti oivallettu jumaluus, että koska hänet on tuomittu unohdukseen, on ymmärrettävää, että tietoa hänestä ei ole muualta saatavissa.

Tumbbadia kuvatiin neljän eri monsuunin aikana

Elokuvassa legendan mukaan Tumbbadiin on suuren kartanon alle piilotettu satumainen aarre. Varsinainen tarina kertoo kartanon hallitsijan perillisestä Vinyakista – pojasta, jonka ainoa ominaisuus on hänen itsensä mukaan ahneus. Vinyakia näyttelee lapsena Dhundiraj Prabhakar Jogalekar ja aikuisena Sohum Shah. Elokuvan kolme näytöstä kertovat Vinyakin lapsuudesta, jossa hän on äitinsä ja veljensä kanssa pakotettu hoitamaan mystistä, karmivaa noitaa, jolla on ikuinen nälkä. Toisessa näytöksessä Vinyak palaa kotiseudulleen etsimään ahneuksissaan aarretta. Kun Vinyak löytää aarteen, hän palaa Tumbbadista mukanaan vain muutama kultaraha, minkä vuoksi hän joutuu palaamaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Tämä saa Vinyakin kanssa kauppaa tekevän Raghavin (Deepak Damle) ahneuden heräämään. Kolmannessa näytöksessä Vinyak on jo enemmän iän ja mielihalujen armoille itsensä heittänyt, kaikkeen kyllästynyt perheenisä, joka kouluttaa poikaansa aarteen tavoittelijaksi, vaikka salaa pitää tätä täysin epäkelpona. Elokuva pitää Tumbbadin mysteeriä yllä taitavasti, eikä ajaudu missään vaiheessa tyhjäkäynnille. Ja lopulta kun salaisuus paljastuu, juoni ei lässähdä vaan lähtee uuteen lentoon – tähän aika harva kauhuelokuva pystyy. Tarinan ohella elokuva kuljettaa mielenkiintoisesti mukanaan tarinaa Gandhin noususta, kansanliikkeestä Intian itsenäistymiseksi, sekä itsenäistyvän valtion ensiaskelista.

Elokuva on ehkä pikemminkin fantasia- kuin kauhuelokuva, sillä pohjimmiltaan se on synkkä satu. Sellainen perinteinen tarina, jolla on moraalinen opetus ja jossa rangaistukset ovat kuolemaa kauheampia. Sellainen satu, jossa noita repii kasvoistaan nauloja pois, jotta voisi syödä lapsia. Loputon sade, loputon nälkä ja loputon ahneus värittävät sen ajoittain kauniin harmaita näkymiä sopivan tummilla sävyillä. Jos Disneyn versiot Grimmin veljesten saduista ovat vesitettyjä, niin kyllä Grimmin veljeksetkin tarinoita siistivät muokatessaan vanhoista kansantarinoista satuja – ja Tumbbad putoaa sinne synkempään laitaan niistäkin. Samalla moraalinen opetus ahneuden rappeuttavasta vaikutuksesta on allegorinen viittaus Intian, tai minkä tahansa maan, kehitykseen – toki samoin muutkin sadut voi lukea yhteiskunnallisina allegorioina. Ei Tumbbad silti pelkkää synkistelyä ole – sen pohjavireessä on huumoria ja samaa tenhoa kuin saduissa. Se on rakennettu hienosti ja pysyy tyylilleen uskollisena – tämän vuoksi sen raakuudet eivät sorru ylilyönteihin, eikä se esimerkiksi yritäkään säikytellä, vaan nojaa vahvaan tunnelmaan. Länsimaisena verrokkina elokuvalle ei turhaan mainita Guillermo del Toron loistavaa Pan's Labyrinthiä (2006).

Ahneita riivaa ikuinen nälkä

Elokuvan tarina on rikas ja sen taustalla väijyvä hindumytologia kiehtoo. Monista langoista kudottu elokuva pitää otteessaan ja on hämmentävän ehyesti kerrottu. Sen tarinan kuvaileminen jälkikäteen voi osoittautua monimutkaiseksi – minkä vuoksi en sitä tässä syvemmin edes yrittänyt – mutta katsoessa tarina on selkeä, looginen kokonaisuus. Kuuden vuoden (!) aikana kuvattu elokuva on rakennettu taitavasti ja yllättää katsojansa uudestaan. Lavasteet ovat upeat, maskeeraus on ensiluokkaista, värimaailma on todella kaunis, eikä lievä cgi:n käyttö häiritse lainkaan. Bollywood-tyylistä tanssia ja laulua elokuvassa ei ole lainkaan, mutta elokuvan upea musiikki on kirjoitettu kertomaan elokuvan tapahtumista. Länsimaista katsojaa hymyilyttää, mutta toki myös kutkuttaa, kun soundtrackillä laulaja reflektoi elokuvan tapahtumia suoraan laulujen sanoituksissa. Vinyakia näyttelevä Shah tekee oivan roolityön lähes välinpitämättömänä, ahneuden kalvamana, loputtoman kyllästyneenä, mutta silti oudosti sydämellisenä hahmona.

Vinyak laskeutuu kaivoon

Tumbbad on upea kokonaisuus, joka ei tietenkään tarvitse ” intialaisesta eksotiikasta” mitään lisäpisteitä. Se kantaa intialaisen kulttuurin piirteitä sylissään, minkä vuoksi tällaista elokuvaa ei mielestäni olisi voitu edes tehdä länsimaissa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea hienoa me joka vuosi missaammekaan levityskanavien ansaintalogiikan vuoksi. Olisi mahtavaa, jos tämän kautta useampia intialaisia kauhuelokuvia päätyisi levitykseen Suomessa, tai länsimaissa yleisemminkin. Suoratoistopalvelut toki mahdollistaisivat tämän hetkessä, jos niiden horisontit ulottuisivat hieman kauemmas. Tässä kiteytyy modernin elokuvalevityksen paradoksi: yhä useammat sisällöt ovat yhä useampien tavoitettavissa, mutta yhä useampi katoaa levityskanavien mustiin aukkoihin päästämättä ääntäkään. Samalla tuntuu turhalta antaa loistava arvosana elokuvalle, jota kaikilla ei ole mahdollisuutta Suomessa nähdä. Mutta ei voi mitään. Tumbbad on loistava ja etsimisen arvoinen aarre.

Lähteet:IMDB, Wikipedia, Quora, gqindia.com

Kuvat:Color Yellow Productions