Arvostelu: Doom: Annihilation (2019)

”Devastate, annihilate, exterminate!”

– Impaled Nazarene

Ohjaaja: Tony Giglio

Käsikirjoitus: Tony Giglio

Pääosat: Amy Manson, Dominic Mafham, Luke Allen-Gale

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16? 18?

Pelien pohjalta tehdyt elokuvat ovat oma, määrällisesti pieni, mutta sitäkin suuremmilla odotuksilla ladattu lajinsa. Harva näistä onnistuu edes viitteellisesti täyttämään suosikkipelien täyttämiä saappaita, ja kun puhutaan kauhupeleistä ja -elokuvista, joukko harvenee entisestään. Syitä tähän on monia: pelillä on ensinnäkin periaatteessa loputtomiin aikaa tarinan kerronnalle – leffalla maksimissaan pari tuntia. Toiseksi pelien tarjoaman immersion saavuttaminen valkokankaalla on liki mahdoton tehtävä: elokuvassa on mahdotonta saavuttaa samaa ensikäden kokemuksen fiilistä kuin pelissä. Tämä toimii toki toisinkin päin: pelissä on vaikea saavuttaa elokuvan ainutkertaisuuden kokemusta, sen tarinankerronnan taidokkuutta ja niin edelleen. Kauhuelokuvien puolelta mielestäni vain vuoden 2006 Silent Hill on onnistunut tavoittamaan osan alkuperäisen pelin maailmasta ja tunnelmasta, vaikka alkuperäisten pelien lumovoimasta jäädäänkin kauas.

Vuonna 2005 tehty ensimmäinen elokuvasovitus legendaarisista Doom-peleistä lytättiin sekä kriitikoiden että suuren yleisön puolelta, minkä vuoksi Doom: Annihilationin ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Giglio yritti turhaan saada Universalilta tukea leffalleen. Vuonna 2016 julkaistu Doom-pelisarjan viimeisin osa räjäytti niin sanotusti pankin yhdistellessään rohkeasti menneen maailman arcade-henkeä nykypelien sulavaan nopeatempoiseen pelityyliin. Tämän myötä Gigliokin sai puhuttua rahat projektilleen, joka tosin oli pienen budjettinsa lisäksi vakavissa ongelmissa alusta asti – muun muassa Doom-pelien kehittäjä ja julkaisija sanoutuivat irti projektista. Oli miten oli – kaikki tämä puhe peleistä ja niiden leffasovituksista sotkee totuutta, sillä Doom: Annihilation ei ole pelien pohjalta tehty elokuva. Se on pohjimmiltaan itse asiassa zombielokuva: amatöörimäinen, c-luokan zombileffa, jota on höystetty pienillä scifi-elementeillä.

Leffa alkaa samoin kuin aiempi elokuvasovitus: joukko merijalkaväensotilaita saapuu yhteysaluksella Marsin kuuhun Phobokseen, jossa suuryhtiö UACin tutkimuslaitos on löytänyt muinaisen portaalin, jonka avulla yhtiö toivoo voivansa teleportata porukkaa planeettojen välillä. Portaali sinänsä toimii, se vain sattumoisin kiertää helvetin kautta, joten sen kautta tukikohtaan livahtaakin sitten jotain muuta. Koko laitos simahtaa pimeäksi, ennen kuin turvaksi tarkoitettu sotilasjoukko on perillä, joten sotilaita odottaa taistelu helvetillisen armeijan kanssa – vai? No ei nyt niinkään: yli puolet elokuvan kestosta kulutetaan porukan taistellessa jostain syystä sininaamaiseksi maskeerattuja zombeja vastaan uudestaan ja uudestaan – itse asiassa tuntuu, että maskeerattuja kavereita on kaksi tai kolme, ja heitä sitten kuvataan joka kuvaan uudelleen. Samalla harhaillaan etsimässä generaattoria ja porukka ympäriltä harvenee huimaa tahtia – ja löytyypä lopulta hirviökaartiin toinenkin hirviö: pelien perusvastustaja imp. Näihin kahteen on katsojan tyytyminen.

On vaikeaa listata kaikkea, mikä elokuvassa on pielessä – en tiedä harmittaako enemmän se, kuinka itkettävän pökkelöä kaikki dialogi leffassa on, se että henkilöt ovat kammottavan pintapuolisia, vai se että päähenkilön nimi on jumalauta Joan Dark. Jo alkutekstit näyttävät halvoilta ja lavasteet muistuttavat parhaimmillaan 90-luvun tieteistelkkarisarjoja. Tuotantotiimi on tehnyt tavallaan kunnioitettavan valinnan maskeerata kaikki hirviöt pelkän CGI:n sijaan, mutta kun se CGI on ainoa, joka leffassa näyttää ihan mukiinmenevältä – kuminaamarit ja siniset naamat eivät millään vakuuta. Henkilöt ovat sietämättömän pintapuolisia ja kaikki viittaukset pelisarjaan ovat vähän noloja – pelin isoin pyssy BFG on selvästi muovia ja ontto, avainkortteja keräillään väkinäisesti ja satunnaisen kuolleen tutkijan nimi on William Blazkowicz (viittaus, jonka fanit ymmärtänevät). Leffan juoni on tavallaan lainattu Doom 3 -pelistä, mutta ihan sama lähtökohta on niin Aliensissa (1986), Event Horizonissa (1997) kuin lukuisissa scifipeleissäkin. Tämän vuoksi elokuvaa kannattaa ehkä mieluummin katsoa halpis-zombileffana, mihin jo aiemmin viittasin. Doom-pelien sovituksena se on tyystin kammottava, mutta toiminnantäytteisenä kohelluksena joku vannoutunut b-luokan scifin fani voi siitä jotain saada irti – ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mutta lopulta, sitten kun leffa on raahautunut ennalta arvattavine käänteineen melkein loppuun ja erikoisjoukkojen sotilaat ovat yhtä lukuun ottamatta kuolleet muutaman juoksevan zombin vuoksi, tapahtuu jotain siistiä. Viimeiset seitsemän minuuttia, jotka onkin sitten tehty kokonaan green screenin edessä, ovat yhtäkkiä aika siistiä kamaa. Kuvat ovat kuin tyystin toisesta leffasta revittyjä – tai no, vaikka pelistä. Luultavasti äärettömän pieni budjetti selittää osin tätä kalkkunaa, mutta viimeiset minuutit saavat toivon heräämään: olisitte näyttäneet tätä niiden huonosti lavastettujen käytävien sijaan! En nyt tahdo tarkoittaa, että viime minuutit tekisivät leffasta suositeltavan, mutta jos leffan saa käsiinsä, voi melko huoletta skipata tuonne loppuun ja katsoa vain viimeiset kymmenen minuuttia, siinä on parhaat palat.

Elokuva on haukkunsa ansainnut, mutta en silti tahdo tunkea sitä täyttä kuraa -kategoriaan. On siinä vähän yritystä ja olen varma, että vaikka suurin osa yleisöstä tätä varmasti vihaa, löytyy tällekin joku katsoja, joka ihan vaikka vain vastavirtaan luovimisen ilosta tästä tykkää. Lähdemateriaaliaan leffa ei muistuta tippaakaan, mutta minibudjetin scifikauhuna se voi menetellä. Viimeiset minuutit vaihtavat eri vaihteen silmään ja niiden vuoksi leffa ansaitsee ylimääräisen puolikkaan tähtiinsä. Taidanpa laittaa The Rockin tähdittämän vuoden 2005 Doomin dvd-soittimeen uusintakierrokselle, ihan vaikka vain kiusan vuoksi.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Twitter

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky

Katsaus vuoden 2017 kauhuelokuviin

Heti alkuun muutama sananen viime vuoden kauhuelokuvista. Vuosi 2017 oli oikein mainio vuosi genre-elokuville. Sanoivat ilkeät kielet mitä vain, kauhu ei ole nykyään vain ”uusintaversiointeja” ja ”halpahintaista säikyttelyä”. (Sitä paitsi mitä vikaa on uusintaversioissa, jos ne ovat toimivia, tai halpahintaisessa säikyttelyssä, jos sitä säikähtää?) Lista ei ole mikään best of -lista, vaan pieni katsaus viime vuoden kauhuelokuviin. (Wikipedia heittää osan elokuvista vuoden 2016 puolelle, mutta virallisen ensi-iltansa ovat kaikki saaneet 2017) Vuonna 2017 tuotettiin hirmu määrä loistavia kauhuelokuvia, joista yleisömenestyksiksi nousseita Get Outia, Itiä ja Annabelle : Creationia on tässä ehkä turha mainita. Aika näyttää onko vuodesta 2018 yhtä hyväksi kauhun vuodeksi, vaikka alkuvuoden A Quiet Place, arvostelumenestykseksi kohonnut Hereditary sekä loppuvuoden Halloween ja meillä jo onkin. Katso nämä kuitenkin jos siihen on mahdollisuus:

The Void

Ohjaajat: Jeremy Gillespie, Steven Kostanski

Pääosat: Aaron Poole, Kenneth Welsh, Daniel Fathers, Kathleen Munroe

Mainio indiekauhu The Void yhdistelee häpeilemättä John Carpenterin legendaaristen Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976) ja The Thing (1982) tematiikkaa H.P. Lovecraftiin, tai osin jopa kopioi niitä – ja miksikäs ei? Lopputulos on mainio, mystinen ja brutaali selviytymiskamppailu piiritetyssä sairaalassa. Erikoisefektit ja visuaalinen ilme ovat upeita ja cgi minimissään, mikä ei ole ihme – kumpikin ohjaajista on meritoitunut genre-elokuvien taiteellisella ja graafisella osastolla.

... pitäisikö näissä lyhyissäkin arvioissa antaa tähtiä? No antaa mennä.

tähdet ****

A Cure for Wellness

Ohjaaja: Gore Verbinski

Pääosat: Dane DeHaan, Mia Goth, Jason Isaacs

Pirates of the Caribbean ohjaajan A Cure for Wellness oli yksi niitä harvoja kauhuelokuvia, jotka pääsivät viime vuonna Suomessa teatterilevitykseen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja tiivistunnelmainen Sveitsiläiseen ”hyvinvointikeskukseen” sijoittuva mysteeri. Elokuvan alkaa rauhallisesti ja kiristää hiljalleen ruuviaan kireämmälle. Valitettavasti elokuva on selkeästi ylipitkä, ja polkee ajoittain paikallaan. Loppuratkaisu lässähtää, kuten tämänkaltaisilla elokuvilla on usein tapana – mysteeri on kiinnostavin osa juonta. Tunnelman ja upeiden kuvien, sekä tietysti trailerilla Ramonesin parasta biisiä I wanna be sedatedia soittavan Suomen ylpeyden, Mirel Wagnerin, vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

tähdet: ***

Tragedy girls

Ohjaaja: Tyler MacIntyre

Pääosat: Brianna Hildebrand, Alexandra Shipp

Tarina kahden teinitytön ystävyydestä ja heidän yrityksestään löytää paikkaa maailmassa. Tyttöjen tarkoitus on saada lukijoita murha-aiheiselle blogilleen Tragedy Girls. Murhaamalla ihmisiä julmetusti. Elokuvalla on siis komediallinen slasher (jo nimensäkin puolesta) mainion Final Girlsin (2015) malliin, joskaan samankaltaisille metatasoille ei tällä kertaa olla menossa. Elokuvassa on oikealla mitalla mustaa huumoria ja tyylikkäitä kuolemia. Päähenkilöt käyvät jurppimaan melko pian, mikä ehkä sopii teiniteemaan, mutta sitä on pakko ihmetellä, kuka jaksaa ig-julkkisten aikakaudella panostaa blogiinsa näin paljon? Köh köh… Hyvin tehdyille kauhukomedioille on kuitenkin aina paikkansa.

tähdet: ***

 

Raw

(myös Grave)

Ohjaaja: Julia Ducournau

Pääosat: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella

2000-luvun alussa kaikki käänsivät katseensa Ranskaan, josta putoili brutaaleja, tyylikkäitä kauhuelokuvia. New wave of French extremity kuitenkin laantui, mutta ranskalaiset kauhuelokuvat eivät ole vielä kuolleet – onneksi – sukupuuttoon. Raw on tyylitelty ja tyylikäs elokuva nuoren naisen aikuisuuden ensiaskelista, opintojen alusta ja itsenäistymisestä. Alun jälkeen elokuva nyrjähtää raiteiltaan ja syöksyy kasvavan pakkomielteen syövereihin. Elokuvaa on laajalti kehuttu, ja se on katsomisen arvoinen, vaikka itse en erityisesti saanut irti elokuvan ”suuremmista” teemoista, jos sillä edes oli niitä. Se on mielenkiintoinen elokuva siskosten – ja perheen – salaisuuksista, mutta onnistuiko se kommentoimaan aikuistumisen vaikeutta, naisen paikkaa yhteiskunnassa, joukkoon sopeutumisen väistämätöntä vaikeutta tai lihansyönnin eettisyyttä? Tai ehkä se ei yrittänyt sitä?

tähdet: *** ja 1/2

mother!

Ohjaaja: Darren Aronofsky

Pääosat: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer

Mestarillisen Darren Aronofskyn mother! on kauhuelokuva vain jos sen synkän teeman – ihmisyyden historian – sellaiseksi mieltää. Sen uskonnollis-filosofinen pohjatematiikka on hieman liian ilmiselvää, jotta siitä saisi erityisiä ahaa-elämyksiä. Tiedän, että tätä elokuvaa on kuvattu erittäin ahdistavaksi, mutta itse pessimistinä ja mustan huumorin ystävänä katsoin varsinkin sen loppupään kauheuksien vyörytystä suu auki, mutta huvittuneena. Tätä joukkomurhien, mielivallan, välinpitämättömyyden ja irrationaalisen muka-hengellisyyden amok-maista oopperaahan maailmanhistoria on (tai ainakin kirjoitettu historia, ei se oikeasti tärkeä arjen historia). Onko mother! todella tärkeä elokuva? No ehkä ei, mutta elokuvallisena saavutuksena täytyy Aronofskille jälleen nostaa hattua. Varsinkin viimeinen vartti on todella hengästyttävä, joskaan ei mielestäni yhtä hirvittävä kuin Aronofskin Unelmien sielunmessun (2000) viimeinen vartti. Ja kun Javier Bardemin esittämä mies (Him) kirjoitetaan isolla, silloin Jennifer Lawrencen esittämä äiti (mother) kirjoitetaan varmasti pienellä.

tähdet: ***

Brawl in Cell Block 99

Ohjaaja: S. Craig Zahler

Pääosat: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson

Omaperäisen länkkärikauhu Bone Tomahawkin (2015) ohjaajan vankilaelokuva on todellinen syöksy kurimukseen. Korkeamoraalinen huumemuuli Bradley (Vince Vaughn) joutuu tiukkaan paikkaan, kun keikka menee pieleen ja pelastaakseen raskaana olevan vaimonsa rikollisten kostolta hän saa tehtäväkseen hakeutua maan kovimman vankilan kovimmalle osastolle, salaperäiselle osastolle 99. Ultrabrutaali vankilamaailma on täyttä fantasiaa ja täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kohtaloita. Don Johnson vetää loistoroolin hirvittävänä vankilanjohtajana ja Vince Vaughn on elämänsä kunnossa. Jos kantti kestää raajojen murtelua ja äärimmäistä väkivaltaa, voin varauksetta suositella tätä infernoa. Aivan mieletön meno. Kauhuksi tätä ei voi suoranaisesti väittää, mutta meininki on kyllä häijympää kuin monissa tusinakauhuissa. Kyllä tämä täydet ansaitsee.

tähdet: *****

  

Hounds of Love

Ohjaaja: Ben Young

Pääosat: Ashleigh Cummings, Emma Booth, Stephen Curry

Vavahduttava Hounds of Love on yksi viime vuosien julmimpia ja tyylikkäimpiä kauhuelokuvia. Tositapahtumiin (löyhästi) pohjautuva kauhuelokuva kertoo pariskunnasta, joka kaappaa sadistisiin seksileikkeihinsä nuoria naisia ja murhaa viikkoa myöhemmin. Heidän armoilleen joutuu koulutyttö Vicky (Cummings), joka joutuu pärjäämään sänkyyn sidottuna pariskuntaa vastaan. Ensimmäistä kokopitkäänsä ohjaavalta, elokuvan myös käsikirjoittaneelta, Ben Youngilta elokuva on suvereeni taidonnäyte. Kameratyöskentely, käsikirjoituksen rytmitys, kaikki on loistavaa. Periaatteessa kolmen näyttelijän voimin pyörivä elokuva rakentuu näyttelijöiden varaan ja varsinkin pariskuntaa esittävät Booth ja Curry tekevät uskomattomat roolisuoritukset. Yhä julmemman elokuvasta tekee se, että se jättää katsojan mielikuvituksen varaan koko karmeuden. Hirvittävimmillä hetkillä kamera kääntyy pois, jättäen vatsanpohjaan saman tunteen kuin Michael Haneken Funny Games (1997) ensimmäisellä katsomiskerralla, joskaan ehkä samanlaisena sosiaalisena kommentaarina Hounds of Lovea ei voi nähdä. Todellinen pahanmielen elokuva. Ja mestariteos.

tähdet *****

Lähteet: IMDB

Kuvat: Screen Media Films, Fox Movies, Gunpowder & Sky, Focus Features, Paramount, Factor 30 Films