”Devastate, annihilate, exterminate!”
– Impaled
Nazarene
Ohjaaja: Tony Giglio
Käsikirjoitus: Tony Giglio
Pääosat:
Amy Manson, Dominic Mafham, Luke Allen-Gale
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16? 18?
Pelien pohjalta tehdyt elokuvat ovat oma, määrällisesti
pieni, mutta sitäkin suuremmilla odotuksilla ladattu lajinsa. Harva näistä
onnistuu edes viitteellisesti täyttämään suosikkipelien täyttämiä saappaita, ja
kun puhutaan kauhupeleistä ja -elokuvista, joukko harvenee entisestään. Syitä
tähän on monia: pelillä on ensinnäkin periaatteessa loputtomiin aikaa tarinan
kerronnalle – leffalla maksimissaan pari tuntia. Toiseksi pelien tarjoaman
immersion saavuttaminen valkokankaalla on liki mahdoton tehtävä: elokuvassa on
mahdotonta saavuttaa samaa ensikäden kokemuksen fiilistä kuin pelissä. Tämä
toimii toki toisinkin päin: pelissä on vaikea saavuttaa elokuvan
ainutkertaisuuden kokemusta, sen tarinankerronnan taidokkuutta ja niin
edelleen. Kauhuelokuvien puolelta mielestäni vain vuoden 2006 Silent Hill on onnistunut tavoittamaan osan
alkuperäisen pelin maailmasta ja tunnelmasta, vaikka alkuperäisten pelien
lumovoimasta jäädäänkin kauas.
Vuonna 2005 tehty ensimmäinen elokuvasovitus legendaarisista
Doom-peleistä lytättiin sekä
kriitikoiden että suuren yleisön puolelta, minkä vuoksi Doom: Annihilationin ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Giglio yritti
turhaan saada Universalilta tukea leffalleen. Vuonna 2016 julkaistu Doom-pelisarjan viimeisin osa räjäytti
niin sanotusti pankin yhdistellessään rohkeasti menneen maailman arcade-henkeä
nykypelien sulavaan nopeatempoiseen pelityyliin. Tämän myötä Gigliokin sai
puhuttua rahat projektilleen, joka tosin oli pienen budjettinsa lisäksi
vakavissa ongelmissa alusta asti – muun muassa Doom-pelien kehittäjä ja julkaisija sanoutuivat irti projektista.
Oli miten oli – kaikki tämä puhe peleistä ja niiden leffasovituksista sotkee
totuutta, sillä Doom: Annihilation ei
ole pelien pohjalta tehty elokuva. Se on pohjimmiltaan itse asiassa
zombielokuva: amatöörimäinen, c-luokan zombileffa, jota on höystetty pienillä
scifi-elementeillä.
Leffa alkaa samoin kuin aiempi elokuvasovitus: joukko
merijalkaväensotilaita saapuu yhteysaluksella Marsin kuuhun Phobokseen, jossa
suuryhtiö UACin tutkimuslaitos on löytänyt muinaisen portaalin, jonka avulla
yhtiö toivoo voivansa teleportata porukkaa planeettojen välillä. Portaali
sinänsä toimii, se vain sattumoisin kiertää helvetin kautta, joten sen kautta
tukikohtaan livahtaakin sitten jotain muuta. Koko laitos simahtaa pimeäksi,
ennen kuin turvaksi tarkoitettu sotilasjoukko on perillä, joten sotilaita
odottaa taistelu helvetillisen armeijan kanssa – vai? No ei nyt niinkään: yli
puolet elokuvan kestosta kulutetaan porukan taistellessa jostain syystä
sininaamaiseksi maskeerattuja zombeja vastaan uudestaan ja uudestaan – itse
asiassa tuntuu, että maskeerattuja kavereita on kaksi tai kolme, ja heitä
sitten kuvataan joka kuvaan uudelleen. Samalla harhaillaan etsimässä
generaattoria ja porukka ympäriltä harvenee huimaa tahtia – ja löytyypä lopulta
hirviökaartiin toinenkin hirviö: pelien perusvastustaja imp. Näihin kahteen on
katsojan tyytyminen.
On vaikeaa listata kaikkea, mikä elokuvassa on pielessä – en
tiedä harmittaako enemmän se, kuinka itkettävän pökkelöä kaikki dialogi
leffassa on, se että henkilöt ovat kammottavan pintapuolisia, vai se että
päähenkilön nimi on jumalauta Joan Dark. Jo alkutekstit näyttävät halvoilta ja
lavasteet muistuttavat parhaimmillaan 90-luvun tieteistelkkarisarjoja. Tuotantotiimi
on tehnyt tavallaan kunnioitettavan valinnan maskeerata kaikki hirviöt pelkän
CGI:n sijaan, mutta kun se CGI on ainoa, joka leffassa näyttää ihan
mukiinmenevältä – kuminaamarit ja siniset naamat eivät millään vakuuta.
Henkilöt ovat sietämättömän pintapuolisia ja kaikki viittaukset pelisarjaan
ovat vähän noloja – pelin isoin pyssy BFG on selvästi muovia ja ontto,
avainkortteja keräillään väkinäisesti ja satunnaisen kuolleen tutkijan nimi on
William Blazkowicz (viittaus, jonka fanit ymmärtänevät). Leffan juoni on
tavallaan lainattu Doom 3 -pelistä,
mutta ihan sama lähtökohta on niin Aliensissa
(1986), Event Horizonissa (1997) kuin
lukuisissa scifipeleissäkin. Tämän vuoksi elokuvaa kannattaa ehkä mieluummin
katsoa halpis-zombileffana, mihin jo aiemmin viittasin. Doom-pelien sovituksena se on tyystin kammottava, mutta
toiminnantäytteisenä kohelluksena joku vannoutunut b-luokan scifin fani voi
siitä jotain saada irti – ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Mutta lopulta, sitten kun leffa on raahautunut ennalta
arvattavine käänteineen melkein loppuun ja erikoisjoukkojen sotilaat ovat yhtä
lukuun ottamatta kuolleet muutaman juoksevan zombin vuoksi, tapahtuu jotain
siistiä. Viimeiset seitsemän minuuttia, jotka onkin sitten tehty kokonaan green
screenin edessä, ovat yhtäkkiä aika siistiä kamaa. Kuvat ovat kuin tyystin
toisesta leffasta revittyjä – tai no, vaikka pelistä. Luultavasti äärettömän
pieni budjetti selittää osin tätä kalkkunaa, mutta viimeiset minuutit saavat
toivon heräämään: olisitte näyttäneet tätä niiden huonosti lavastettujen
käytävien sijaan! En nyt tahdo tarkoittaa, että viime minuutit tekisivät
leffasta suositeltavan, mutta jos leffan saa käsiinsä, voi melko huoletta
skipata tuonne loppuun ja katsoa vain viimeiset kymmenen minuuttia, siinä on
parhaat palat.
Elokuva on haukkunsa ansainnut, mutta en silti tahdo tunkea
sitä täyttä kuraa -kategoriaan.
On siinä vähän yritystä ja olen varma, että vaikka suurin osa yleisöstä tätä
varmasti vihaa, löytyy tällekin joku katsoja, joka ihan vaikka vain
vastavirtaan luovimisen ilosta tästä tykkää. Lähdemateriaaliaan leffa ei
muistuta tippaakaan, mutta minibudjetin scifikauhuna se voi menetellä.
Viimeiset minuutit vaihtavat eri vaihteen silmään ja niiden vuoksi leffa
ansaitsee ylimääräisen puolikkaan tähtiinsä. Taidanpa laittaa The Rockin
tähdittämän vuoden 2005 Doomin
dvd-soittimeen uusintakierrokselle, ihan vaikka vain kiusan vuoksi.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Twitter
Kuvat: Universal Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...