maanantai 6. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Chopping Mall – Kuoleman kauppa (1986)



I’m on a chopping spree…
– Death Breath



Ohjaaja: Jim Wynorski
Käsikirjoitus: Jim Wynorski & Steve Mitchell
Pääosat: Kelli Maroney, Tony O’Dell, Russell Todd
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 16


Chopping Mall – Kuoleman kauppa on yksi noita lähinnä kauhuharrastajien piirissä pyöriviä 80-luvun slasher-elokuvia, jotka suuri yleisö on lähestulkoon unohtanut. Ja aivan turhaan, sillä elokuva on erittäin hyvä esimerkki sopivasti kieli poskessa tehdyistä kasarikauhuista, joiden camp-estetiikka, rehellinen käsityö ja puhdas naiivi into tehdä elokuvia jaksavat viehättää yhä. Tässä toki nousee samalla esiin se paradoksi, että vaikka 80-luvulla kauhua ei suinkaan tehty mitenkään vakavalla naamalla, nykykatsojan on välillä melko vaikea erottaa tahallista ja tahatonta komiikkaa toisistaan. Chopping Mall ei ole missään nimessä mitenkään merkittävä slasher – eikä se millään nouse mihinkään parhaat kasarikauhut -listoille: sen juoni on yhdistelmä kliseitä ja puhdasta hölmöilyä. Mutta toisaalta siinä on aika vähän tyhjäkäyntiä, omaperäinen lähtökohta ja paljon energiaa.

Elokuvan alussa paikallisella ostarilla esitellään kolme futuristista vartiorobottia, joiden on tarkoitus partioida kauppakeskusta pimeän tultua. Turvan tuntua lisäämään on ympätty jykevästi keskiyöllä sulkeutuvat metalliovet. Chopping Mall siis flirttailee mukavasti 80-luvun scifin kanssa, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Robocop katastrofaalisesti pieleen menevine robottiesittelyineen oli vasta tuloillaan – se ilmestyi vuotta myöhemmin -87. No, samana iltana joukko parikymppisiä nuoria on päättänyt jäädä juomaan ja muhinoimaan duunipaikalleen huonekaluliikkeeseen. Mukana on kolme pariskuntaa ja jengin vähän niin kuin sokkotreffeille järjestämä pari Allison (Kelli Maroney) ja Ferdy (Tony O’Dell). Kun ostarin sähkökeskukseen iskee salama (efektinä muuten tyyneltä taivaalta) soppa on tietysti sitä myöten selvä – yhtäkkiä turvaa luomaan tarkoitetut, silmistään laseria ampuvat robot jahtaavat porukkaa.

Leffa on juuri niin köykäinen kuin juonen kuvaus antaa ymmärtää, mutta missään nimessä se ei ole toivoton – ja kyllä se on ihan tarkoituksella myös komedia. Sen miinuspuoliin kuuluu se, että kömpelön näköiset ja matalalla koneäänellä puhuvat sinne tänne rullailevat robotit eivät ole yhtään pelottavia – vaan lähinnä jotenkin hellyttäviä – eivätkä laserilla tehdyt murhat ole mitenkään kekseliään graafisia. Katsoja ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka helppoa noin köykäisiltä möhkäleiltä olisi piiloutua. Mutta toisaalta seonnutta turvajärjestelmää vastaan taisteleminen eroaa mukavasti perinteisestä slashereiden veitsitanssista. Hiippailu ympäri öistä ostoskeskusta suorastaan huokuu jokaisen nuoren – tai miksei aikuisenkin – unelmaa päästä pyörimään suljetuissa kaupoissa vapaasti. Tällä kertaa miljöö ei tuo Dawn of the Deadissa (1978) käsiteltyä kulutuksen kritiikkiä teemoihin, vaan lähinnä suljetun ostarin tuomat mahdollisuudet aseistautumiseen kutkuttavat. Leffa on muuten kuvattu samassa kauppakeskuksessa kuin osa Schwarzeneggerin umpipöhköstä kalkkunasta Commando (1985). Hatunnosto myös aidosti kauko-ohjattavat robotit pikkurahalla tehneelle erikoistehostetiimille.

Kliseistään huolimatta Chopping Mallin meininki on mukavan raikasta ja se käyttää lyhyen kestonsa hyvin hyödykseen – elokuvallisesti sillä on palikat ihan hyvin paikoillaan. Kun nuorille valkenee, että he ovat loukussa seonneiden tappajarobottien kanssa, he eivät suinkaan jää niiden armoille, vaan pistävät hanttiin kunnolla. Pojat yrittävät suojella tyttöjä lykkäämällä heidät ilmastointikanavaan turvaan ja pyörähtävät itse hakemaan varusteita Sam Peckinpahille kunniaa tekevästä aseistamosta. Sitten ammuskellaan lonkalta, räjäytellään paikkoja ja viritellään ansoja. Naiset eivät kuitenkaan jää pekkaa pahemmiksi, vaan kyllästyvät pian piileskelyyn ja päättävät pistää roboteille itse kampoihin. Elokuvan potentiaalinen final girl on tosin turhan ilmeinen heti alusta lähtien.

Mistäs tässä on kyse?

Nostalgiannälkäiselle Chopping Mall toimii erittäin hyvin. Miljöö, kampaukset, vaatteet ja loputtomasti purkkaa jauhava, suoraan Orbit-mainoksesta revitty Mike ovat niin kasaria, että halvan hajuveden, vielä halvemman tupakan ja ensimmäistä kunnon kulutushuumaansa pikaruokalassa nauttivan länsimaailman melkein haistaa kankaan – tai ruudun – läpi. Erityistä vaikutusta jälkipolville elokuva sen sijaan ei ole jättänyt: näyttelijöistä ainoastaan Barbara Crampton nauttii genrediggareiden keskuudessa kulttisuosiota – olihan hän -85 näytellyt Re-Animatorissa, ja samana vuonna Chopping Mallin kanssa From Beyondissa. Ohjaaja Jim Wynorski on myös todellinen kone – IMDB tietää kertoa kaverin ohjanneen yli 150 elokuvaa, joskin ainoat pienet meriitit tulevat 80-luvun b-elokuvista. Nyttemmin herra on ilmeisesti jo pitkän aikaa ohjannut lähinnä cgi-hirviöleffoja, eli mockbustereita, minibudjetin lastenelokuvia – ja pehmopornoleffoja. Jos äijän meriittilistalta löytyy sellaisia nimikkeitä kuin The Hills Have Thighs, Scared Topless, Para-Knockers Activity ja Busty Coeds vs. Lusty Cheerleaders niin kyllähän siitä jotain elämäntapa-Oscaria pitäisi saada! Jonkinlainen kulttisuosio kuitenkin seuraa Chopping Mallia. Millään tasolla se ei ole merkkiteos tai genreä uudistanut elokuva, ja murhien toteutus on sen heikko kohta, mutta muuten meno on kiitettävän erilaista – harva 80-luvun kauhuelokuva yhdisteli scifiä ja kauhua tarkoituksenaan tuottaa perinteinen slasher – yleensä kasari-scifi veti avaruuteen, kehokauhuun, ja muutenkin ihan toisiin suuntiin. Loppuu se ostarilla hengailu ja takaisin vanha kunnon Habbo-hotel!


Arvosana



Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Concorde Pictures



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...