”… and it chills me to the bone, that I’m so
far away from home.”
– Bad Religion
Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista
samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai
(1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue
Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait
kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja
Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt
kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The
Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja
ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain
suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja
täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva
haikauhu katsojaltaan vaatii.
47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy
Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla
eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin
pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun.
Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä
elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän,
hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen
kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen
leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia –
niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.
Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi
melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa
täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi
noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei
toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin.
Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä
tai täällä,
jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista,
ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu
vapaaehtoisesti silitettäväksi.
Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään –
tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan,
että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista
ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos
taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi
olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot
faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin
pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren
tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.
Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla
mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja
saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä
se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella
on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei
todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun
keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja
mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan
cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa
silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella
hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole
todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä,
miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.
Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää
hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä –
koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi
jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi
mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se
toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.
Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi
pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta
kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi
hiljalleen kohonneen The Strangersin
(2008) jatko-osan The Strangers: Prey at
Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä
2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.
Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu,
ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden
kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden
vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian
siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän
kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn
jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä,
sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat
happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee
ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat
raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin
ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti
ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti.
Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta
arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti
hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden
kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi
muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin,
että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti
otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.
Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä
yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja
se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on
vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The
Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi
asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa
huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu
myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat
toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin
ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa
hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus
kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla
äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset
puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin
mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.
Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta
niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa
ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia,
jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat
ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan
pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin,
minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden
syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan
aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat
lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja
onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva
katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä
kuukautta.
Arvosanat
47
Meters Down
47
Meters Down: Uncaged
47
Meters Down:
Ohjaaja: Johannes Roberts
Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera
Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore
47
Meters Down: Uncaged
Ohjaaja: Johannes Roberts
Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera
Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju
Lähteet:
IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...