”I entered through, and the curtain hissed,
into the house with its blood-red bowels…”
– Nick Cave
& the Bad Seeds
Ohjaus ja käsikirjoitus: Scott Beck ja Bryan Woods
Pääosat:
Katie Stevens, Will Brittain, Andrew Caldwell
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18
Koska elämysmatkailu on päivän sana, Yhdysvalloissa kummitustalot
ovat kasvaneet valtavaksi bisnekseksi. Niille, jotka eivät ole videoita näistä
mestoista kyllästymiseen asti YouTubesta tuijottaneet – en tarkoita tässä
huvipuistojen kummitusjunia, vaan livekauhuelämyksiä, englanniksi haunted house attraction, jotka yleensä
muistuttavat periaatteeltaan vähän Vekkulaa: kyseessä on periaatteessa kävelykierros
lavastetussa kummitustalossa. Hommaan tietysti kuuluu myös avustajia, jotka pelottelevat
kävijöitä. Monissa paikoissa tämä tarkoittaa säikyttelyä – välillä aika
rankkaakin – mutta toki rajumpaakin sisältöä on tarjolla. Suomessa ainakin
After Dark Helsinki on järjestänyt sekä kummitustalokierroksia että
livekauhuesityksiä, joissa yleisö joutuu / pääsee menoon mukaan. Näistä
äärimmäisin on vuosien varrella kohun jos toisenkin aiheuttanut ”maailman
rajuin kummitustalo” McKamey Manor – joka on pelkkää henkistä kiduttamista ja
fyysistä rääkkiä. Nettisivujen perusteella nykyinen ”kierros” talossa
kestää kolme tuntia. Aiemmin uutisoitiin, että kierroksen loppuun asti
kestäneille olisi tiedossa 20000–50000 dollarin palkkio, mutta kukaan ei olisi
koskaan loppuun asti kestänyt – tällä hetkellä näistä tiedoista ei sivuilla
puhuta mitään.
Jos mieli tekee, McKamey Manorin menoa voi tiirailla sormien läpi vaikka Aleksi
Rantamaan TLDRDEEP-postauksessa –
joka on tehty ennen syksyn 2019 somekohua
– mutta varoituksen sanana: paikan anti on sen verran rajua, että jo
YouTube-videot saattavat pestä kauhuelokuvat mennen tullen. Se ei ehkä ole
esimerkeistä paras, sillä yleisesti ottaen kummitustalot ovat ilmeisesti mitä
mainiointa ajankulua pakohuoneiden tapaan. Pääpointti on kuitenkin se, että
samalla, kun kummitustalot ovat kasvattaneet suosiotaan, niistä on tietysti
tehtailtu myös kauhuelokuvia: Houses that
October Built 1 ja 2 (2014 &
2017), Hell House LLC (2015)
jatko-osineen sekä Hell Fest (2018).
Vuoden 2019 tulokkaana listalle pääsee nyt myös Haunt.
Elokuvan alussa väkivaltaisen poikaystävän jättämiseen
tahdonvoimaa keräävä Harper (Katie Stevens) lähtee hieman vastahakoisesti
Halloween-pippaloihin sisaruskunnan tyttöjen kanssa, eikä aikaakaan, kun neljän
naisen porukka lyöttäytyy yhteen mukavien puolituttujen poikien kanssa ja
lähtee etsimään säväreiden toivossa sopivaa kummitustaloa. Väkivaltaisen isän
jättämien lapsuuden traumojen vaivaama Harper pelkää poikaystävänsä stalkkaavan
häntä, minkä vuoksi hieman syrjäisempi, sattumalta vastaan tullut karmiva
varastorakennus kelpaa porukalle, varsinkin kun vastaanottava mykkä mies
klovninaamarissa vaikuttaa sopivan vinksahtaneelta. Loppuaika vietetäänkin
kauhun täyttämissä tunnelmissa.
Kummitustalot ovat hyvin luonteva lähtökohta
kauhuelokuvalle: jo pelkkä paikka antaa syyn säikytellä henkilöiden ohella
katsojaa. Lisäksi elokuvilla on aina takataskussaan kysymys siitä, mikä nyt on
todellista uhkaa ja mikä ei – onko tuo veitsi rekvisiittaa ja mihin ne kaverit
katosivat? Haunt jaksaa pelata tällä
epäilyksellä kiitettävästi. Totta kai katsoja on kärryillä siitä, mikä tyyppejä
rakennuksessa odottaa – vai onko? Meno on uhkaava alusta saakka, mutta saattaahan
se olla väärä johtolanka. Henkilökuntaan kuuluvat naamioituneet sekopäät
pyörivät kaikkialla, mutta sitten, kun elokuva on jo melkein paljastanut
korttinsa, yksi heistä alkaakin puhua ja koettaa auttaa porukan uloskäynnille.
Ei ehkä maailman paras twisti, mutta osoittaa, että Haunt haluaa tarjota muutakin kuin luupäistä verenvuodatusta. Sen
ohjaaja-käsikirjoittajat Scott Beck ja Bryan Woods tulivat kuuluisiksi
kirjoitettuaan vuoden 2018 jättihitin Hiljainen
paikka – A Quiet Place, sen jälkeen kun John Krasinski oli innostunut
heidän alkuperäisestä käsikirjoituksestaan. Muutaman muunkin kauhuelokuvan
tuottaneet kaverit eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja se näkyy. Haunt on hyvin rytmitetty ja se jaksaa
pitää sopivasti katsojaa penkin reunalla. Ei se toki täydellinen ole: leffa käy
puolivälissään vähän tyhjäkäynnillä, kun kauhutalosta hermostunut porukka
alkaakin peruuttamaan kohti alkua. Joitakin katsojia saattaa häiritä hahmojen
ohuus: olisi väärin väittää hahmoja kliseisiksi, sillä he eivät ole edes sitä –
katsoja ei opi muista kuin Harperista käytännössä nimiä enempää – mutta itseäni
tämä ei haitannut. Oli pikemminkin hyvä asia, ettei leffa yrittänyt sutaista
hahmoihin mitään sen kummempaa taustaa – näin elokuva välttyy myös
tyypittelemästä henkilöitä turhaan. Ainoastaan Andrew Caldwellin esittämä Evan
on suoraan kauhuleffojen kliseisimmästä hahmolaarista, mutta elokuvan kerronnan
kannalta se on tarpeellinen ratkaisu. Leffa haluaa nostaa Harperin selkeästi
etualalle, ja hänen traaginen taustansa saa sopivasti tilaa.
Haunt toimii
yksinkertaisilla perusjutuilla: se ei yritä olla mitään hyvää slasheria
syvällisempää. Sen tunnelma on karmiva ja pienestä budjetista huolimatta se
tarjoaa paljon tavaraa. Lavastukset toimivat ja maskeeraus on aivan
ensiluokkaista. Taloa partioivien maskipäiden naamareiden alle haluaa
vaistomaisesti nähdä. Se pelaa kissa ja hiiri -leikkiä katsojan odotuksilla
onnistuneesti: milloin verenvuodatus alkaa ja mikä rooli selvästi seonneella
ex-poikaystävällä on tässä kuviossa? Se on sopivan ilkeällä maulla tehty
vuoristorata, joka ansaitsee lopetuksestaan lisäpisteitä. Lähimmät verrokit
leffalle ovat jopa Suomessa teatterikierrokselle päässyt Hell Fest (2018), sekä Rob Zombien 31 (2016), mutta kyllä Haunt
on näistä ylivoimainen ykkönen. Suurin asia, joka leffassa tökkii, on sen
turhan geneerinen nimi. Vaan väliäkö hällä.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Yle Kioski, truthorfiction.com,
mckameymanor.com, After Dark Helsinki, Primink
Kuvat: Momentum Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jes hyvä! Kommenttiasi tarkistetaan...