Arvostelu: Itkevän naisen kirous (2019)

myös The Curse of La Llorona

”No, woman, no cry”

– Bob Marley & the Wailers

Ohjaaja: Michael Chaves

Käsikirjoitus: Mikki Daughtry, Tobias Iaconis

Pääosat: Linda Cardellini, Jaynee-Lynne Kinchen, Roman Christou

Kesto: 1 tunti 33 minuttia

Ikäraja: 16

Keväisen Night Visions Back to Basics 2019 -festivaalin yleisö sai kunnian olla SxSW-festarin jälkeen ilmeisesti toinen yleisö maailmassa, joka näki (tulevan) kauhuhitin Itkevän naisen kirous (The Curse of la Llorona). Etukäteen valtavasti – varsinkin tuottajansa James Wanin nimellä – hehkutetun elokuvan voi ennustaa vetävän salit täyteen ympäri maailmaa, varsinkin mikäli viime vuosien jump scare -kauhun vetovoima on vielä tallella, ja miksei olisi?

Los Angelesissa vuonna 1973 lastensuojelussa työskentelevä Anna (Linda Cardellini) ottaa häiriintyneeltä vaikuttavalta äidiltä tämän lapset turvaan lastensuojelututkinnan ajaksi. Äiti vakuuttaa syyttömyyttään ja uskoo kansantarinoista tutun Itkevän naisen – la Lloronan – vainoavan poikia. Vähemmän yllättäen pojat löydetään hukkuneina suojelusta huolimatta ensimmäisenä yönä, ja kuolinpaikalle lastensa kanssa saapuneen Annan perhe joutuu Itkevän naisen tulilinjalle seuraavaksi. Seuraa 90 minuuttia jump scareja, joiden volyymi on väännetty spinaltapmaisesti jatkuvasti yhteentoista, ja suvantovaiheet vietetään odotellen uutta kohtaamista itkuisen haamun kanssa. Suurin poikkeus viime vuosien Conjuringeihin ja Insidiouksiin on se, että monet säikäytyksistä vedetään muitta mutkitta päivänvalossa – vaikka nekin toki pedataan niin, että katsoja osaa odottaa kutakin reilusti etukäteen.

"Karjuvan naisen kirous" voisi olla osuvampi nimi

Jump scare – eli ”äkkisäikäytys” näin Agricolan päivän jälkimainingeissa – on oikeastaan samanlainen kuin taikatemppu. Ensin yleisölle kerrotaan, että nyt tehdään temppu. Sitten hämätään – tämä tai tuo liike ei vielä ollutkaan se varsinainen temppu – sitten viime hetkellä huomio käännetään pois ja sitten temppu, tai tässä tapauksessa säikäytys, räiskäistään päälle. Jos olet nähnyt vaisun The Nunin (2018), tai vaikka vain sen trailerin, muistat ehkä kohtauksen, jossa haamununna seuraa päähenkilöä käytävällä, ja juuri kun päähenkilö kääntyy huomatakseen haamun, oikea pahis ryntääkin vasemmalta hänen kimppuunsa. Itkevä nainen tekee tämän saman säikäytyksen uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan. Alusta loppuun. Ei se sinänsä haittaa – koska temppu on oikeasti hyvä – mutta pelkkiin jump scareihin nojaavan kauhuleffan soisi tuovan arsenaaliinsa vaihteluakin. Annabelle: Creationkin (2017) osoitti, että jump scareihin nojaavan elokuvan voi saada toimimaan, kun niiden tyyliä vaihtelee, ja homma on muuten hanskassa.

Elokuva meinaa kuivua puoliväliinsä mennessä, kun yksinhuoltajaäidin ja kahden lapsen perhettä riivaava haamu saa aikaan vain säikäytyksiä ja äidin ”whaddar u doing?” -huutoja. Äidin ja lasten välisestä suhteesta ei – jälleen kerran – valitettavasti saada oikeastaan mitään irti, ja tarina on niin nähty kauhuelokuvissa, että se oikeasti kaipaisi tuulettamista joko terävänäköisellä tai edes lämminhenkisellä lähestymistavalla. Huolestunut äiti ja kunnolliset, mutta uhatut lapset -kuvio ei enää riitä. Onneksi puolivälissä mukaan tuodaan paikallinen poppamies ja entinen pappi Rafael (Raymond Cruz), joka tuo mukaan uutta energiaa ja kovasti kaivattua huumoria. Vähän tätä ennen elokuva myös vetää suurimman twistinsä esiin ihan sivulauseessa. Se toimii ihan hauskasti, mutta on valitettavasti varmaankin maailmanlaajuisesti spoilattu jo ennen ensi-iltaa – toivottavasti kuitenkaan ei. Rafaelin lakonisen huumorin siivittämänä elokuvan loppu onnistuu pitämään itsensä kasassa, eikä kummitus- / riivauselokuvien kuluneimpia loppuratkaisun kuvioita ole onneksi pakko käydä läpi.

Äiti ja lapset ovat huolissaan paloturvallisuudesta

Puitteet ovat elokuvassa kunnossa, kuten odottaa saattaa. Maskeeraus on hoidettu luonnollisesti hyvin ja Itkevä nainen on näyttäytyessään ehkä kliseinen, mutta silti hyytävä ilmestys. Kyynelistä olisi ehkä voitu saada hiukka enemmän irti – nyt haamu on kuin minkä tahansa muun leffa kummitus, vaikka maskara vähän valuukin. Kuvaus pursuaa energiaa, ja kuvaaja Michael Burgess selvästi hallitsee lajityypin. Rytmitys elokuvassa toimii hyvin, vaikka lisäsisältöä käsikirjoitukseen kovasti kaivattaisi. Elokuva kuvittaa hyvin la Lloronan legendan, mutta ihan vain etsiessä netistä tietoa ko. rouvasta tulee väkisinkin mieleen, että olisi tästä ehkä aihetta vähän monipuolisempaankin versiointiin ollut – nyt elokuva kuluu lähinnä yksien seinien sisällä.

Puutteistaan huolimatta Itkevän naisen kirous kyllä toimii, ja vaikka esiin voisi ehkä syystäkin vetää vähän kulttuurisen omimisen -korttia niin ei voi kuin toivoa, että vastaavista myyttisistä hahmoista, kuten Chupacabrasta, Baba Yagasta, Wendigosta tai vaikka Näkistä vedettäisi isolla budjetilla kunnon kauhusäikyttelyä. Kansantarinat kun ovat kautta aikojen toimineet ja toimivat yhä paremmin kuin joku satunnainen ”joku kuoli ikävästi ja nyt hänen haamunsa kostaa” -kuvio. En väitä, ettei kauhuleffoja kansantarinoista olisi jo väännetty, mutta vastaavalla volyymillä sitä on tehty harvoin. Itkevän naisen kirous ei lopulta kuitenkaan saa ihan kaikkea legendasta irti, sillä edelleen tarina on kiinnostavampi kuin siitä tehty elokuva, mutta pelottelunnälkäiselle yleisölle se uppoaa varmasti kuin veitsi voihin. Ja on tämä parempi kuin jo mainittu The Nun. Jos jump scaret tuntuvat epämiellyttäviltä, tai siltä, että ne vievät tilaa itse tarinalta, Itkevän naisen kirous on aika turha elokuva. Jos tykkää kuitenkin välillä odottaa sydän tykyttäen seuraavaa säikäytystä, elokuva toimii varmasti. Se on tyypillinen Hollywood-kauhuhitti – laadukkaasti tehty säikyttelyvuoristorata, jonka juonellinen anti on puiseva kuin Linnanmäen legendaarisen radan rakenteet.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Night Visions, SxSW, allthatisinteresting.com, broad.com, Bored Panda, siuro.info

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Us (2019)

”Me olemme yö…”

– YUP

Ohjaaja: Jordan Peele

Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosat: Lupita Nyong’o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

*** Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita ***

Jordan Peele on tilanteessa, josta jokainen ohjaaja unelmoi, ja jota jokainen pelkää. Get Outin jälkeen uutta elokuvaa odotti koko elokuvamaailma. Kaikkien katseet olivat kääntyneet ohjaajaan, joka veti esikoisohjauksestaan parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, sai harteilleen yhteiskunnallisen kauhuelokuvan lipunkantajan viitan, veti valtavat lipputulot pikkubudjetilla ja sai ylistäviä arvioita kaikkialla. Voiko Us mitenkään lunastaa siihen kohdistettuja odotuksia? Vastaus on kyllä. Us on loistava, ajankohtainen ja omaperäinen kauhuelokuva.

Us alkaa vuodesta 1986, jolloin nuori Adelaide harhailee Santa Cruzin rantabulevardilla tivolista Shaman’s Vision Quest -nimiseen vekkulamaiseen peilisaliin, missä hän kohtaa jotain kammottavaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Adelaide (Lupita Nyong'o) palaa perheensä kanssa samoihin maisemiin. Peilisalin nimi on vaihtunut poliittisesti korrektimpaan Merlinin lumottuun metsään, mutta naisen trauma on yhä jäljellä. Perheen kesäloma nyrjähtää sijoiltaan ensimmäisenä yönä, kun lomapaikan eteen ilmestyy neljä karmivaa hahmoa – perheen kummallinen varjoversio on tullut sakset käsissään piinaamaan heitä. Elokuva ammentaa lapsuuden pelkojen syvistä vesistä, jostain kaikkein perimmäisestä kauhunlähteestä, tehokkaasti. Seuraa home invasion -kauhulle tyypillistä painostavaa jännitystä, kun mysteeriä lähdetään ratkomaan auki, mutta elokuvassa on annosteltu reilulla kädellä huumoriakin. Perheen isä (Winston Duke) tarjoaa tavan takaa kevennystä tunnelmaan, ja välillä tarinaa ryyditetään mustalla huumorilla jopa niille rajoille, että se joko hytkyttää tai saa lyömään kättä otsaan. Kauhuelokuvana elokuva ei ole erityisen raju, pikemminkin omituinen tunnelma palvelee elokuvan perimmäistä mysteeriä – mitä kaksoisolennot oikein ovat, ja mitä ne haluavat.

"Under the moonlight you see a sight that almost stops your heart"

Us tekee oikeastaan pitkälti saman, minkä Get Out aiemmin – eikä mielestäni vertailua voi, tai kannata, välttää. Se ottaa vanhan, ehkä hieman kuluneen kauhuelokuvan skenaarion ja pyörittää siihen omat mausteensa, jopa kokonaisen oman maailmansa. Get Out kertoi jo nimellään, että hymyilevään kotiin saapuva pahaa aavistamaton päähenkilö on kaikkea muuta kuin turvassa. Us taas alkaa home invasion -kauhuna, ja tekee sen vielä peräti melko tyypillisesti, mutta sitten se kasvaa ja kasvaa, jopa apokalyptisiin mittoihin. Kumpikin elokuva jättää nälän – Get Out jätti kysymyksen siitä, mitä mysteerinen perhe oli puuhannut ennen elokuvan tapahtumia, Us taas saa miettimään, mitä elokuvan jälkeen tapahtuu. Kumpikin on toki kysymyksiä, joihin en halua vastausta – enkä usko että näistä kumpikaan saa jatko-osaa.

Get Outin teemat käsittelivät rotujen välisiä jännitteitä, orjuutta, syvällistä kulttuurista ja henkistä ristiriitaa – Usissa teemat ovat vähintään yhtä isoja – jopa tärkeämpiä – mutta niitä ei isketä aivan yhtä suorasukaisesti naamaan. Us käsittelee kaksoisolentojen kautta ihmisyyden pimeitä puolia, minkä vuoksi sen teemat ovat universaaleja, mutta sen yhteiskunnallisempi teema on monitulkintaisempi. Kaksoisolentojen maailma tuo elokuvaan sosiaalisen luokkajaon pimeät puolet – sen kuinka synnyinpaikka ja tausta lyövät leimansa loppuelämään. Toiset saavat syntyjään kaikki mahdollisuudet, toisille on luvassa kylmää kyytiä – varsinkin Yhdysvalloissa, joissa amerikkalaisen unelman kääntöpuolena on ”kaikki pärjäävät omillaan” -mentaliteetti. Ja Usista on mahdotonta puhua puhumatta Yhdysvalloista.

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä jakautuneempi kuin pitkään aikaan. Kaksipuoluejärjestelmä aiheuttaa poliittisten mielipiteiden polarisoitumista niin pitkälle, että vastapuolta ei edes kannata yrittää kuunnella. Eikä tässä ole kyse siitä kummalla puolella on, kummallakin on omat haavansa. Donald Trumpin valinta presidentiksi 2016 jätti niin syvät traumat demokraateille, että ne tulevat vaikuttamaan vielä, kun valta on jo kauan sitten vaihtunut. Varmasti hieman samalla tavalla republikaanipuolella valtamedian ja Trumpin välinen kädenvääntö on vaikuttanut negatiivisesti – mihin voi luottaa, kun oma presidentti pitää lehdistöä valeautomaattina, ja lehdistö pyrkii purkamaan tositv-presidentin pöyristyttävimpiä väitteitä? Mutta ei Trump ole syy, vaan seuraus. Seuraus pitkästä kehityksestä, jossa toinen puoli vaikuttaa rasisti-junteilta ja toinen maata rappeuttavalta, ylimieliseltä eliitiltä. Toinen puoli on täynnä aseistautuvia barbaareja ja toinen perusoikeuksia kaventavia lätisijöitä. Kannattaako toista puolta edes yrittää ymmärtää, voiko heidän mölinäänsä kuunnella? Voisiko heidät yrittää unohtaa? Entä millainen on jakautuneen maan tulevaisuus? Näet varmasti mitä ajan takaa. Samalla Us tahtoo myös kysyä, millaisia me itse olemme yksilöinä. Jos vastapuoli on meidän peilikuvamme, voiko meitä erottaa siitä – ja jos ei, mitä se kertoo meistä? Kun perheen äiti kysyy varjoperheen äidiltä, mitä nämä kaksoisolennot ovat, kuuluu vastaus: ”Me olemme amerikkalaisia”. Tähän lauseeseen kiteytyy elokuvan nerokkuus. Jakautuminen, kaksijakoisuus läpäisee koko elokuvan. Varjoperheen aseina ovat sakset, ja vuoden 1986 Hands Across America -kampanja pyrkii yhdistämään maan ja kansan, mutta samalla mereltä merelle ulottuva ihmisketju jakaa maan kahtia.

"You hear a creature creeping up behind"

Elokuvan tekninen puoli on kaunista katsottavaa – elokuvan kuvannut Mike Gioulakis on tehnyt mm. It Followsin (2014) ja jälki on sen mukaista – vaikka aivan yhtä nerokkaasti Usia ei ole kuvattu. Erityismaininta on pakko antaa elokuvan musiikista. Jo Get Outin scoren säveltänyt Michael Abels on luonut käsittämättömän upean musiikin elokuvaan – ja musiikkia käytetään muutenkin nerokkaasti, vaikka N.W.A.:n Fuck tha Police menee jo miltei liian pitkälle – hyvällä tavalla tosin.

Elokuvalla voisi antaa pyyhkeitä hieman liian pitkästä kestosta, olisihan tämä vartin lyhyempänä kompaktimpi – esimerkiksi valkoisen ystäväperheen mukaan tuominen tuntuu venyttävän kestoa tuomatta paljoakaan elokuvaan. Mutta ratkaisu on toki perusteltu ja osoittaa, että tällä kertaa ei ole kyse rodusta – niin valkoiset, mustat kuin kaikki muutkin ovat saman tilanteen ja ongelman edessä. Lisäksi olisin kaivannut elokuvan kaksoisolento-pahiksilta hieman enemmän. Näyttelijät tekevät loistavat tuplaroolit pelottavina ilmestyksinä – erityisesti mahtava Lupita Nyong'o perheiden äiteinä. Kaksoisolennot ovat tehokkaita ja saavat ihokarvat pystyyn, mutta elokuva olisi voinut nojata pikemminkin heidän karmivuuteensa, kuin heidän tuomaansa väkivallan uhkaan. Tämä on ehkä pieni hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta en jaksa valittaa. Kaiken kaikkiaan Us on loistava, ja sen lopetus kylmää. Voi olla, että se ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin Get Out, mutta vähintään yhtä omaperäinen se on, ja sitäkin monisyisempi. Se ei välttämättä saa yhtä paljon fanikuntaa kuin valkoisten ja mustien välisistä eroista nerokkaasti huumoria(kin) lypsänyt Get Out, sillä se on vakavampi, vaativampi ja synkempi. Peele pystyi lunastamaan hänelle asetetut odotukset, eikä menestyksen tuomasta krapulasta ole jälkeäkään. No, pienet sille. Ja täydet.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Universal Pictures

Vuoden 2019 tulevat kauhuelokuvat

Suunnataan näin vuoden ensipäivinä katse tulevaan. Kiinnostavia kauhuelokuvia on vuosi varmasti pullollaan, ja esittelen tässä lyhyesti kymmenen kiinnostavaa ensi-iltaa. Kauhu on genrenä siinä mielessä ailahteleva, että elokuvien ensi-illat saattavat vaihdella yllättäen riippuen siitä, saako joku yllätysmenestystä tai hylkääkö yleisö jonkun elokuvan kokonaan. Menestystä on aina vaikea arvioida ja kauhun kohdalla se on vielä muita ailahtelevampaa. Joskus käy niinkin, että jonkun leffan yllätysmenestyksen vanavedessä suuret studiot pykäävät muutamassa kuukaudessa samankaltaisia leffoja kyttämään verenmakuun päässyttä yleisöä. Pienen budjetin leffat päätyvät usein festivaalikierroksille ja suoratoistopalveluiden valikoimiin ennen varsinaista teatterilevitystä, jolloin niiden tarkan ensi-iltapäivämäärän selvittäminen on jopa jälkikäteen vaikeaa. Siksi osa näistäkin leffoista saatetaan yllättäenkin lykätä ensi vuodelle, hylätä kokonaan tai jättää hyllylle odottamaan parempaa aikaa. Nämä kymmenen ovat toki kaikki "suuren budjetin" kauhua, mutta yllätyksiä on genressä aina luvassa!

Suomen ensi-illat ovat kauhussa luku erikseen - yksi jos toinenkin kauhuleffa on vuosien varrella otettu Finnkinon tulevaan ohjelmistoon ja sitten diskattu sieltä. Toivottavasti kauhua kuitenkin nähdään Suomen kankailla vuonna 2019.

Happy Death Day 2U

Parin vuoden takainen Happy Death Day on saamassa odotettua jatkoa. Mainioksi Päiväni murmelina -kauhuväännökseksi osoittautunut ensimmäinen elokuva saa ilmeisesti nyt entistä monimutkaisemman vyyhdin jatkokseen, kun aikaluuppiin jälleen juuttuva Tree (Jessica Rothe) sotkeutuu rinnakkaistodellisuuksiin ja hänen pitää pelastaa murhaajalta itsensä lisäksi joukko ensimmäisestä elokuvasta tuttua porukkaa. Aika näyttää toimiiko tämä, sillä syystä tai toisesta homma ensi kuulemalla tuntuu pieneltä yliyrittämiseltä. Toisaalta näin oli myös ensimmäisen osan kanssa - suhtauduin siihen hieman varautuneesti, minkä vuoksi yllätyin elokuvasta kovin positiivisesti. Toivottavasti ensimmäisen osan komediallinen slasher-ote jatkuu onnistuneesti! Jenkkien ensi-ilta on ystävänpäivänä, eikä Suomi jää pekkaa pahemmaksi, sillä Finnkinolla ensi-ilta on 15.2. Traileri täällä.

Us

Yksi alkuvuoden kiinnostavimpia uutuuksia on Us. Elokuva on selkeästi home invasion -kauhu, jossa on vahvoja dobbelgänger-teemoja. Get Out -ohjaajan Jordan Peelen uusin saa luvan näyttää, onko mies todella sellainen kauhuvisionääri kuin Get Out antoi olettaa. Trailerin perusteella näin kyllä näyttää olevan. Heitän lonkalta arvauksen, että tämä elokuvan yhteydessä tullaan sanomaan: "elokuvaa on parempi katsoa tietämättä siitä mitään". Jos näin on, parempi jättää trailerin katsominen väliin. Millaista sosiaalista kommentaaria on tällä kertaa luvassa? Entä toistaako tämä Get Outin menestystä ja saa Oscar-ehdokkuuksia, jotka ovat viime vuosikymmeninä olleet aika harvinaisia kauhuelokuville? Toivottavasti tämä saapuu myös Finnkinolle kunnon levitykseen, toistaiseksi jenkkien ensi-ilta on 15.3., mutta Suomen ensi-illasta ei ole tietoa.

Uinu, uinu lemmikkini

Pet Sematary saa 2000-luvun päivityksensä 5. huhtikuuta. Alkuperäinen leffa on tietysti 80-luvun klassikko, josta aika on hieman syönyt tehoa - ei tosin yhtä paljon kuin esimerkiksi jo uusitusta It:istä. Elokuvan ovat ohjanneet loistavasta ja häiritsevästä Starry Eyes -body horrorista tunnetut Kevin Kölsch ja Dennis Widmeyer. Herroista jälkimmäinen on jo ehtinyt hehkuttaa elokuvan olevan "helvetin synkkä". Samaan syssyyn mies lupaili, että studio on tällä kertaa antanut heidän mennä melko pitkälle, ja että kovaa kamaa on tulossa. Toivotaan näin! Lemmikkien hautuumaalle pääsee näillä näkymin Suomessakin vierailemaan Finnkinolla 5.4. alkaen!

Grudge

Tämä tuli ihan puuntakaa. Kaunalle (japanilainen alkuperäinen 2003, amerikkalainen remake 2004) valmistui parikin jatko-osaa (joista yksi suoraan videolle), mutta jatkoa on ilmeisesti suunniteltu jo vuosia. Jatko-osan sijaan päätettiin tehdä reboot ja ohjaajaksi valikoitui tyylikkään indie-kauhu The Eyes of My Mother (2016) elokuvan ohjaaja Nicolas Pesce, ja tuottajana häärii Sam Raimi. Kuvaukset on jo tehty ja meren takana ensi-illan pitäisi olla kesäkuun 21. Comicbook.comin  haastattelussa Lin Shaye (Insidious-sarja, Painajainen Elm Streetillä) lupaili, että elokuva on pelottavin, jossa hän on työskennellyt. Kovaa puhetta, mutta antaa ajan näyttää. Kummitusleffat ovat kyllä taas nostaneet päätään, joten miksei tämä voisi toimia! Ohjaaja ainakin on selkeästi lahjakas sekä kova perinteisen kauhun fani. Kauna oli 2000-luvun alussa järjetön teinihitti, joten sopii toivoa, ettei tuotantoyhtiö nopeiden voittojen toivossa kahlitse taiteellista vapautta liikaa - Sony pilasi jo Slender Manin, toivottavasti Kaunaa ei kohtaa sama kohtalo.

Annabelle 3

No niin, vielä toistaiseksi nimetön Conjuring-elokuvasaagan seuraava osa on väitetysti ensi-iltansa heinäkuun alussa saavansa kolmas Annabelle-elokuva. Ainakin IMDB:ssä ”houkuttelevalla” nimellä "Untitled Annabelle Film" -kulkeva raina siis nimettömyydestään huolimatta jo saatu kuvattua. Ilmeisen nopeaa toimintaa! Mutta toisaalta James Wanin ja Leigh Whannelin kehittämiltä elokuvasarjoilta (Saw, Insidious, Conjuring) on lupa odottaa nopeita käännöksiä. Annabelle siis saapuu jälleen kerran rukkaamaan Conjuringin aikajanaa uudestaan - tulevan elokuvan kun pitäisi sijoittua jonnekin Conjuring 1 ja 2 leffojen väliin, eikä edelle, kuten aikaisemmat Annabellet. Leffan on ohjannut Annabellet (2014 & 2017), Nunnan (2018) ja It:it (2017 & 2019) kirjoittanut Gary Dauberman. Toivotaan Annabellen jälleen kerran piristävän leffasarjaa puuduttavan Nunnan jälkeen!

New Mutants

Kesän blockbuster-apajille tähtäävä Marvelin X-Men sarjaa jatkava New Mutants on mielenkiintoinen ja odotettu tapaus. Jo lähtökohtaisesti hieman kauhuun vivahtavaksi suunniteltua elokuvaa lykättiin vuodella, sillä testiyleisöjen suhtauduttua meininkiin positiivisesti ja It:in räjäytettyä kassan, elokuvayhtiö halusi lisätä leffaan kunnolla pelottavia elementtejä, jotta supersankarileffojen joukkoon saadaan kunnon kauhuelokuva. Ryan Reynolds tuskin osasi odottaa, mitä kaikkea Deadpoolin in your face -asenne saisi aikaan, mutta ainakin toistaiseksi osa elokuvayhtiöistä on ottanut vinkistä vaarin. Deadpoolin menestyksen jälkeen tuotantoon on uskallettu ottaa enemmän R-rated elokuvia, vaikka toki osa yhtiöistä on sittemin jänistänyt (katson sinua Venom). Saas nähdä, kuinka paljon joukko teini-ikäisiä ninjakilp... tulevia X-men mutantteja joutuu kauhua kokemaan, toivottavasti odotukset lunastetaan! Ensi-ilta jenkeissä 2.8.

It: Chapter 2

Yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia kauhuelokuvia on syyskuussa ensi-iltansa saava It 2. Elokuva tapahtuu luonnollisesti 27 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, kun 27 vuoden välein ilmestyvä Pennywise palaa pikkukaupunkiin. Ensimmäisen osan kohdalla tekijät tekivät onnistuneen päätöksen jakaa tarina suoraan kahtia edestakaisen takauma–nykyhetki -sahaamisen sijaan. Nyt kysymys kuuluukin, pystyykö kakkososa pitämään ykkösosan korkean tason yllä. Miten Pennywisestä pääsee eroon ja kai SE näyttää paremmalta kuin vuoden 1990 jättihämähäkki? Panokset ovat kovat, mutta niin on tekijä tiimikin. Ohjaaja Andy Muschietti pysyy samana, samoin kuin Bill Skarsgård Pennywisenä, ja nyt nuorten aikuisversioita näyttelevät mm. Jessica Chastain, Bill Hader ja täsmälleen ensimmäisen osan Eddieltä (Jack Dylan Grazer) näyttävä James Ransone. Luusereiden kerho (me mukaan lukien) pääsee kohtaamaan pahimpia painajaisiaan Usan ensi-illasta 6.9. lähtien.

3 from Hell

2019 tulee ilmeisesti olemaan myös vuosi jolloin Rob Zombie palaa jälleen "perkeleen hylkiöidensä" matkaan. Trilogiaksi House of 1000 Corpsesin (2003) ja Devil's Rejectisin (2005) venyttävä 3 from Hell jatkaa ilmeisesti samoilla suuntaviivoilla edeltäjien kanssa. White trash -meininkiä, tarpeetonta julmuutta ja grindhouse-estetiikkaa on siis jälleen luvassa. Typerän, puuduttavan ja epätyydyttävän 31:n jälkeen Zombien on ehkä jälleen aika nousta satulaan, sillä nämä kaksi aiempaa osaa ovat kieltämättä hänen parhaat tuotoksensa. En silti ihan varauksetta jaksa sitä, kuinka palvovasti Zombie tuntuu suhtautuvan "hylkiöihinsä". Mielestäni Bill Moseleyn näyttelemä Otis ja Sheri Moon-Zombien Baby ovat aina olleet jotenkin tolkuttoman rasittavia hahmoja. Ainoa, jota tosissani jaksan katsoa on Sid Haigin Captain Spaulding. Zombiesta voi leffantekijänä olla montaa mieltä, mutta jotenkin itse kannustan miestä – äijän rehellisessä innossa on jotain hyvin koukuttavaa. Kuvaukset on jo viime vuonna saatu purkkiin, mutta ensi-illasta en toistaiseksi saanut mitään varmaa. Jos saan esittää valistuneen arvauksen, veikkaan leffalle tänä vuonna alkavaa festarikierrosta ja ensi vuonna jonkinnäköistä ensi-iltaa. Eli voisiko 3 from Hell olla tulevaa syksyn 2019 Night Visions -ohjelmistoa?

The Boy 2

Vuoden 2016 The Boy oli valitettavan aliarvostettu elokuva. Lapsenpiikana nukelle työskentelevä nainen joutui kokemaan yllätyksiä, kun nukke ei ollutkaan ihan sitä paikallaan pysyvintä sorttia. Elokuva ei ollut mikään mestariteos, mutta sekä lähtökohta, että toteutus olivat todella toimivia. Kummitteleva Brahms nukke on nyt kuulemma palaamassa. Ohjaaja pysyy samana, mutta pääosassa pitäisi tällä kertaa olla Katie Holmes. Kuvausten on tarkoitus alkaa nyt tammikuussa 2019, joten ehkä tuotannosta piakkoinkin saadaan kuulumisia. Olen skeptinen sen suhteen saadaanko elokuvaa oikeasti levitykseen tänä vuonna, mutta pidetään sitä nyt listalla toistaiseksi.

World War Z 2

Jo World War Z kohtasi tuotannossaan lukuisia ongelmia - viivästyksiä, uusintakuvauksia, loukkaantumisia - ja lopputuloksena oli aika laimea, mutta ihan viihdyttävä sikermä kohtauksia siellä täällä ympäri maailmaa. Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei se ollut mitään verrattuna kakkososan kohtaamiin ongelmiin. Ohjaajaa on vaihdettu, käsikirjoituksia hylätty, aikataulua on rukattu uusiksi ties kuinka monta kertaa. Alun perin leffan piti ilmestyä 2017. Sinänsä elokuva kyllä kiinnostaa, varsinkin kun sen ohjaajaksi on kaavailtu David Fincheriä. Eipä olisi silti ensimmäinen kerta, kun nimekästä ohjaajaa kosiskellaan tällaiseen elokuvaan ja sitten lopulta aikataulullisista syistä, tai tuotantoyhtiön puuttumisesta peliin, ohjaaja hassusti vaihtuu ennen kuvausten alkamista (pitihän Danny Boylenkin ohjata seuraava Bondi). Brad Pittin pitäisi myös jatkaa pääosassa, mutta kuvaukset eivät ole siis vielä alkaneet. Tämä EI siis kaiken todennäköisyyden mukaan ole vuonna 2019 ensi-iltansa saava, mutta toisaalta toivossa on hyvä elää. Ehkä joku päivä saamme toisen zombimaailmansodan, aika näyttää.

Lähteet: Imdb, Wikipedia, Twitter, Instagram, Facebook, Bloody Disgusting, Screenrant, Universal Pictures, Sony Pictures Entertainment, 20th Century Fox, Robzombie.com