Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää.
Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan
ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä
säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta
kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa
tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.
Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin
pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found
footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan
mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1.
persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso
-podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko.
kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen
muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa
toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa
esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät,
mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä
alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään
kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella
päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.
Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC]) |
Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia
kauhua edeltävässä Peeping Tomissa
(1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan
näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black
Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat
kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal
Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh –
”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan
ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on
tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään
kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että
suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana
työskentelevät amerikkalaiset.
80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa
elokuvissa – kuten belgialaisessa Man
Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan
tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch
Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton,
muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai
melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu
”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja
kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen
varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä
kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.
Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project) |
Blair Witch
Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla
tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta
koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia.
Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni)
Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja
kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan
teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen
esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan
ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta
yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken
kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair
ei olisi saanut seuraajia.
Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo
paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti
teki My Little Eye jo 2001, mutta se
oli pieni hitti Paranormal Activityyn
verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai
kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren
vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas
uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin
väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä
syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun
Paranormal Activity ilmestyi, Blair
Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon
kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.
Juoskaa saatana! (Trolljägaren) |
Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa
hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien
katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan
roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät – on turhaa,
sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht
koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä
lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse
käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa
sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös
tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin
tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein
keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista
found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä
ja usein niiden elokuvalliset
meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että
henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään
kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta
kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja
nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää
ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä
katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo
turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien
perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea
luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage
voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista
Behind the Mask – the Rise of Leslie
Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja
found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin
jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie
Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään
slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on
mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea.
Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden
jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva
kannattaa katsoa!
Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia
kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma
suosikkini Grave Encounters (2011)
sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien
eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä
omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1
& 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista
Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen
esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin.
Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti
ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden
kanssa flirttailevat Last Exorcism
(2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking
of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä
mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut
vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan
vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään
vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia
suosittelen varauksetta!
Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren) |
Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä
mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi
veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan
is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes
(2007) sekä muka-snuff August Underground
-trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi
kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy
jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän
keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin?
Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä
”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta
jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan
kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja
leffa pyörimään.