Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.
Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä
ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus
oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva.
Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta
päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja
kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin
kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan
dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.
Ouija perustuu
yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo,
näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia
nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.
Ouijassa on oikeastaan
aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite
minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on
tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja
erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä
kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita
kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.
Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö
Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo
selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella
monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät
kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa
tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään.
Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto,
mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin
joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen
kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)
Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä |
Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä
repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti
velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan
osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja
valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa
siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät
kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi,
ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen
ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä?
Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä
pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen?
Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät –
katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka
jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä
yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye,
joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa
yhteensä.
Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa,
pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista
tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua,
vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea
sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman
osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden
ihan tolkuttoman hyvin.
Origin of Evil
sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja
kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti
hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman
tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa
naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää
ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson,
Annabelle: Creation) saa yhteyttä
paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei
vain ole ihan sitä miltä näyttää.
Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa,
mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja
Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen
roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson
näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää,
ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris
kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker
Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät
tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat
aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista
todella välittää.
Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä,
nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista
olen nähnyt vain Oculuksen (2013),
joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli
tapetilla kehutun Netflixin The Haunting
of Hill House -sarjan myötä. Origin
of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen
lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa
elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat
paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten
lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin,
sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät
kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli
kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä
rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton
versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on
edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.
Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle |
Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo
antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois
liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus
ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa
katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että
umpisurkean Ouijan katsominen ei ole
edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja
juuri, eikä katsoja missaa mitään.
Origin of Evil ei
ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin.
Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi
tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin
hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin
(2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni
elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin
huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä
itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön
määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö
liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.
Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei
toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan
ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs
aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King
filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää
oman onnensa nojaan, tarttua Origin of
Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa
kaikki tehtiin jo 70-luvulla.
Arvosanat
Ouija
Ouija:
Origin of Evil
Ouija:
Ohjaaja: Stiles White
Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White
Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff
Origin of
Evil:
Ohjaaja:
Mike Flanagan
Käsikirjoitus:
Mike Flanagan, Jeff Howard
Pääosat: Lulu
Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso
Lähteet:
Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter
Kuvat:
Hasbro Studios
Itse tykkäsin kovasti Lulu Wilsonista myös Annabellen Creationissa, todella lahjakas nuori näyttelijä! Ouija on joskus pitänyt katsoa, mutta imdbn arvostelun perusteella ja nyt tän sun tekstin perusteella ajatus leffasta ei oikeen nappaa. Origin of evil oli taas todella hyvä!
VastaaPoistaPitääkin jäädä seurailemaan tätä sun blogia, minä ja mies ollaan kauhuleffojen ystäviä :)
Hauska kuulla! Joo, minulle toimi tuo Origin of Evil ihan todella, ja katsoin Ouijan itsensä vasta sen jälkeen - ja olihan se todellinen pettymys. Olettaisin muuten, että Wilsonista kuullaan vielä paljon.
PoistaOuija tulikin igen telkkarista, ja piti katsoa ties monenko kerran, kun mainitsin ostaisin oman ouijalaudan ja pelaisin sitä salaa..siitä virisi ystäväporukassa kysymys oletko never have ever spiritismiä harrastanut.
VastaaPoistaOma vastaukseni YES yhden kerran joka jäi viimeiseksi, olimme vain porukka jossa tiivistyy pahuus.
Paljon jälkeenpäin kävimme katsomassa paikkaa missä näkyi jotain karmeaa, ja jäljellä oli mustunut kuin palanut isohko päänjälki jonkun kellarikopin kangaspuissa. Aivan, olimme käärmetalon kellarissa, sumpussa kuin jokisen eväät katiskassa.
Ouija on 3/5 leffa, ja korvamerkkasin tuon Origin of Evil, ellen ole sitä kauhuahneena jo nähnytkin.
Annabella Creation ja myöskin The Boy ovat mieleisiä.
The Boy 2016 ei niin karmiva olekaan, mutta tehty niin hyvin että karmi kokoaika!
Varsinkin se jossa The Boylle haettiin lastenhoitajaa..pikku pelottelua, lopussa mietti onko The Boy Annabellen kaveri.
Jaa 2020 myöskin The Boy, ei pidä sekottaa Boy-leffaan/leffoihin.
V- Jos hulluuteen osallistuu riittävän monta, siitä tulee normaalia
Joo, Annabelle creation ja The Boy olivat kumpikin mainiota säikyttelyviihdettä! Annabelle Creationissa oli hauska nähdä, että laadukkaan kauhuleffan saa ihan jo sillä, kun väntää vaan säikyttelyn kymppiin ja luottaa siihen täysillä :)
VastaaPoista