myös The
Curse of La Llorona
”No, woman, no cry”
– Bob
Marley & the Wailers
Ohjaaja: Michael Chaves
Käsikirjoitus: Mikki Daughtry, Tobias Iaconis
Pääosat: Linda Cardellini, Jaynee-Lynne Kinchen, Roman Christou
Kesto: 1 tunti 33 minuttia
Ikäraja: 16
Keväisen Night Visions Back to Basics 2019 -festivaalin yleisö sai kunnian olla SxSW-festarin jälkeen ilmeisesti
toinen yleisö maailmassa, joka näki (tulevan) kauhuhitin Itkevän naisen kirous (The Curse of la Llorona). Etukäteen valtavasti – varsinkin tuottajansa
James Wanin nimellä – hehkutetun elokuvan voi ennustaa vetävän salit täyteen
ympäri maailmaa, varsinkin mikäli viime vuosien jump scare -kauhun vetovoima on
vielä tallella, ja miksei olisi?
Los Angelesissa vuonna 1973 lastensuojelussa työskentelevä
Anna (Linda Cardellini) ottaa häiriintyneeltä vaikuttavalta äidiltä tämän
lapset turvaan lastensuojelututkinnan ajaksi. Äiti vakuuttaa syyttömyyttään ja
uskoo kansantarinoista tutun Itkevän naisen – la Lloronan – vainoavan poikia.
Vähemmän yllättäen pojat löydetään hukkuneina suojelusta huolimatta
ensimmäisenä yönä, ja kuolinpaikalle lastensa kanssa saapuneen Annan perhe
joutuu Itkevän naisen tulilinjalle seuraavaksi. Seuraa 90 minuuttia jump
scareja, joiden volyymi on väännetty spinaltapmaisesti jatkuvasti yhteentoista,
ja suvantovaiheet vietetään odotellen uutta kohtaamista itkuisen haamun kanssa.
Suurin poikkeus viime vuosien Conjuringeihin
ja Insidiouksiin on se, että monet
säikäytyksistä vedetään muitta mutkitta päivänvalossa – vaikka nekin toki
pedataan niin, että katsoja osaa odottaa kutakin reilusti etukäteen.
"Karjuvan naisen kirous" voisi olla osuvampi nimi |
Jump scare – eli ”äkkisäikäytys” näin Agricolan päivän
jälkimainingeissa – on oikeastaan samanlainen kuin taikatemppu. Ensin yleisölle
kerrotaan, että nyt tehdään temppu. Sitten hämätään – tämä tai tuo liike ei
vielä ollutkaan se varsinainen temppu – sitten viime hetkellä huomio käännetään
pois ja sitten temppu, tai tässä tapauksessa säikäytys, räiskäistään päälle.
Jos olet nähnyt vaisun The Nunin
(2018), tai vaikka vain sen trailerin, muistat ehkä kohtauksen, jossa
haamununna seuraa päähenkilöä käytävällä, ja juuri kun päähenkilö kääntyy
huomatakseen haamun, oikea pahis ryntääkin vasemmalta hänen kimppuunsa. Itkevä nainen tekee tämän saman
säikäytyksen uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan. Alusta loppuun. Ei se
sinänsä haittaa – koska temppu on oikeasti hyvä – mutta pelkkiin jump scareihin
nojaavan kauhuleffan soisi tuovan arsenaaliinsa vaihteluakin. Annabelle: Creationkin (2017) osoitti,
että jump scareihin nojaavan elokuvan voi saada toimimaan, kun niiden tyyliä
vaihtelee, ja homma on muuten hanskassa.
Elokuva meinaa kuivua puoliväliinsä mennessä, kun
yksinhuoltajaäidin ja kahden lapsen perhettä riivaava haamu saa aikaan vain
säikäytyksiä ja äidin ”whaddar u doing?” -huutoja. Äidin ja lasten välisestä
suhteesta ei – jälleen kerran – valitettavasti saada oikeastaan mitään irti, ja
tarina on niin nähty kauhuelokuvissa, että se oikeasti kaipaisi tuulettamista
joko terävänäköisellä tai edes lämminhenkisellä lähestymistavalla. Huolestunut
äiti ja kunnolliset, mutta uhatut lapset -kuvio ei enää riitä. Onneksi
puolivälissä mukaan tuodaan paikallinen poppamies ja entinen pappi Rafael
(Raymond Cruz), joka tuo mukaan uutta energiaa ja kovasti kaivattua huumoria.
Vähän tätä ennen elokuva myös vetää suurimman twistinsä esiin ihan
sivulauseessa. Se toimii ihan hauskasti, mutta on valitettavasti varmaankin
maailmanlaajuisesti spoilattu jo ennen ensi-iltaa – toivottavasti kuitenkaan
ei. Rafaelin lakonisen huumorin siivittämänä elokuvan loppu onnistuu pitämään
itsensä kasassa, eikä kummitus- / riivauselokuvien kuluneimpia loppuratkaisun
kuvioita ole onneksi pakko käydä läpi.
Äiti ja lapset ovat huolissaan paloturvallisuudesta |
Puitteet ovat elokuvassa kunnossa, kuten odottaa saattaa. Maskeeraus
on hoidettu luonnollisesti hyvin ja Itkevä nainen on näyttäytyessään ehkä
kliseinen, mutta silti hyytävä ilmestys. Kyynelistä olisi ehkä voitu saada
hiukka enemmän irti – nyt haamu on kuin minkä tahansa muun leffa kummitus,
vaikka maskara vähän valuukin. Kuvaus pursuaa energiaa, ja kuvaaja Michael
Burgess selvästi hallitsee lajityypin. Rytmitys elokuvassa toimii hyvin, vaikka
lisäsisältöä käsikirjoitukseen kovasti kaivattaisi. Elokuva kuvittaa hyvin la
Lloronan legendan, mutta ihan vain etsiessä netistä tietoa ko. rouvasta tulee
väkisinkin mieleen, että olisi tästä ehkä aihetta vähän monipuolisempaankin
versiointiin ollut – nyt elokuva kuluu lähinnä yksien seinien sisällä.
Puutteistaan huolimatta Itkevän
naisen kirous kyllä toimii, ja vaikka esiin voisi ehkä syystäkin vetää vähän
kulttuurisen omimisen -korttia niin ei voi kuin toivoa, että vastaavista
myyttisistä hahmoista, kuten Chupacabrasta, Baba Yagasta, Wendigosta tai vaikka
Näkistä vedettäisi isolla budjetilla kunnon kauhusäikyttelyä. Kansantarinat kun
ovat kautta aikojen toimineet ja toimivat yhä paremmin kuin joku satunnainen
”joku kuoli ikävästi ja nyt hänen haamunsa kostaa” -kuvio. En väitä, ettei
kauhuleffoja kansantarinoista olisi jo väännetty, mutta vastaavalla volyymillä
sitä on tehty harvoin. Itkevän naisen kirous ei lopulta kuitenkaan saa ihan
kaikkea legendasta irti, sillä edelleen tarina on kiinnostavampi kuin siitä tehty
elokuva, mutta pelottelunnälkäiselle yleisölle se uppoaa varmasti kuin veitsi
voihin. Ja on tämä parempi kuin jo mainittu The Nun. Jos jump scaret tuntuvat epämiellyttäviltä, tai siltä, että ne vievät
tilaa itse tarinalta, Itkevän naisen kirous on aika turha elokuva. Jos tykkää
kuitenkin välillä odottaa sydän tykyttäen seuraavaa säikäytystä, elokuva toimii
varmasti. Se on tyypillinen Hollywood-kauhuhitti – laadukkaasti tehty
säikyttelyvuoristorata, jonka juonellinen anti on puiseva kuin Linnanmäen
legendaarisen radan rakenteet.
Arvosana
Lähteet: Wikipedia, IMDB, Night Visions, SxSW, allthatisinteresting.com, broad.com, Bored Panda, siuro.info
Kuvat: Warner Bros.