Katsaus genreen: Found footage -kauhu

Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää. Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.

Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1. persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso -podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko. kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.

Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC])

 Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia kauhua edeltävässä Peeping Tomissa (1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh – ”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana työskentelevät amerikkalaiset.

80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa elokuvissa – kuten belgialaisessa Man Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton, muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu ”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.

Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project)

Blair Witch Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia. Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni) Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair ei olisi saanut seuraajia.

Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti teki My Little Eye jo 2001, mutta se oli pieni hitti Paranormal Activityyn verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun Paranormal Activity ilmestyi, Blair Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.

Juoskaa saatana! (Trolljägaren)

Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät  – on turhaa, sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä ja usein niiden elokuvalliset meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista Behind the Mask – the Rise of Leslie Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea. Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva kannattaa katsoa!

Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma suosikkini Grave Encounters (2011) sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1 & 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin. Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden kanssa flirttailevat Last Exorcism (2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia suosittelen varauksetta!

Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren)

Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes (2007) sekä muka-snuff August Underground -trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin? Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä ”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja leffa pyörimään.

Vuoden 2019 tulevat kauhuelokuvat

Suunnataan näin vuoden ensipäivinä katse tulevaan. Kiinnostavia kauhuelokuvia on vuosi varmasti pullollaan, ja esittelen tässä lyhyesti kymmenen kiinnostavaa ensi-iltaa. Kauhu on genrenä siinä mielessä ailahteleva, että elokuvien ensi-illat saattavat vaihdella yllättäen riippuen siitä, saako joku yllätysmenestystä tai hylkääkö yleisö jonkun elokuvan kokonaan. Menestystä on aina vaikea arvioida ja kauhun kohdalla se on vielä muita ailahtelevampaa. Joskus käy niinkin, että jonkun leffan yllätysmenestyksen vanavedessä suuret studiot pykäävät muutamassa kuukaudessa samankaltaisia leffoja kyttämään verenmakuun päässyttä yleisöä. Pienen budjetin leffat päätyvät usein festivaalikierroksille ja suoratoistopalveluiden valikoimiin ennen varsinaista teatterilevitystä, jolloin niiden tarkan ensi-iltapäivämäärän selvittäminen on jopa jälkikäteen vaikeaa. Siksi osa näistäkin leffoista saatetaan yllättäenkin lykätä ensi vuodelle, hylätä kokonaan tai jättää hyllylle odottamaan parempaa aikaa. Nämä kymmenen ovat toki kaikki "suuren budjetin" kauhua, mutta yllätyksiä on genressä aina luvassa!

Suomen ensi-illat ovat kauhussa luku erikseen - yksi jos toinenkin kauhuleffa on vuosien varrella otettu Finnkinon tulevaan ohjelmistoon ja sitten diskattu sieltä. Toivottavasti kauhua kuitenkin nähdään Suomen kankailla vuonna 2019.

Happy Death Day 2U

Parin vuoden takainen Happy Death Day on saamassa odotettua jatkoa. Mainioksi Päiväni murmelina -kauhuväännökseksi osoittautunut ensimmäinen elokuva saa ilmeisesti nyt entistä monimutkaisemman vyyhdin jatkokseen, kun aikaluuppiin jälleen juuttuva Tree (Jessica Rothe) sotkeutuu rinnakkaistodellisuuksiin ja hänen pitää pelastaa murhaajalta itsensä lisäksi joukko ensimmäisestä elokuvasta tuttua porukkaa. Aika näyttää toimiiko tämä, sillä syystä tai toisesta homma ensi kuulemalla tuntuu pieneltä yliyrittämiseltä. Toisaalta näin oli myös ensimmäisen osan kanssa - suhtauduin siihen hieman varautuneesti, minkä vuoksi yllätyin elokuvasta kovin positiivisesti. Toivottavasti ensimmäisen osan komediallinen slasher-ote jatkuu onnistuneesti! Jenkkien ensi-ilta on ystävänpäivänä, eikä Suomi jää pekkaa pahemmaksi, sillä Finnkinolla ensi-ilta on 15.2. Traileri täällä.

Us

Yksi alkuvuoden kiinnostavimpia uutuuksia on Us. Elokuva on selkeästi home invasion -kauhu, jossa on vahvoja dobbelgänger-teemoja. Get Out -ohjaajan Jordan Peelen uusin saa luvan näyttää, onko mies todella sellainen kauhuvisionääri kuin Get Out antoi olettaa. Trailerin perusteella näin kyllä näyttää olevan. Heitän lonkalta arvauksen, että tämä elokuvan yhteydessä tullaan sanomaan: "elokuvaa on parempi katsoa tietämättä siitä mitään". Jos näin on, parempi jättää trailerin katsominen väliin. Millaista sosiaalista kommentaaria on tällä kertaa luvassa? Entä toistaako tämä Get Outin menestystä ja saa Oscar-ehdokkuuksia, jotka ovat viime vuosikymmeninä olleet aika harvinaisia kauhuelokuville? Toivottavasti tämä saapuu myös Finnkinolle kunnon levitykseen, toistaiseksi jenkkien ensi-ilta on 15.3., mutta Suomen ensi-illasta ei ole tietoa.

Uinu, uinu lemmikkini

Pet Sematary saa 2000-luvun päivityksensä 5. huhtikuuta. Alkuperäinen leffa on tietysti 80-luvun klassikko, josta aika on hieman syönyt tehoa - ei tosin yhtä paljon kuin esimerkiksi jo uusitusta It:istä. Elokuvan ovat ohjanneet loistavasta ja häiritsevästä Starry Eyes -body horrorista tunnetut Kevin Kölsch ja Dennis Widmeyer. Herroista jälkimmäinen on jo ehtinyt hehkuttaa elokuvan olevan "helvetin synkkä". Samaan syssyyn mies lupaili, että studio on tällä kertaa antanut heidän mennä melko pitkälle, ja että kovaa kamaa on tulossa. Toivotaan näin! Lemmikkien hautuumaalle pääsee näillä näkymin Suomessakin vierailemaan Finnkinolla 5.4. alkaen!

Grudge

Tämä tuli ihan puuntakaa. Kaunalle (japanilainen alkuperäinen 2003, amerikkalainen remake 2004) valmistui parikin jatko-osaa (joista yksi suoraan videolle), mutta jatkoa on ilmeisesti suunniteltu jo vuosia. Jatko-osan sijaan päätettiin tehdä reboot ja ohjaajaksi valikoitui tyylikkään indie-kauhu The Eyes of My Mother (2016) elokuvan ohjaaja Nicolas Pesce, ja tuottajana häärii Sam Raimi. Kuvaukset on jo tehty ja meren takana ensi-illan pitäisi olla kesäkuun 21. Comicbook.comin  haastattelussa Lin Shaye (Insidious-sarja, Painajainen Elm Streetillä) lupaili, että elokuva on pelottavin, jossa hän on työskennellyt. Kovaa puhetta, mutta antaa ajan näyttää. Kummitusleffat ovat kyllä taas nostaneet päätään, joten miksei tämä voisi toimia! Ohjaaja ainakin on selkeästi lahjakas sekä kova perinteisen kauhun fani. Kauna oli 2000-luvun alussa järjetön teinihitti, joten sopii toivoa, ettei tuotantoyhtiö nopeiden voittojen toivossa kahlitse taiteellista vapautta liikaa - Sony pilasi jo Slender Manin, toivottavasti Kaunaa ei kohtaa sama kohtalo.

Annabelle 3

No niin, vielä toistaiseksi nimetön Conjuring-elokuvasaagan seuraava osa on väitetysti ensi-iltansa heinäkuun alussa saavansa kolmas Annabelle-elokuva. Ainakin IMDB:ssä ”houkuttelevalla” nimellä "Untitled Annabelle Film" -kulkeva raina siis nimettömyydestään huolimatta jo saatu kuvattua. Ilmeisen nopeaa toimintaa! Mutta toisaalta James Wanin ja Leigh Whannelin kehittämiltä elokuvasarjoilta (Saw, Insidious, Conjuring) on lupa odottaa nopeita käännöksiä. Annabelle siis saapuu jälleen kerran rukkaamaan Conjuringin aikajanaa uudestaan - tulevan elokuvan kun pitäisi sijoittua jonnekin Conjuring 1 ja 2 leffojen väliin, eikä edelle, kuten aikaisemmat Annabellet. Leffan on ohjannut Annabellet (2014 & 2017), Nunnan (2018) ja It:it (2017 & 2019) kirjoittanut Gary Dauberman. Toivotaan Annabellen jälleen kerran piristävän leffasarjaa puuduttavan Nunnan jälkeen!

New Mutants

Kesän blockbuster-apajille tähtäävä Marvelin X-Men sarjaa jatkava New Mutants on mielenkiintoinen ja odotettu tapaus. Jo lähtökohtaisesti hieman kauhuun vivahtavaksi suunniteltua elokuvaa lykättiin vuodella, sillä testiyleisöjen suhtauduttua meininkiin positiivisesti ja It:in räjäytettyä kassan, elokuvayhtiö halusi lisätä leffaan kunnolla pelottavia elementtejä, jotta supersankarileffojen joukkoon saadaan kunnon kauhuelokuva. Ryan Reynolds tuskin osasi odottaa, mitä kaikkea Deadpoolin in your face -asenne saisi aikaan, mutta ainakin toistaiseksi osa elokuvayhtiöistä on ottanut vinkistä vaarin. Deadpoolin menestyksen jälkeen tuotantoon on uskallettu ottaa enemmän R-rated elokuvia, vaikka toki osa yhtiöistä on sittemin jänistänyt (katson sinua Venom). Saas nähdä, kuinka paljon joukko teini-ikäisiä ninjakilp... tulevia X-men mutantteja joutuu kauhua kokemaan, toivottavasti odotukset lunastetaan! Ensi-ilta jenkeissä 2.8.

It: Chapter 2

Yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia kauhuelokuvia on syyskuussa ensi-iltansa saava It 2. Elokuva tapahtuu luonnollisesti 27 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, kun 27 vuoden välein ilmestyvä Pennywise palaa pikkukaupunkiin. Ensimmäisen osan kohdalla tekijät tekivät onnistuneen päätöksen jakaa tarina suoraan kahtia edestakaisen takauma–nykyhetki -sahaamisen sijaan. Nyt kysymys kuuluukin, pystyykö kakkososa pitämään ykkösosan korkean tason yllä. Miten Pennywisestä pääsee eroon ja kai SE näyttää paremmalta kuin vuoden 1990 jättihämähäkki? Panokset ovat kovat, mutta niin on tekijä tiimikin. Ohjaaja Andy Muschietti pysyy samana, samoin kuin Bill Skarsgård Pennywisenä, ja nyt nuorten aikuisversioita näyttelevät mm. Jessica Chastain, Bill Hader ja täsmälleen ensimmäisen osan Eddieltä (Jack Dylan Grazer) näyttävä James Ransone. Luusereiden kerho (me mukaan lukien) pääsee kohtaamaan pahimpia painajaisiaan Usan ensi-illasta 6.9. lähtien.

3 from Hell

2019 tulee ilmeisesti olemaan myös vuosi jolloin Rob Zombie palaa jälleen "perkeleen hylkiöidensä" matkaan. Trilogiaksi House of 1000 Corpsesin (2003) ja Devil's Rejectisin (2005) venyttävä 3 from Hell jatkaa ilmeisesti samoilla suuntaviivoilla edeltäjien kanssa. White trash -meininkiä, tarpeetonta julmuutta ja grindhouse-estetiikkaa on siis jälleen luvassa. Typerän, puuduttavan ja epätyydyttävän 31:n jälkeen Zombien on ehkä jälleen aika nousta satulaan, sillä nämä kaksi aiempaa osaa ovat kieltämättä hänen parhaat tuotoksensa. En silti ihan varauksetta jaksa sitä, kuinka palvovasti Zombie tuntuu suhtautuvan "hylkiöihinsä". Mielestäni Bill Moseleyn näyttelemä Otis ja Sheri Moon-Zombien Baby ovat aina olleet jotenkin tolkuttoman rasittavia hahmoja. Ainoa, jota tosissani jaksan katsoa on Sid Haigin Captain Spaulding. Zombiesta voi leffantekijänä olla montaa mieltä, mutta jotenkin itse kannustan miestä – äijän rehellisessä innossa on jotain hyvin koukuttavaa. Kuvaukset on jo viime vuonna saatu purkkiin, mutta ensi-illasta en toistaiseksi saanut mitään varmaa. Jos saan esittää valistuneen arvauksen, veikkaan leffalle tänä vuonna alkavaa festarikierrosta ja ensi vuonna jonkinnäköistä ensi-iltaa. Eli voisiko 3 from Hell olla tulevaa syksyn 2019 Night Visions -ohjelmistoa?

The Boy 2

Vuoden 2016 The Boy oli valitettavan aliarvostettu elokuva. Lapsenpiikana nukelle työskentelevä nainen joutui kokemaan yllätyksiä, kun nukke ei ollutkaan ihan sitä paikallaan pysyvintä sorttia. Elokuva ei ollut mikään mestariteos, mutta sekä lähtökohta, että toteutus olivat todella toimivia. Kummitteleva Brahms nukke on nyt kuulemma palaamassa. Ohjaaja pysyy samana, mutta pääosassa pitäisi tällä kertaa olla Katie Holmes. Kuvausten on tarkoitus alkaa nyt tammikuussa 2019, joten ehkä tuotannosta piakkoinkin saadaan kuulumisia. Olen skeptinen sen suhteen saadaanko elokuvaa oikeasti levitykseen tänä vuonna, mutta pidetään sitä nyt listalla toistaiseksi.

World War Z 2

Jo World War Z kohtasi tuotannossaan lukuisia ongelmia - viivästyksiä, uusintakuvauksia, loukkaantumisia - ja lopputuloksena oli aika laimea, mutta ihan viihdyttävä sikermä kohtauksia siellä täällä ympäri maailmaa. Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei se ollut mitään verrattuna kakkososan kohtaamiin ongelmiin. Ohjaajaa on vaihdettu, käsikirjoituksia hylätty, aikataulua on rukattu uusiksi ties kuinka monta kertaa. Alun perin leffan piti ilmestyä 2017. Sinänsä elokuva kyllä kiinnostaa, varsinkin kun sen ohjaajaksi on kaavailtu David Fincheriä. Eipä olisi silti ensimmäinen kerta, kun nimekästä ohjaajaa kosiskellaan tällaiseen elokuvaan ja sitten lopulta aikataulullisista syistä, tai tuotantoyhtiön puuttumisesta peliin, ohjaaja hassusti vaihtuu ennen kuvausten alkamista (pitihän Danny Boylenkin ohjata seuraava Bondi). Brad Pittin pitäisi myös jatkaa pääosassa, mutta kuvaukset eivät ole siis vielä alkaneet. Tämä EI siis kaiken todennäköisyyden mukaan ole vuonna 2019 ensi-iltansa saava, mutta toisaalta toivossa on hyvä elää. Ehkä joku päivä saamme toisen zombimaailmansodan, aika näyttää.

Lähteet: Imdb, Wikipedia, Twitter, Instagram, Facebook, Bloody Disgusting, Screenrant, Universal Pictures, Sony Pictures Entertainment, 20th Century Fox, Robzombie.com

Hyvää joulua!

”Tänä jouluna muistamme niitä, jotka eivät selvinneet siitä viime kerrasta…”

– Jarkko Martikainen

Koska joulu on juhlista paras, pahin ja pisin on ainoastaan sopivaa katsoa jouluisia elokuvia vuoden reunan häämöttäessä edessä. Ja Kauhuoppaassa tietysti katsotaan jouluisia kauhuelokuvia. Joulusta on tehty kyllä tehty lukuisia kauhuelokuvia, mutta hivenen yllättää se, ettei niitä ole tämän enempää. Kaikki jouluun liittyvä kun on enemmän kuin sopivaa kauhuelokuvien elementeiksi – pimeys, surullisina kalkattavat kellot, yhteen kokoontuvat sukulaiset ja Aulikki-tädin kotiviini. Kirsikkana kakun päällä on tietysti joulupukki – ventovieras naamioitu ukko keskellä lahjoja odottavaa lapsikatrasta. Jouluisten romanttisten komedioiden määrä on valtava, mutta jouluaiheisia kauhuelokuvia on ehkä pari–kolmekymmentä. Esittelen tässä niistä kolme. Tähän on valittu sopivasti yksi elokuva 70-, 80- ja 90-luvuilta.

Black Christmas (1974)

Black Christmas ei ehkä ollut ensimmäinen slasher-elokuva, mutta eräs vaikutusvaltaisimmista se on. Elokuvassa jouluksi tyhjenevässä yliopiston sisarkunnan talossa väijyy huohottava murhaaja, joka hiippailee talossa ja soittelee sisarkunnalle häirikkösoittoja. Tunnelma on painostava ja murhaajan ilmiselväksi käyvät mielenterveysongelmat pahentavat sitä. Käsikirjoitus toimii ja tekninen puoli on jopa aikaansa edellä. Murhaajan silmin, ensimmäisestä persoonasta kuvatut jaksot sekä tarinan sijoittuminen juhlapyhään olivat luonnollisesti omiaan vaikuttamaan John Carpenterin Halloweeniin (1978).

Elokuvasta huomaa, ettei slasher-kauhu ollut vielä jähmettynyt sellaiseksi kuin se 80-luvulla muotoutui. Sen häiriintynyt tunnelma huokuu 70-luvun kauhun piinaavuutta – samana vuonnahan ilmestyi myös Texas Chainsaw Massacre. Black Christmas ei ole kovinkaan graafinen, mutta kiikkutuolissa ullakolla päivästä toiseen istuva muovipussiin kuristettu tyttö, murhaajan yhä häiriintyneemmiksi käyvät soitot ja raivokohtaukset, abortista riitelevä pariskunta ja whodunit-tyyppiseen mysteeriin kiedottu juoni luovat yhden mieleenpainuvimmista kauhukokemuksista. Jopa sisarkunnan repaleiseen harsoon kääritty joulukuusi on jotenkin epämääräisen ahdistava. Verrattuna esimerkiksi 80-luvun Perjantai 13. päivä –sarjaan, tästä elokuvasta kaikuu lohduttomuus, ja mikäpä sopisi paremmin jouluun! Samanlaisille ahdistustasoille kauhuelokuvassa 70-luvun jälkeen päästiin vasta 2000-luvulla, uuden aallon ohjaajien, kuten Alexander Ajan käsittelyssä. Black Christmas on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita slashereitä.

Silent Night, Deadly Night (1984)

Silent Night, Deadly Night on kenties suurimman kohun 80-luvulla synnyttänyt kauhuelokuva. Jo etukäteen vanhempainyhdistykset hermostuivat elokuvan premissistä, ja elokuvateattereiden ulkopuolelle kokoontui väkeä ”Santa does not slay!” -kylttien kanssa. Hassua sinänsä, sillä elokuvassa käy hyvin selväksi, ettei murhaaja ole mikään myyttinen joulupukki, vaan pahasti vanhempiensa murhasta traumatisoitunut nuori mies. Harvassa kasarislasherissä muuten luodaan näin suurella vaivalla murhaajan taustatarinaa – pimahtavan Billyn ensimmäistä murhaa saa odottaa elokuvan puoliväliin asti.

Elokuva tarjoaa kunnon kokoelman kasarislasherin hölmöimpiä (lue: parhaimpia) puolia: joulupukin tamineisiin pukeutunut Billy hokee "Punish!" ja pistää jengiä kylmäksi mitä erilaisimmin tavoin. Useiden roolihahmojen kaari kestää juuri sen yhden kohtauksen, jossa heidät teilataan. Elokuvan sivuhahmot ovat ihan kultaa – Billyn hoitolassa sekoileva mykkää teeskentelevä isoisä, inhottava orpokodin abbedissa, jolle traumat saa hoidettua sitomalla sänkyyn ja istuttamalla joulupukin syliin, ja olankohautuksella anteeksipyytävä väärän tyypin ampuva poliisi. Elokuvassa on myös riemastuttava musiikkimontaasi, jossa Billy totuttelee työelämään – harvoin minuuttiin saa näin monta klisettä mahtumaan.

Silent Night, Deadly Night on joulun ehdoton klassikko, sekä yksi ikonisimmista 80-luvun slashereistä. Se pitäisi televisioida joka joulu Ihmeellinen on elämän (1946) jälkeen. Ainoa mikä jää mietityttämään on se, miksi ihmeessä Billy ei pue joulupukin partaa kunnolla päälleen vaan pitää sitä leuan alla.

Jack Frost (1997)

Jos olet koskaan miettinyt voisiko lumiukko murhata ihmisiä, Jack Frost antaa siihen vastauksen. Jack Frost on sarjamurhaaja joka matkallaan teloitukseen saa päälleen jotakin happoa, jonka seurauksena hän integroituu lumeen ja muuttuu lumiukoksi. Hän alkaa täysin kahelin murhaputken pikkukaupungissa, jonka sheriffille hän on kiinni jäädessään vannonut kostoa. Murhia ja verta riittää omituisen hauskasti toteutetussa elokuvassa, joka väliin naurattaa ja väliin turhauttaa.

Jack Frost on siitä hassu elokuva, että jos se olisi tehty kymmenen vuotta aiemmin, se olisi yksi kuuluisimpia kauhuhittejä. Nyt se on vähän omituinen kuriositeetti, joka kiteyttää kaiken mikä 90-luvun kauhussa oli pielessä: elokuvat tavallaan jäivät toistamaan 80-luvun kuluneita käänteitä, mutta tavallaan kietoivat ne itseironiaan, jolloin luvassa ei ollut jännitystä, mutta ei sitten tavallaan hauskuuttakaan. Sen minkä esim. Scream (1996) teki hyvin, monet muut tekivät huonosti. Kauhu etsi suuntaansa ja joskus aivopieruna seurasi murhaavia lumiukkoja, tai Roland Emmerichin Godzilla (1998). Ei se mitään, tuosta kaiken kaikkiaan omituisesta vuosikymmenestä selvittiin, ja Jack Frost on ihan mukiinmenevä pala sitä.

Jos murhaava lumiukko on lähtökohtaisesti lähellä sydäntäsi, Jack Frost kuuluu muiden ohella elimellisesti joulukauhuelokuvien kaanoniin. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kaikilla näillä kolmella elokuvalla on yksi yhteinen yksityiskohta. Black Christmasissa sisarkuntaan soitteleva murhaaja sekoilee tyypistä nimeltä Billy, Silent Night, Deadly Nightin murhaaja on Billy ja Jack Frostin ensimmäinen uhri on päätä lyhyempi Billy.

Joulun kunniaksi yksi tähti lisää Jack Frostille.

Hyvää joulua ja onnellista loppuvuotta!

Kauhuelokuvien kritiikistä ja genrestä yleensä

Kauhusta kirjoittaminen on vaikea laji, ja niiden osuvan kritiikin kirjoittaminen liki mahdotonta. Luen tämän tästä yhden tähden arvioita loistavista kauhuelokuvista, joiden mahtavuus on selkeästi mennyt taitavaltakin kriitikolta ohi. Kritiikistä ei kuitenkaan kannata purnata, vaan muodostaa oma mielipiteensä. (Ja huonoina pitämistään kritiikeistä voi myös oppia jotain.) Liki kaikki modernit kauhuelokuvat ovat jossain saaneet huonot arviot (näin on lytätty mm. Alien, the Thing, ja jopa Hohto lytättiin jossain! )

Kauhun arvosteleminen on vaikeaa, sillä kauhu genrenä on ensinnäkin huomattavasti monimuotoisempi kuin muut elokuvagenret. Se on vähän sama kuin kutsuisi kaikkea metallimusiikkia samankuuloiseksi tai arvostelisi puna-, valko-, rose- ja jälkiruokaviinejä samassa lauseessa. Se myös toimii katsojalleen eri tavalla kuin muut genret. Kauhu ei myöskään sovi kaikille – on sanomattakin selvää, ettei herkkä katsoja voi arvioida rajua elokuvaa mitenkään objektiivisesti. Ennakko-odotukset ohjaavat katselukokemusta valtavasti – jos odotat tunnelmallista kokemusta ja saat jatkuvaa säikyttelyä, saatat kyllästyä. Kauhu taitelee usein asteikolla ”taiteellisesti kunnian himoinen vs. silkkaa viihdettä”. Vasta aika, useampi katsomiskerta, elokuvan maine ja näiden kautta muuttuneet ennakko-odotukset saattavat paljastaa katsojalle elokuvan todellisen luonteen. Ensireaktio ei ole väärä, mutta se saattaa ajan myötä silti jalostua. Tämänkin vuoksi pyrin katsomaan jokaisen arvostelemani elokuvan pariin otteeseen ennen kynään tarttumista. Tulen palaamaan kauhukritiikin hankaluuteen luultavasti vielä myöhemmin, sillä se ei itsellenikään ole helppoa! Sitä ennen sananen koko genrestä.

                            Barbapapa?

Kauhu perustuu pitkälti kliseisiin juonikuvioihin, sillä kauhuskenaarioita on oikeasti suht rajallinen määrä. Miltei jokaisen elokuvan lähtökohta on jo aiemmin nähty, tai arkijärjellä ajateltuna epäuskottava – koska kummitukset, zombiepidemiat ja ihmissudet ovat todistetusti aika harvinaisia ilmiöitä. (Ehkä ainoa oikeasti uskottava moderni kauhuelokuvaklassikko, jonka olen nähnyt, on Hitchcockin Psyko)

Kohtaustasolla jännitteen luominen on vaikeaa, varsinkin ilman säikyttelyä – jos katsoja ei pelkää sitä, että joutuu pian pelästymään, mitä sitä sitten pelkää? Säikyttelyt taas ovat yleensä ennalta-arvattavia, koska omintakeisia, MUTTA pelottavia, MUTTA taiteellisesti perusteltuja jump scareja on oikeasti vaikea tehdä. Jotkut vihaavat jump scareja samoin kuin jotkut vihaavat ananasta pitsassa. Itse tykkään kummastakin, jos ne on tehty hyvin (siis pitsa tai elokuva). On myös oikeasti vaikea tehdä aidosti pelottavaa elokuvaa ilman säikäytyksiä – joskus se onnistuu, mutta usein kauhuelokuva ilman jump scareja redusoituu ”pelottavan” sijaan ”tunnelmalliseksi”.

Henkilöhahmot ovat hyvissäkin kauhuelokuvissa vain rankoja, sillä aikaa on yleensä vähän – kauhuelokuva kestää tyypillisesti puolitoista tuntia. Tämän lisäksi kauhuelokuvan keskipiste on sen aiheessa, ei sen henkilöissä. Ei Halloween kerro Laurie Strodesta, vaan Michael Myersin murhista, eikä It Follows kerro random teineistä, vaan heitä piinaavasta ”siitä jostakin”. Henkilöt luovat katsojalle samaistumispinnan (tai aiheuttavat nimenomaan vastareaktion), sekä puitteet, joissa elokuvan aihe toimii. Päinvastoin on esimerkiksi toimintaleffoissa – Die Hard kertoo John McClanesta, joka joutuu tiukkaan tilanteeseen. Kauhuelokuva kertoo nimenomaan tuosta tilanteesta ja sitten heittää hahmonsa siihen selviytymään (tai mitä todennäköisimmin kuolemaan).

Nämä ovat pintaraapaisua genrekonventioista, eli tyypillisistä genreen kuuluvista piirteistä. Kauhuelokuvat pyörivät tyypillisten tilanteiden ympärillä, tai tahallaan kiertävät niitä. Ei yksikään kauhuelokuva keksi pyörää uudestaan. Kauhussa on aina metatasonsa: se, että se on kauhuelokuva luo sille tietyt puitteet joihin asettua. Se, kuinka hyvin elokuva pärjää puitteissaan tai rikkoo niitä kertoo osaltaan siitä, kuinka hyvä se on.

                                 Orpo (kok)

Kaiken tämän lisäksi sen täytyy vielä vedota yksittäiseen katsojaansa. Ihan sama, kuinka hehkutan Kill Listiä – jos se on mielestäsi tylsä indieleffa, jonka juoni laahaa ja toimintaa on ihan liian vähän, en voi sille yhtikäs mitään. Ketään ei voi pakottaa pitämään mistään kauhuelokuvasta, jos ei siltä tunnu. Jos ei toimi, niin ei toimi. Tämän lisäksi tunnen useita ihmisiä, jotka eivät pidä kauhuelokuvien katsomisesta joko teemojen tai säikyttelyn takia. Olen sitä mieltä, että jos kauhuelokuvia ei tunne omakseen, niitä ei TODELLAKAAN tarvitse katsoa. Ne eivät ole mikään miehistymis- tai naisistumisriitti, vaan puhtaasti viihdettä. Lisäksi esimerkiksi kauhuelokuvan synkeälle puolelle retkahtaminen voi oikeasti harmittaa – karmeita juttuja kun ei katsomattomiksi saa. A Serbian Filmin ei pitäisi olla mitään suuren yleisön viihdettä. Jos jonkun rajun elokuvan katsominen ei huvita, kyse on itsensä tuntemisesta ja suojelemisesta, eikä nössöydestä.

Mistä sitten tietää, onko kyseessä hyvä vai huono kauhuelokuva? Olen sitä mieltä, että jos elokuva onnistuu edes hetkeksi kääntämään huomion pois epäuskottavista lähtökohdistaan, pois ohuista henkilöhahmoistaan, se on jo saavuttanut jotain. Jos elokuva nostaa kerran niskavillat pystyyn, tai edes hykerryttää hetken aikaa, se on onnistunut. Jos se aiheuttaa edes pienen ajatusleikin, siitä kuinka sitä itse toimisi samassa tilanteessa, se kannattaa katsoa. Ihan sama vaikka loppu lässähtäisi, niin kuin usein tuppaa käymään. Ihan sama vaikket muistaisi sivuhahmojen nimiä ennen kuin heidät laitetaan lihoiksi. Kauhu tarjoaa paikan käsitellä vaikeita asioita – pelkoa, vihaa, kärsimystä, surua – turvallisesti. Ei kauhuelokuvan tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä – riittää että se tuntuu jossakin. Toisin sanoen: olen valmis antamaan aika paljon elokuvalle anteeksi ihan vain koska tykkään genrestä!

Kuvat: Picture House, Causeway Films

Lähteet: Yahoo, Den of Geek, Uproxx, WhatCulture, The Guardian, Wikipedia, Rotten Tomatoes, Parade

Tervetuloa Kauhuoppaaseen

Tervetuloa Kauhuoppaan pariin!

Kauhuopas on katsaus kauhuelokuvien maailmaan. Jätän suosiolla kauhukirjallisuuden, -pelit, -meemit ja -tarinat muille niihin paremmin perehtyneille. Tervetuloa elokuvan yöpuolen synkille saloille!

                      Kauhuelokuvat, jos mitkä, ovat subjektiivinen kokemus. Kaikki kokevat ne tavallaan, eikä ole yhtä oikeaa tapaa puhua niistä. Jollekulle Lucio Fulcin 70-80-lukujen zombielokuvat edustavat hurmeoopperaa runollisimmillaan, toisille James Wan ja Leigh Whannell Insidious, Saw ja Conjuring –sarjoillaan ovat paitsi suurimmat kassalipputulot takoneet, myös kauhun suurimmat nykyvisionäärit. Jonkun mielestä mitään omaperäistä ei ole tehty kauhussa vuoden -78 jälkeen, ja joku onneton pitää vieläkin Paranormal Activity –sarjaa dokumenttina. (tsekkaa jos et usko!) Siksi on mahdotonta listata parhaita kauhuelokuvia, tai yrittää arvottaa kauhumaestroja paras–huonoin akselille. Siksi ei myöskään kannata tuntea itseään noloksi, jos oma kokemus ulottuu vain niihin tämän vuoden ensi-iltoihin, tai jos ei ole katsonut kauhua Rosemaryn painajaisen ensi-illan jälkeen. Olen itse aloittanut (ehkä vähän liian nuorena) tietysti valtavirtakauhuelokuvista, muistaakseni Scream 2 on ensimmäinen näkemäni kauhuelokuva, joskus 90-luvun loppupuolella. Nykyään olen kaikkiruokainen kauhuelokuvien suhteen. Kauhuelokuvat – kuten kaikki taidemuodot – ovat matka, jonka varrella kyllästyy, tottuu, oppii ja rakastuu yhä uudestaan.

Kauhuopas siis valottaa omasta näkökulmastani kauhuelokuvien maailmaa, pyrkimättä elitismiin (joka sekin on ihan ok!) tai toisaalta käyttämättä kaikkea aikaa puhtaaseen roskaan. Tarkkailen sitä, mitä tapahtuu mainstreamissa – Finnkinon, Netflixin ja tv-kanavien kurimuksessa, mutta pidän silmällä myös niitä elokuvia, jotka eivät yllä Suomessa (tai muuallakaan) suuren yleisön tietoisuuteen. Yritän välittää oman mielipiteeni elokuvista, sillä aina IMDB:n arvosanat eivät kerro kaikkea. Laatulehdissä julkaistut arvostelutkin osuvat joskus metsään, ja jopa haukutuilla elokuvilla voi olla hetkensä, joiden vuoksi niihin kannattaa tutustua. Yritän avata näkemystäni huomioiden ne, jotka eivät elokuvia pahemmin katso, kuin myös ne, jotka tuntevat kauhugenren itseäni paremmin.

Kauhu-, fantasia-, action- ja scifielokuvia kutsutaan usein ”genre-elokuviksi”, minkä vuoksi itsekin viittaan niihin tällä termillä – vaikka toki kaikilla muillakin elokuvilla on ”genrensä”. Genreissä on myös päällekkäisyyttä, minkä vuoksi liian tarkkaa erottelua on turha tehdä. En itsekään erottele kovin tarkasti Kauhuoppaassa käsiteltyjä elokuvia, mutta yritän pysyä jonkinlaisissa ”genre-elokuvien” raameissa. En ole kuitenkaan aivan varauksettoman innoissani kaikesta tämän termin alle sijoitetusta kamasta, minkä vuoksi kirjoitan pääasiassa selkeästi kauhuksi mielletyistä elokuvista.

Kaikki parannusehdotukset, kirjoitusideat ja varsinkin leffasuositukset otetaan vastaan! Kauhu on yhteinen ilo.

Mikäli et ole vielä ystävystynyt seuraaviin tahoihin, suosittelen sitä lämpimästi! Arvosteluja ja uutisia genre-elokuvista tarjoavat mm.

elitisti.net

kauhumedia

Bloody Disgusting

Dread Central

elokuva-arvosteluja löytää laajasti myös esimerkiksi Leffatykistä 

suosittelen myös lämpimästi Suomen ylpeyttä: Night Visions–festivaalia

ps. Netflixin elokuvatarjonnan voi tarkistaa täältä: Flixable