”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”
- Metallica
Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund
Käsikirjoitus: S. Craig Zahler
Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin
Kesto: 1 h 30 min
Ikäraja: 18
Puppet Master
-elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s
Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta
sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin
yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten
ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän
kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään
erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu
ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille
leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan
reboot. Ok, Puppet Master: Littlest
Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman
paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin
mainiosti!
Alkuperäinen Puppet
Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä
nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies
ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen
salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen
alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän
kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier)
suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan
b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.
Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar
(Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja
löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä
Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan
ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea
työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön
Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien
nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit,
tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on
lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master
-sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa)
natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä
muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä
muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa
hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.
Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet
kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund –
ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan
mukiinmenevä, brutaali Evil Dead
-kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä
toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler,
joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana
tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut
loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin
(2015) ja Brawl in Cell Block 99
(2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet
Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin
sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille.
Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon
kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.
Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti
pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena
wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja
onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin
tappaminen alkaa.
"Fuck. Double fuck!" |
Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan
täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät
eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria,
vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin:
on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä
menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy
myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa
meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu
vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan
lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin
siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta
aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei?
Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä
asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?
Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon,
se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei
ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta
meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on
takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä
löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan
tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika
varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat
auki ja aivot narikkaan.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions
Kuvat: RLJE Films