Arvostelu: The House that Jack Built (2018)

”En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”

– Ajattara

Ohjaaja: Lars von Trier

Käsikirjoitus: Lars von Trier

Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta

Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan

The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.

No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana

PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB

Kuvat: Zentropa

Arvostelu: Creep (2014)

”This is out of our reach, and it's grown…”

– Nirvana

Ohjaaja: Patrick Brice

Käsikirjoitus: Patrick Brice, Mark Duplass

Pääosat: Mark Duplass, Patrick Brice

Kesto: 1 tunti 17 min

Ikäraja: 16

Oho. Creep (2014) on loistava minibudjetin kauhuleffa. Olen törmännyt elokuvaan ja sen jatko-osaan usein selatessani ”parhaiden 2010-luvun kauhuleffojen listoja”, mutta nyt vasta sain ensimmäisen osan käsiini. Ja jos et ole nähnyt elokuvaa, lukeminen kannattaa jättää tähän, ja jatkaa vasta katsomisen jälkeen. Ei välttämättä edes sen takia, että spoilaisin kaiken, vaan sen vuoksi, että tämä pieni, mokumentti-tyyliin kuvattu kauhuleffa vain toimii parhaiten, kun ei siitä juuri mitään tiedä. Ratkaisu kannattaa, eikä edes vie paljon aikaa – leffa kun kestää lopputeksteineen tunnin ja 17 minuuttia. Itse jätin jopa trailerin katsomatta, minkä vuoksi löysin Creepistä padallisen kultaa.

Yhä mukana? Okei, mennään.

Elokuva kertoo Aaronista (Patrick Brice), vähävaraisesta kuvaajasta, joka saa yksinkertaisen kuvauskeikan Josefilta (Mark Duplass). Josef on kuolemansairas ja tarkoituksena on kuvata videokuvaa hänen syntymättömälle lapselleen. Ja siinä kaikki. Aaron seurailee päivän verran Josefia kuvaten, mitä Josefin päähän pälkähtää. Ja sinnehän pälkähtää vaikka mitä.

Elokuva ei ole kovin raju, pikemminkin se luo oudon mysteerin, joka väliin kutkuttaa, kylmää ja jopa huvittaakin. Se edustaa found footage -kauhua, jota siis myös mokumentti-elokuvaksi tai pseudodokumentiksi kutsutaan. Se on kuvattu genrelle tyypillisesti kokonaan käsivaralla ja tuotantotiimi on ollut myös ilmeisen pieni – tai ilmeisesti Brice ja Duplass ovat tehneet tämän periaatteessa kahdestaan. Tästä johtuen elokuvalla ei tietenkään ole kovin korkeat tuotantoarvot, ja budjetti on luultavasti jossain muutaman tonnikalapurkin luokissa. Elokuvalla on kaikki muutkin lajityypin piirteet – ei musiikkia, ei kunnon valaistusta ja kaverit vaihtelevat välillä kohtauksen keskellä kuvaajaa. Elokuva ei myöskään ole kovin graafinen, mikä myös on tyypillistä found footage -kauhulle – ei Paranormal Activityissäkään juuri mitään näytetä. Elokuvalla kesti aikaa löytää kunnon levittäjä ja sen vuoksi se oli jo 2014 festarikierroksella, mutta sai kunnollisen levityksensä vasta pari vuotta myöhemmin. Tämänkin on tuottanut Blumhouse alamerkillään Blumhouse Tilt.

Josef käy kylvyssä. Ihan normaalisti.

Parivaljakosta Duplass on paremmin tunnettu näyttelijänä, mutta myös ohjaajana mumblecore-elokuvien parista. Mumblecore on 2000-luvun alusta periytyvä mikrobudjetin indie-elokuvan genre, joka yleensä ruotii nuorten aikuisten (kaupunkilaisten) elämää ja kriiseilyä. Painopiste on dialogissa ja elokuvat tehty pienellä porukalla. Genren klassikoita ovat esimerkiksi Funny Ha Ha (2002) ja Hannah Takes the Stairs (2007), mutta kuvan genrestä saa kyllä esim. Lena Dunhamin tuotoksista, kuten mainiosta Girls-sarjasta (2012–2017). Tältä pohjalta ei ole ihme, että Creep on sellainen kuin on.

Elokuva on kuuleman mukaan kokonaan improvisoitu kaksikon kehittäessä elokuvaa kuvattaessa. Olin hieman häkeltynyt tiedosta, sillä vaikka Creep tosiaan vaikuttaa improvisoidulta, sen kohtausten jännite on niin hyvin hallittu, että uskoin käsikirjoituksen vaikuttavan taustalla. Se on erittäin taitavasti toteutettu. Sen keskiössä on Aaronin ja Josefin vuorovaikutus heidän kuvatessa syöpään kuolevan Josefin muistovideota. Tuon vuorovaikutuksen voisi toteuttaa kömpelösti ja päälle liimatun oloisesti, mutta nyt se toimii ja dialogi vaikuttaa tavattoman aidolta. Elokuva on lähes yksin Duplasin varassa ja hän vie elokuvaa kuin pässiä lieassa. Harvoin olen nähnyt elokuvaa, joka onnistuu tekemään juonikäännöksiä ja tunnelman muutoksia näin tehokkaasti lähes jokaisessa kohtauksessa. Josef on todella kummallinen, sitten koskettava ja aito ja sitten taas ihan kaheli. Ja kun tämä tempoilu jatkuu kohtauksesta kohtaukseen, se jatkaa äimistyttämistään enemmän. Olin odottanut, että elokuva asettuu lopulta uomaansa, joka johtaa loppuun, mutta oikeastaan näitä twistejä ja pelailua katsojan arveluilla jatkuu loppuun saakka. On mahtavaa seurata, kuinka elokuva onnistuu toistuvasti vetämään mattoa alta odotuksilta.

Peachfuzz tanssii

Elokuvaa on kutsuttu slasheriksi, mutta sitä se on vain viitteellisesti, sillä tässä ei tietenkään ole kyse uhriluvusta – ei edes väkivallasta – vaan yhä omituisemmaksi äityvästä mysteeristä. Kun Josef pyytää Aaronia kuvailemaan asiaa, jota häpeää elämässään, Aaron iskee ihan puun takaa tarinan lapsuuden yökastelusta ja siitä johtuneesta pahasta traumasta. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei Aaronillakaan ole ihan kaikki kortit esillä. Elokuva pitää loistavasti mysteeriään yllä, eikä pitkään aikaan ole lainkaan selvää, kumpi parista on se oikeasti hullu. Parivaljakon välinen jännite, jossa Aaron on lähinnä kokijana kameran takana – mutta samalla mysteeri itsekin – ja Josef johtajana ohjaillen päivän kulkua miten mielii, pitää katsojan varuillaan. Samalla elokuva myös pelaa seksuaalisella jännitteellä hienosti, ja kummankin hahmon seksuaalinen identiteetti on pelissä enemmän kuin vähän. Päähenkilöiden välinen hienovarainen kemia on kuvattu oudon tenhoavasti niin, ettei siitäkään oikein saa selvää – kumpi lopulta haluaa kummalta ja mitä? Periaatteessa elokuvaa voi katsoa myös niin, että se käsittelee lähes yksinomaan seksuaalisen identiteetin etsimistä – susinaamareineen kaikkineen.

On hämmästyttävää, kuinka ehjä ja monitahoinen kokonaisuus Creepistä on syntynyt näin pienillä palikoilla. Heiluvasta kamerasta huolimatta elokuva pitää otteessaan, eikä sorru myöskään ylilyönteihin. Kaikki osat ovat paikoillaan ja elokuva pitäytyy loppuun saakka tyylissään. Se on juuri sopivan mittainen, näyttää juuri oikean verran, ja jättää mukavasti kysymyksiä leijumaan ilmaan. Muutama repliikki nyrjäyttää tunnelmaa toistuvasti sinne tänne ja muutamilla pienillä tiedonjyväsillä kerrotaan paljon elokuvan mittaa laajempi tarina. Ei ole ihme, että elokuva on saanut jatko-osan, jota on vuolaasti kehuttu. Elokuva jakaa varmasti mielipiteitä ja vaatii toki katsojaltaankin jotain: jos found footage ei uppoa, jos Duplassin metkuja ei jaksa seurata, jos odottaa elokuvan yhtäkkiä ”alkavan” kunnolla – se on aika sysipaska elokuva. Mielestäni silti tällä kombinaatiolla ei tästä oikeasti paljon parempaa elokuvaa saisi. Tällaisten elokuvien takia arvosteluasteikoilla on ääripäät.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Blumhouse Tilt

Arvostelu: My Bloody Valentine (1981)

”You drained my heart, and made a spade…”

– Marilyn Manson

Ohjaaja:George Mihalka

Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird

Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck

Kesto:1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror Train (1980), Happy Birthday to Me (1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain syystä vankka paikka sydämessäni.

Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista, jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita. Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen. Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava murhaaja saapuu myös apajille.

My Bloody Valentine on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80 maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa? Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea. Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.

 

Kippis ystävyydelle

My Bloody Valentine eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita, joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.

Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä, ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin (Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä – varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa, että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.

Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä – elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän nimesi lempislasherikseen. Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.

Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä My Bloody Valentinen kohtalona oli olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia – minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki. Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!

My Bloody Valentinesta tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen katsoa ensi vuonna jälleen.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly

Kuvat: Paramount Pictures

Arvostelu: Suspiria (1977)

”Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”

– Ultra Bra

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi

Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli

Kesto: 1 tunti 38 min

Ikäraja: K 18

Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon pariin.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper) joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa, mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli) ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta – entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan (tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja miksi sieltä lähtevät murhataan?

Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?

Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa

Alkuperäinen Suspiria ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti, rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa ja se kiristää taitavasti otettaan.

On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea, eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle ekspressionismille, kuten Tri Caligarin kabinetille (1920) ja Nosferatulle (1922), kuten Argento on itsekin sanonut. Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin. Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi. Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä satuttanutta Stefania Casinia.

Suzy etsii vastauksia

Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla. Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan, näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat. Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Suspirian yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa. Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.

Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta?

Suspiria on kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan. Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti laskuun pian Suspirian jälkeen. Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin, joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com

Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage

Arvostelu: Kyrsyä (2018)

myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”

– The Menzingers

Ohjaaja: Roope Olenius

Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki

Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila

Kesto: 1 tunti 25 min

Ikäraja: 16

Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole

Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja

Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.

Arvosana

Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin

Kuvat: Bright Frame Pictures

Arvostelu: Truth or Dare (2018)

” You're playin' with your life, this ain't no truth or dare…”

  - MJ

Ohjaaja: Jeff Wadlow

Käsikirjoitus: Michael Reisz, Jillian Jacobs, Chris Roach, Jeff Wadlow

Pääosat: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey

Ohhoh, Blumhousesta on 2010-luvulla kasvanut valtavirtakauhun suurin tuotantoyhtiö. Valtava määrä laatukauhua (Sinister, Creep, Get Out), suosituimpia leffasaagoja

(Paranormal Activity, Insidious, The Purge) sekä teinikauhun kovimpia hittejä (Happy Death Day, Unfriended). Samoille apajille iski vuoden 2018 Truth or Dare.

Wikipedian mukaan leffa oli arvostelun kirjoitushetkellä tuottanut noin 100 miljoonaa 3,5 miljoonan dollarin budjetilla. Teinikauhu elää ja voi paksusti – ja mikäpä siinä!

"Teinikauhua" genren nimityksenä käytetään usein negatiivisessa mielessä, mutta mielestäni nimitys ei suoraan anna oikeutta tuomita yksittäistä elokuvaa. Toki kohdeyleisönä usein on nuoriso, ja onpa käynyt niinkin, että osaa luokattoman huonoista teinikauhuista osaa arvostaa vain nuoriso, mutta saman kategorian alle kuuluu myös laadukkaita kauhuleffoja, kuten Scream-elokuvat tai vaikkapa loistava It Follows (2014). Genrelle yhdistäviä tekijöitä ovat nähdäkseni pikemminkin esimerkiksi päähenkilöt ja heidän nuoresta iästään nousevat teemat. Aikuistuminen: kotoa muuttaminen, ensimmäiset työpaikat ja seurustelusuhteet ovat toistuvia teemoja, joille jokin uhka luo raamit. Henkilöhahmot jäävät usein rangoiksi, sillä heidän suurin motivaationsa on toimia alustoina, joille nuoruuden epävarmuus ja pelot heijastetaan. Mutta onko hahmojen onttoudella tai stereotyyppisyydellä väliä? Katsokaapa uudestaan Halloween (1978) – miten syvällisiä hahmot olivat? Niinpä. Onko se silti mahtava elokuva? Kyllä. Ja teinikauhua Truth or Dare TODELLA on, hyvässä ja pahassa. Asiaan.

Kuusi college-opiskelijaa viettää spring breakiään Meksikossa ryypäten. On puhtoinen, stereotyyppinen final girl Olivia, joka on ihastunut parhaan kaverinsa poikaystävään Lucasiin,

on Lucasia pettävä, isänsä itsemurhaa murehtiva Markie, urpo macho Ronnie ja pariskunta Penelope ja Tyson. Nuoret lyöttäytyvät mukavanoloisen Carterin matkaan, jonka kanssa he pelaavat totuutta ja tehtävää hylätyssä kirkossa. Leikki päättyy ikävästi liiallisiin totuuksiin ja lopulta Carter karkaa paikalta epämääräisten anteeksipyyntöjen kera. Jotain pahaenteistä on selkeästi tekeillä. Nuorten palattua kotimaahan käy selväksi, ettei leikki ole selkeästikään vielä ohi. Leikki on tuonut muassaan kirouksen, jonka vuoksi nuorten on kuoleman uhalla pakko pelata totuutta ja tehtävää. Milloin vain kuka tahansa ympärillä oleva voi muuttua pirullisesti hymyileväksi harhanäyksi, joka pakottaa leikkiin. Kieltäytymisestä tai epäonnistumisesta seuraa kuolema, kun pelaaja muuttuu itse oudosti hymyileväksi kiilusilmäksi ja teilaa itsensä ensimmäisellä eteentulevalla keinolla. Meininki on suht Final Destinationmaista, joskin höystettynä jump scareilla.

"Let's put a smile on that face"

Hyvien action elokuvien suola on loistava pahis – sellainen Hans Gruber-tyyppinen karismaattinen veijari. Samoin hyvien kauhuelokuvien suola on skenaario, joka pakottaa ajatusleikkiin: miten minä selviäisin tuosta? Sen Truth or Dare totisesti tekee, siksi en mitenkään voi elokuvaa täysin maanrakoon lytätä.

Eihän tässä mitään taide-elokuvaa tehdä. Leffa liikkuu viimeaikaisten teinikauhujen, kuten Happy Death Dayn (2017) ja Wish Uponin (2017) liepeillä. Käsikirjoitus ei paljoa tilaa näyttelijöille anna, vaan hahmot ovat tyypillisen pintapuolisia. Kamerantyöskentely ja muu toteutus on perusvarmaa jenkkileffaa, ilman mitään mieleenpainuvaa, mutta mielestäni demonimaisen hymyn olisi voinut toteuttaa huomattavasti paremmin – nyt se muistuttaa liikaa "karmivaa snapchat filtteriä", kuten elokuvassakin todetaan.

Se, mistä elokuvassa pidin oli sen suht nopea rytmitys. Elokuva ei hukkaa liikaa aikaa alkuasetelman junttaamiseen, vaan päähenkilöt saavat nopeasti jutun juonesta kiinni ja koettavat selvitä peliä vastaan. Totuuksia ja tehtäviä tulee eteen paljon, ja niiden vaikeusaste nousee koko ajan. Käsikirjoitus yrittää eliminoida pelin porsaanreikiä, mikä on hivenen päälle liimattua, mutta silti ihan menevää. Nuoret joutuvat jatkuvasti tiukan valinnan eteen, ja joutuvat väkisinkin paljastamaan salaisuuksia, jotka rikkovat heidän välejään. En spoilaa loppua, mutta minut se pisti hymyilemään pirullisesti.

Ei tämä ole mahtava elokuva, mutta pieneen ajatusleikkiin kutsuvana se on mukavasti kutkuttava, kunhan unohtaa juoniaukot ja antaa anteeksi hahmojen stereotyyppisyyden – ja muut teinikauhun helmasynnit. Puhdasta viihdettä. Popkornit tulille ja limsat auki.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Blumhouse Pictures

Arvostelu: Puppet Master: The Littlest Reich (2018)

”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”

- Metallica

Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Käsikirjoitus: S. Craig Zahler

Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin

Kesto: 1 h 30 min

Ikäraja: 18

Puppet Master -elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan reboot. Ok, Puppet Master: Littlest Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin mainiosti!

Alkuperäinen Puppet Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier) suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.

Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar (Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä  Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit, tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master -sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa) natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.

Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund – ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan mukiinmenevä, brutaali Evil Dead -kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler, joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin (2015) ja Brawl in Cell Block 99 (2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille. Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.

Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin tappaminen alkaa.

"Fuck. Double fuck!"

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria, vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin: on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei? Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?

Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon, se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat auki ja aivot narikkaan.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions

Kuvat: RLJE Films

Vuoden 2019 tulevat kauhuelokuvat

Suunnataan näin vuoden ensipäivinä katse tulevaan. Kiinnostavia kauhuelokuvia on vuosi varmasti pullollaan, ja esittelen tässä lyhyesti kymmenen kiinnostavaa ensi-iltaa. Kauhu on genrenä siinä mielessä ailahteleva, että elokuvien ensi-illat saattavat vaihdella yllättäen riippuen siitä, saako joku yllätysmenestystä tai hylkääkö yleisö jonkun elokuvan kokonaan. Menestystä on aina vaikea arvioida ja kauhun kohdalla se on vielä muita ailahtelevampaa. Joskus käy niinkin, että jonkun leffan yllätysmenestyksen vanavedessä suuret studiot pykäävät muutamassa kuukaudessa samankaltaisia leffoja kyttämään verenmakuun päässyttä yleisöä. Pienen budjetin leffat päätyvät usein festivaalikierroksille ja suoratoistopalveluiden valikoimiin ennen varsinaista teatterilevitystä, jolloin niiden tarkan ensi-iltapäivämäärän selvittäminen on jopa jälkikäteen vaikeaa. Siksi osa näistäkin leffoista saatetaan yllättäenkin lykätä ensi vuodelle, hylätä kokonaan tai jättää hyllylle odottamaan parempaa aikaa. Nämä kymmenen ovat toki kaikki "suuren budjetin" kauhua, mutta yllätyksiä on genressä aina luvassa!

Suomen ensi-illat ovat kauhussa luku erikseen - yksi jos toinenkin kauhuleffa on vuosien varrella otettu Finnkinon tulevaan ohjelmistoon ja sitten diskattu sieltä. Toivottavasti kauhua kuitenkin nähdään Suomen kankailla vuonna 2019.

Happy Death Day 2U

Parin vuoden takainen Happy Death Day on saamassa odotettua jatkoa. Mainioksi Päiväni murmelina -kauhuväännökseksi osoittautunut ensimmäinen elokuva saa ilmeisesti nyt entistä monimutkaisemman vyyhdin jatkokseen, kun aikaluuppiin jälleen juuttuva Tree (Jessica Rothe) sotkeutuu rinnakkaistodellisuuksiin ja hänen pitää pelastaa murhaajalta itsensä lisäksi joukko ensimmäisestä elokuvasta tuttua porukkaa. Aika näyttää toimiiko tämä, sillä syystä tai toisesta homma ensi kuulemalla tuntuu pieneltä yliyrittämiseltä. Toisaalta näin oli myös ensimmäisen osan kanssa - suhtauduin siihen hieman varautuneesti, minkä vuoksi yllätyin elokuvasta kovin positiivisesti. Toivottavasti ensimmäisen osan komediallinen slasher-ote jatkuu onnistuneesti! Jenkkien ensi-ilta on ystävänpäivänä, eikä Suomi jää pekkaa pahemmaksi, sillä Finnkinolla ensi-ilta on 15.2. Traileri täällä.

Us

Yksi alkuvuoden kiinnostavimpia uutuuksia on Us. Elokuva on selkeästi home invasion -kauhu, jossa on vahvoja dobbelgänger-teemoja. Get Out -ohjaajan Jordan Peelen uusin saa luvan näyttää, onko mies todella sellainen kauhuvisionääri kuin Get Out antoi olettaa. Trailerin perusteella näin kyllä näyttää olevan. Heitän lonkalta arvauksen, että tämä elokuvan yhteydessä tullaan sanomaan: "elokuvaa on parempi katsoa tietämättä siitä mitään". Jos näin on, parempi jättää trailerin katsominen väliin. Millaista sosiaalista kommentaaria on tällä kertaa luvassa? Entä toistaako tämä Get Outin menestystä ja saa Oscar-ehdokkuuksia, jotka ovat viime vuosikymmeninä olleet aika harvinaisia kauhuelokuville? Toivottavasti tämä saapuu myös Finnkinolle kunnon levitykseen, toistaiseksi jenkkien ensi-ilta on 15.3., mutta Suomen ensi-illasta ei ole tietoa.

Uinu, uinu lemmikkini

Pet Sematary saa 2000-luvun päivityksensä 5. huhtikuuta. Alkuperäinen leffa on tietysti 80-luvun klassikko, josta aika on hieman syönyt tehoa - ei tosin yhtä paljon kuin esimerkiksi jo uusitusta It:istä. Elokuvan ovat ohjanneet loistavasta ja häiritsevästä Starry Eyes -body horrorista tunnetut Kevin Kölsch ja Dennis Widmeyer. Herroista jälkimmäinen on jo ehtinyt hehkuttaa elokuvan olevan "helvetin synkkä". Samaan syssyyn mies lupaili, että studio on tällä kertaa antanut heidän mennä melko pitkälle, ja että kovaa kamaa on tulossa. Toivotaan näin! Lemmikkien hautuumaalle pääsee näillä näkymin Suomessakin vierailemaan Finnkinolla 5.4. alkaen!

Grudge

Tämä tuli ihan puuntakaa. Kaunalle (japanilainen alkuperäinen 2003, amerikkalainen remake 2004) valmistui parikin jatko-osaa (joista yksi suoraan videolle), mutta jatkoa on ilmeisesti suunniteltu jo vuosia. Jatko-osan sijaan päätettiin tehdä reboot ja ohjaajaksi valikoitui tyylikkään indie-kauhu The Eyes of My Mother (2016) elokuvan ohjaaja Nicolas Pesce, ja tuottajana häärii Sam Raimi. Kuvaukset on jo tehty ja meren takana ensi-illan pitäisi olla kesäkuun 21. Comicbook.comin  haastattelussa Lin Shaye (Insidious-sarja, Painajainen Elm Streetillä) lupaili, että elokuva on pelottavin, jossa hän on työskennellyt. Kovaa puhetta, mutta antaa ajan näyttää. Kummitusleffat ovat kyllä taas nostaneet päätään, joten miksei tämä voisi toimia! Ohjaaja ainakin on selkeästi lahjakas sekä kova perinteisen kauhun fani. Kauna oli 2000-luvun alussa järjetön teinihitti, joten sopii toivoa, ettei tuotantoyhtiö nopeiden voittojen toivossa kahlitse taiteellista vapautta liikaa - Sony pilasi jo Slender Manin, toivottavasti Kaunaa ei kohtaa sama kohtalo.

Annabelle 3

No niin, vielä toistaiseksi nimetön Conjuring-elokuvasaagan seuraava osa on väitetysti ensi-iltansa heinäkuun alussa saavansa kolmas Annabelle-elokuva. Ainakin IMDB:ssä ”houkuttelevalla” nimellä "Untitled Annabelle Film" -kulkeva raina siis nimettömyydestään huolimatta jo saatu kuvattua. Ilmeisen nopeaa toimintaa! Mutta toisaalta James Wanin ja Leigh Whannelin kehittämiltä elokuvasarjoilta (Saw, Insidious, Conjuring) on lupa odottaa nopeita käännöksiä. Annabelle siis saapuu jälleen kerran rukkaamaan Conjuringin aikajanaa uudestaan - tulevan elokuvan kun pitäisi sijoittua jonnekin Conjuring 1 ja 2 leffojen väliin, eikä edelle, kuten aikaisemmat Annabellet. Leffan on ohjannut Annabellet (2014 & 2017), Nunnan (2018) ja It:it (2017 & 2019) kirjoittanut Gary Dauberman. Toivotaan Annabellen jälleen kerran piristävän leffasarjaa puuduttavan Nunnan jälkeen!

New Mutants

Kesän blockbuster-apajille tähtäävä Marvelin X-Men sarjaa jatkava New Mutants on mielenkiintoinen ja odotettu tapaus. Jo lähtökohtaisesti hieman kauhuun vivahtavaksi suunniteltua elokuvaa lykättiin vuodella, sillä testiyleisöjen suhtauduttua meininkiin positiivisesti ja It:in räjäytettyä kassan, elokuvayhtiö halusi lisätä leffaan kunnolla pelottavia elementtejä, jotta supersankarileffojen joukkoon saadaan kunnon kauhuelokuva. Ryan Reynolds tuskin osasi odottaa, mitä kaikkea Deadpoolin in your face -asenne saisi aikaan, mutta ainakin toistaiseksi osa elokuvayhtiöistä on ottanut vinkistä vaarin. Deadpoolin menestyksen jälkeen tuotantoon on uskallettu ottaa enemmän R-rated elokuvia, vaikka toki osa yhtiöistä on sittemin jänistänyt (katson sinua Venom). Saas nähdä, kuinka paljon joukko teini-ikäisiä ninjakilp... tulevia X-men mutantteja joutuu kauhua kokemaan, toivottavasti odotukset lunastetaan! Ensi-ilta jenkeissä 2.8.

It: Chapter 2

Yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia kauhuelokuvia on syyskuussa ensi-iltansa saava It 2. Elokuva tapahtuu luonnollisesti 27 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, kun 27 vuoden välein ilmestyvä Pennywise palaa pikkukaupunkiin. Ensimmäisen osan kohdalla tekijät tekivät onnistuneen päätöksen jakaa tarina suoraan kahtia edestakaisen takauma–nykyhetki -sahaamisen sijaan. Nyt kysymys kuuluukin, pystyykö kakkososa pitämään ykkösosan korkean tason yllä. Miten Pennywisestä pääsee eroon ja kai SE näyttää paremmalta kuin vuoden 1990 jättihämähäkki? Panokset ovat kovat, mutta niin on tekijä tiimikin. Ohjaaja Andy Muschietti pysyy samana, samoin kuin Bill Skarsgård Pennywisenä, ja nyt nuorten aikuisversioita näyttelevät mm. Jessica Chastain, Bill Hader ja täsmälleen ensimmäisen osan Eddieltä (Jack Dylan Grazer) näyttävä James Ransone. Luusereiden kerho (me mukaan lukien) pääsee kohtaamaan pahimpia painajaisiaan Usan ensi-illasta 6.9. lähtien.

3 from Hell

2019 tulee ilmeisesti olemaan myös vuosi jolloin Rob Zombie palaa jälleen "perkeleen hylkiöidensä" matkaan. Trilogiaksi House of 1000 Corpsesin (2003) ja Devil's Rejectisin (2005) venyttävä 3 from Hell jatkaa ilmeisesti samoilla suuntaviivoilla edeltäjien kanssa. White trash -meininkiä, tarpeetonta julmuutta ja grindhouse-estetiikkaa on siis jälleen luvassa. Typerän, puuduttavan ja epätyydyttävän 31:n jälkeen Zombien on ehkä jälleen aika nousta satulaan, sillä nämä kaksi aiempaa osaa ovat kieltämättä hänen parhaat tuotoksensa. En silti ihan varauksetta jaksa sitä, kuinka palvovasti Zombie tuntuu suhtautuvan "hylkiöihinsä". Mielestäni Bill Moseleyn näyttelemä Otis ja Sheri Moon-Zombien Baby ovat aina olleet jotenkin tolkuttoman rasittavia hahmoja. Ainoa, jota tosissani jaksan katsoa on Sid Haigin Captain Spaulding. Zombiesta voi leffantekijänä olla montaa mieltä, mutta jotenkin itse kannustan miestä – äijän rehellisessä innossa on jotain hyvin koukuttavaa. Kuvaukset on jo viime vuonna saatu purkkiin, mutta ensi-illasta en toistaiseksi saanut mitään varmaa. Jos saan esittää valistuneen arvauksen, veikkaan leffalle tänä vuonna alkavaa festarikierrosta ja ensi vuonna jonkinnäköistä ensi-iltaa. Eli voisiko 3 from Hell olla tulevaa syksyn 2019 Night Visions -ohjelmistoa?

The Boy 2

Vuoden 2016 The Boy oli valitettavan aliarvostettu elokuva. Lapsenpiikana nukelle työskentelevä nainen joutui kokemaan yllätyksiä, kun nukke ei ollutkaan ihan sitä paikallaan pysyvintä sorttia. Elokuva ei ollut mikään mestariteos, mutta sekä lähtökohta, että toteutus olivat todella toimivia. Kummitteleva Brahms nukke on nyt kuulemma palaamassa. Ohjaaja pysyy samana, mutta pääosassa pitäisi tällä kertaa olla Katie Holmes. Kuvausten on tarkoitus alkaa nyt tammikuussa 2019, joten ehkä tuotannosta piakkoinkin saadaan kuulumisia. Olen skeptinen sen suhteen saadaanko elokuvaa oikeasti levitykseen tänä vuonna, mutta pidetään sitä nyt listalla toistaiseksi.

World War Z 2

Jo World War Z kohtasi tuotannossaan lukuisia ongelmia - viivästyksiä, uusintakuvauksia, loukkaantumisia - ja lopputuloksena oli aika laimea, mutta ihan viihdyttävä sikermä kohtauksia siellä täällä ympäri maailmaa. Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei se ollut mitään verrattuna kakkososan kohtaamiin ongelmiin. Ohjaajaa on vaihdettu, käsikirjoituksia hylätty, aikataulua on rukattu uusiksi ties kuinka monta kertaa. Alun perin leffan piti ilmestyä 2017. Sinänsä elokuva kyllä kiinnostaa, varsinkin kun sen ohjaajaksi on kaavailtu David Fincheriä. Eipä olisi silti ensimmäinen kerta, kun nimekästä ohjaajaa kosiskellaan tällaiseen elokuvaan ja sitten lopulta aikataulullisista syistä, tai tuotantoyhtiön puuttumisesta peliin, ohjaaja hassusti vaihtuu ennen kuvausten alkamista (pitihän Danny Boylenkin ohjata seuraava Bondi). Brad Pittin pitäisi myös jatkaa pääosassa, mutta kuvaukset eivät ole siis vielä alkaneet. Tämä EI siis kaiken todennäköisyyden mukaan ole vuonna 2019 ensi-iltansa saava, mutta toisaalta toivossa on hyvä elää. Ehkä joku päivä saamme toisen zombimaailmansodan, aika näyttää.

Lähteet: Imdb, Wikipedia, Twitter, Instagram, Facebook, Bloody Disgusting, Screenrant, Universal Pictures, Sony Pictures Entertainment, 20th Century Fox, Robzombie.com