Ajanvietettä kesäiltoihin

Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?

Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.

Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.

The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.

Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 

Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.

Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB

Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)

”Here I stand, I'm your man...”

 – Leonard Cohen

Ohjaaja: Stacy Title

Käsikirjoitus: Jonathan Penner

Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount

Kesto: 1 tunti 36 min

Ikäraja: 16

Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.

Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon

Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla

Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com

Kuvat:

Arvostelu: Revenge (2018)

”I saw her laugh, and then she said: Go away…”

– System of a Down

Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat

Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent Colombe

Kesto: 1 t 48 min

Ikäraja: 18

Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista. Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei (edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka vain.

Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen "toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää amatööriltä, ja palaa kostamaan.

Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- / eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on I Spit on Your Grave (1978) sekä sen remake vuodelta 2010.  Rape and revenge -elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen, että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi) mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.

Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä, tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa, että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin silmin. Odotin turhaan.

Rambo - New Blood

Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.

Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni ”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin arkaillut.

Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion (ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia, mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.

Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä (2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi tähti.

Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille. Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali, jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora käteen ensi kerralla.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Rézo Films

Arvostelu: Leatherface (2017)

”Graze the skin with my fingertips…”

 - Slayer

Ohjaajat: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Käsikirjoitus: Seth M. Sherwood

Pääosat: Sam Strike, Vanessa Grasse, Stephen Dorff, Lili Taylor

Kesto: 1 t 30 min

Ikäraja: 18

Kun kuulin tekeillä olevasta jälleen uudesta osasta (surullisen) kuuluisaan Texas Chainsaw Massacre-sarjaan, tieto ei yllättänyt. Näitähän tupsahtelee vähän väliä.

Taustatiedoksi: alkuperäiselle, kauhuelokuvien parhaimmistoon kuuluvalle elokuvalle vuodelta 1974 on tehty kieli poskessa (tai muualla) jatko-osia (II ja III, sekä sarjan kummajainen the Next Generation), sekä remake vuonna 2003. Tälle remakelle on tehty esiosa Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (2006). Näiden jälkeen sarjaa yritettiin rebootata alkuperäisen elokuvan jatko-osalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka skippasi kaikki muut sarjaan kuuluvat elokuvat, vähän samalla tavalla kuin tämän vuoden Halloween. Ja nyt siis seuraisi alkuperäisen leffan esiosa. Huhhuh.

Kun kuulin, että elokuvan luotseiksi on saatu ranskalaiset Alexandre Bustillo ja Julien Maury, odotukset heräsivät. Kaverit nimittäin ovat vastuussa Insidestä (À l'intérieur 2007), joka kuuluu ehdottomasti modernin kauhuelokuvan kaanoniin. Kysymykseksi jäi, osaisivatko herrat puhaltaa uutta henkeä mätänevaan elokuvasarjaan, vai pitäisikö Sawyerin tila Teksasin perämailla nyt viimein jo jättää rauhaan. Valitettavasti elokuvan jälkeen taivun jälkimmäiselle kannalle.

Elokuvan alussa Sawyerin tilalla pidetään yllä normaaleja arkikuvioita: hoidetaan sikoja sekä opetetaan perheen sisäsiittoisia lapsia metsästämään ja tappamaan ihmisiä. Tosin tällä kertaa lähinnä paikallisia, outoa kyllä. Kun perheen lapset teilaavat seudun sheriffin tyttären, passittaa sheriffi perheen nuorimman pojan Jedin (siis tulevan Leatherfacen) lasten parantolaan. Skipataan kymmenen vuotta, ja mielisairaalaan tuleva uusi hoitaja Lizzy tutustuu sairaalassa hoidettavaan nuorisokatraaseen. On valtava, mieleltään ilmeisen hidas poika Bud, tästä huolehtiva, oikeamielinen Jackson sekä oman elämänsä Natural Born Killers Ike ja Clarice. Mielisairaalan meno lipsahtaa nopeasti Outlastiksi, kun Leatherfacen äiti Verna saapuu paikalle poikaansa etsimään.

Sekasorron tiimellyksessä nuoret nappaavat panttivangikseen Lizzyn ja pakenevat. Alkaa pakomatka, jonka pitäisi jotenkin selittää, miten Leatherfacesta tuli ikonen sekopää. Näin ei tapahdu. Kaikki elokuvan antamat vastaukset ovat onttoja yksinkertaistuksia. Elokuvalla on muuten oikeastaan vain viitteellisesti tekemistä alkuperäisen elokuvan kanssa. Vain elokuvan ensimmäiset viisi ja viimeiset kymmenen minuuttia liittyvät jotenkuten Texas Chainsaw Massacreen. Elokuvan ainoa jännite nousee siitä, kuka nuorista nyt oikeasti on sitten se tuleva Leatherface.

Nuoret roadtripillä

                                         

Elokuvan suurin ongelma on sen kehno käsikirjoitus. Näyttelijät tekevät kelvolliset suoritukset, vaikka jokin Lili Taylorin sinänsä onnistuneesti näyttelemässä Vernassa mättää. Jotenkin tomera matriarkka ei istu koko leffasarjan hahmokaartiin, joten Taylorin suoritus menee hukkaan. Dorff on mainio vihainen sheriffi, mutta hahmona niin kliseinen, ettei katsoja puolusta tai vastusta hahmoa, jotenkin se vain soljuu ohi. Nuoret tekevät työnsä ihan hyvin, mutta heidän hahmonsa ovat raivostuttavan stereotyyppisiä. Samalla hahmojen kehitys on joko olematonta tai epäuskottavaa: miten se nyt yhtäkkiä on tuollainen, kun se koko elokuvan oli tällainen? Kun Leatherface lopulta pukee maskinsa päälle on ratkaisu sekä epäuskottava, että epätyydyttävä – vaikka itse kohtaus on visuaalisesti yksi harvoista hienoista kohtauksista.

Elokuva ei ole kauhua vaan road movie, jonka kohtaukset ovat muissa elokuvissa loppuun kaluttua kamaa. Kohtaus kohtauksen jälkeen käydään läpi äärimmäisen kliseisiä juonikuvioita. Leatherfacen hahmon selittämiseksi riittää näemmä, että äiti sanoo, että ”ulkopuolisiin ei voi luottaa”. Kun Rob Zombie uusi Halloweenin (2007), hahmon kehitys pojasta hirviöksi oli elokuvan merkittävin anti – nyt ei selitetä mitään. Ongelma on se, että vaikka Leatherfacen hahmoa ei tarvitsisi puhkiselittää, itse hahmo oli alkuperäisen elokuvan kiehtovin tyyppi. Tästä elokuvasta tuo hahmo puuttuu. Siksi sille olisi hyvä saada edes vaikka julma ja nihilistinen taustatarina, jossa sisäsiittoisen perheen painajaisiin sukellettaisiin kunnolla. Nyt saadaan lauma eripuraisia teinejä kiistelemässä metsässä. Jos matka kotiin olisi edes omaperäinen, se pelastaisi paljon. Jos elokuva ei olisi osa kauhusarjaa, vaan itsenäinen elokuva, se voisi viihdyttää. Nyt se turhauttaa. Jos se sitten olisi edes raju, se voisi nostaa adrenaliinitasoja. Harmi, etteivät Bustillo ja Maury ole nähneet tätä. Maury kertoi haastattelussa, että elokuvan tarkoitus ei ole selittää, vaan kertoa otteita Leatherfacen nuoruudesta (lähde) – ehkä samalla olisi sitten voinut kertoa joitakin kiinnostavia otteita näiden sijaan?

Elokuussa 2017 menehtynyt alkuperäisen elokuvan ohjaaja, kauhumestari Tobe Hooper selkeästi antoi elokuvalle siunauksensa, sillä hän toimi myös elokuvan vastaavana tuottajana. Hooper tuskin otti itse elokuvasarjaa kovin vakavasti, sillä hän löi leikin lekkeriksi itse jo komedian puolelle lipsahtavassa Texas Chainsaw Massacre II:ssa (1982). Sen vuoksi Leatherfacen äärellä kyllä kelpaa muistella menehtynyttä kauhuveteraania. Kippis ikonille.

Arvosana:

Leatherface - Bringing it all back home

                                               

Ps. Elokuvan dvd sisälsi vaihtoehtoisen lopun, joka oli julmempi, ja ehkä aavistuksen verran parempi.

Lähteet: Imdb, Wikipedia

Kuvalähteet: Imdb, Lionsgate