”Näkemieni naisten
tanssi, vahvat vartalot noessa…”
– CMX
Ohjaaja: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Pääosat: Florence Pugh, Jack
Reynor, Will Poulter
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16
Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden
odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö
(2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti
välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes
täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria
tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla.
Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia
lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on
tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä,
että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut
odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.
Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh)
kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen
poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin
jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää
suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää
roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta
mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen
(Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin
silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan
älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka
ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker
Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee
käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.
Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin
maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo
välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta
pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista
perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa
kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu
hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina
kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on
oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot
vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole
alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että
kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen
tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi
kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan.
Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja
muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea
salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti
lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on
mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On
äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain
tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin
riitin alkua.
Ruotsissa kaikki on parempaa... |
Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun
mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä
salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät
ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden
ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat
vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle
viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten
mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex
Wolff oli myös loistava). Midsommarissa
päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy
yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä
vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi
hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen,
mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja
hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot
valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan
kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin
tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka
elokuva yrittääkin
Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen
valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko
arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin
kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle,
mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta
shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla
kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä
katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva
jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja
milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen
aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä
kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin
tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva
oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.
... paitsi musiikki |
Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana –
tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn
jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla
kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee
kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset. Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset
vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta
yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen
– ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä
vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei
ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva
muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker
Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain
olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt
vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan
taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin
asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat
olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun
päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva,
kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.
Samoin kuin Hereditaryssä,
Midsommarin maailma pursuaa
yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa
ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli
tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto
on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain
hyväksyä, että Midsommar luo oman
rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa
sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti
jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien
kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille
asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar
ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.
Arvosana
Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen
alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy
nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli
jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö”
on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.
Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24