”Mulle nauravat
lapsetkin, minä nauran takaisin…”
– Jarkko Martikainen
Ohjaaja: Robert
Eggers
Käsikirjoitus:
Robert Eggers, Max Eggers
Pääosat:
Willem Dafoe, Robert Pattinson
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Vuodesta 2019 on kehkeytynyt aikamoinen elokuvavuosi – ja
varsinkin kauhuelokuvan saralla. Läjäpäin toimivaa kauhuviihdettä, muutama hyvä
uusintaversio ja kruununa mm. Jordan Peelen Us
sekä Ari Asterin Midsommar. Jos siis
joku ei ole huomannut, niin sanottakoon se nyt: kauhuelokuva elää kauneinta
kulta-aikaansa sitten 80-luvun alkupuolen. Ja nyt saapuu Robert Eggersin
odotettu The Lighthouse. Ja se on
vuoden paras kauhuelokuva.
Elokuva kertoo majakanvartijoista, jotka saapuvat
syrjäiselle majakalle täyttämään neljän viikon vahtivuoroaan. Miesten välinen
hierarkia on selvä: kokenut, vanha merimies Thomas (Willem Dafoe) hoitaa
majakan valon yksin ja nuori, hiljainen Ephraim joutuu tyytymään kunnostus- ja
kotitaloustöihin, vaikka tahtoa olisi enempäänkin. Meren loputon käynti,
yksinäisyys, eristyneisyys ja menneisyyden taakka painavat miehiä, erityisesti
nuorempaa Ephraimia, jonka hermot joutuvat koetukselle myös käskyttävän,
loputtomasti piereskelevän ja itsevaltaisen kapteenin vuoksi. Näin
yksinkertaisista osista The Lighthouse
keittää loistavan, yhtä aikaa karmivan ja kumman tenhoavan laskeutumisen
hulluuden syöveriin. Wikipedia tietää kertoa, että elokuva sijoittuu
Uuden-Englannin rannikolle 1890-luvulla, mutta elokuva itse ei sitä taida
kertoa lainkaan. Yhtä hyvin tämä voisi sijoittua muuallekin, tai toiseen
aikaan. Jonnekin ajattomaan aikaan, unien reunoille.
Dafoe ja Pattinson ovat käytännössä elokuvan ainoat
näyttelijät, ja he kannattelevat upeasti koko elokuvaa. Dafoe tekee vanhana
merimiehenä todella hienon ja monisyisen hahmon. Hän saa piippuineen vanhahtavasta,
merimiesten slangilla koristellusta käsikirjoituksesta irti yhtä aikaa
parkkiintuneen merenkävijän, käskyttävän despootin ja vanhan, virheiden
merkitsemän miehen. Hänen katseessaan on kauhua ja vimmaa kuin Marlon Brandon
Kurtzilla Ilmestyskirja. Nytissä
(1979) – enemmänkin. Pattinson ei ehkä samalla tavalla saa tilaa luoda hahmoa,
sillä hänen roolinsa on enemmän olla kokijana ja samaistumispintana, mutta yhtä
kaikki hänkin on loistava. Miesten välinen kanssakäyminen on yhtä aikaa aitoa,
ratkiriemukasta kuin kauhistuttavaakin. Heidän dialogissaan huumori ja kauhu
vuorottelevat jatkuvasti – kuten hulluudelle on tyypillistä. Ajantaju ja
todellisuus sekoittuvat mielen pohjalle mustaksi liejuksi, kun miehet ratkeavat
ryyppäämään ja ovat toisaalta ventovieraita toisilleen ja toisaalta samasta
puusta veistettyjä. Vesi tunkee kaikkialle ja kosteus syö tiensä ytimiin asti. Myrsky
ja viina huuhtovat kaiken yli – yhtä aikaa ne repivät miehiä kauemmas toisistaan
ja toisaalta hitsaavat heitä kiinni, kunnes he ovat lopulta saman hahmon kaksi
eri puolta.
Robert Eggersin esikoinen, The VVitch vuodelta 2015, sai hyvästä syystä aikaan suurta
innostusta ilmestyessään. Uudisasukkaista kertova, ajankuvalleen uskollinen
leffa oli ilmestymisvuotensa parhaita kauhuelokuvia, jota voi suositella myös
sellaisille katsojille, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta olisin toivonut sen
uppoavan vielä hitusen syvemmälle hulluuteen. Kaksi minuuttia loppuun lisää
olisi varmasti pilannut monelle katsojalle koko elokuvan, mutta itse olisin
kaivannut odotuksen kruunuksi vielä hieman enemmän groteskeja kuvia. The Lighthouse lunastaa tuon odotuksen,
mutta luonnollisesti aivan eri tavoin kuin The
VVitch. Eggersin uutuus viittaa vahvasti Kubrickin Hohtoon (1980), mutta yhden asian elokuva tekee Kubrickin
mestariteosta paremmin: Stephen King jaksaa yhä valittaa siitä, että Jack
Torrancen (Jack Nicholson) hahmo on jo Hohdon
alussa hullu, toisin kuin alkuperäisessä romaanissa – mutta The Lighthousessa matka hulluuteen
todella kuvataan alusta loppuun.
Elokuvan omaperäinen visuaalinen ilme saa katsojan valtaansa
jo ensikuvissa. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu filmille vanhanaikaisella
laitteistolla, hyvin perinnetietoisin keinoin. Meren autiudesta huolimatta
kuva-alan tila tuntuu koko ajan ahtaalta, kiitos vanhanaikaisen, liki
neliömäisen 1,19:1-kuvasuhteen. On häkellyttävää, kuinka klaustrofobinen
elokuvan tunnelma on, ja kuinka meren valtavuus on rajattu melkein koko ajan
pois. Mustan ja valkoisen kontrastit muistuttavat 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista,
jota vellovan meren ja mustien kallioiden välinen vastakkaisuus korostaa. Yhtä
lailla elokuvallisesti siinä on vahvoja, tarkoituksellisia viitteitä Ingmar
Bergmanin elokuviin. Erityisesti sisäkuvissa valon ja varjon vaihtelu luo
tiheän tunnelman, jota Willem Dafoen kasvot ovat kuin luotu korostamaan. Tämä
on elokuva, jota varmasti syö siirto kankaalta pienelle ruudulle, minkä vuoksi
tämä kannattaisi katsoa teatterissa. Elokuva on kuvattu kuulemma pääosin sadan
vuoden takaisella optiikalla ja pitkälti luonnonvalolla, mutta tällaiset
tekniset keinot ovat toki tärkeimpiä tekijöille itselleen, katsojalle tärkeintä
on tietysti lopputulos. Kaiken päälle elokuva on kruunattu kanadalaisen Mark
Korven itsetarkoituksellisen pompöösillä, valtavan pahaenteisellä musiikilla,
joka usein on ristiriidassa kuvallisen kerronnan kanssa luoden kutkuttavan
karmeaa tunnelmaa.
On moniselitteisiä elokuvia, jotka oikein huutavat tulkintaa
– tällaisten elokuvien koko pointti voi mennä ohi, jos avaavaa tulkintaa ei
löydä. Sitten on elokuvia, jotka ovat moniselitteisiä, mutta joita ei tarvitse avata
läpikotaisin, eivätkä ne miellytä välttämättä kaikkia – ne kun tuppaavat
jäämään mysteereiksi. Mielestäni The Lighthouse
kuuluu jälkimmäiseen ryhmään – ei tarvitse piirtää kaavioita aikatasoista, tai
hahmotella sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Elokuva vaatii katsojalta
heittäytymistä maailmaansa. Toki sitä voisi selittää monin tavoin: elokuvan
viittaukset antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja varsinkin lopun jopa hieman
päälle liimatun Prometheuksen voisi tulkita vaikka rakentavan miehistä symbolia
vanhan ja uuden maailman kanssakäymiselle – toisella miehistä on vahva usko
hierarkiaan ja traditioon, toinen tahtoo nousta arvoasteikossa omalla työllään.
Kaksoisolentoteema muistuttaa ihmisen alisteisesta suhteesta luontoon, ja
modernin järjen antautumisesta vaistojen ja viettien edessä. Mutta tavallaan
tällaisen symboliikan etsiminen ja purkaminen on tässä tapauksessa turhaa,
sillä The Lighthouse nojaa
pikemminkin tunteeseen kuin tulkintaan – se on hengästyttävä, karmiva, hauska
ja monimutkainen matka pimeyteen. Ei sitä tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä.
Arvosana
Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: A24
The Ligthouse oli outo ja vähän kuumottava leffa, en vain ymmärtänyt miksi sitä hypetettiin, mustavalkoisuus ei haitannut eikä 35 mm:n filmi, ja käytetään Movietone-kuvasuhdetta, ja sen ääniraita on monofoninen.
VastaaPoistaOlihan se erikoinen, ja erikoisuus puree, vain kaksi miestä, lokit ja hulluus.
Joskus erehdyin katsomaan Bollywoodin "kauhua", ja voin sanoa että ei hyvää päivää, olin kuolla tuskaan, ja miksi heidän on puhuttava englantia kun se ei vaan istu intialaisen suuhun..Never again.
Yksi pahin mitä olen pitkään aikaan nähnyt on Scary Stories to Tell in the Dark, sanotaan että ei toisi maailmaan mitään uutta, mutta mulle sen katselu toi pitkäksi aikaa niin meganightmare ettei tosikaan, vieläkin saa niskavillat pörhölle, hämmensi koska luulin olevani kauhulla kyllästetty ettei mikään tule uniini. Tulispa kakkososa!
Niin, pitää koskea vaikka on poppaa!
Erehdys, minusta on tullut myös säikky, on mukavaa hätkähtää jossain kauhurainassa, sanon sitten että se oli rahan väärti.
Krampus ja The Hills Have Eyes 1. (miksi kakkososa oli kuraa) ovat niitä jotka vaikuttaneet eritavoin, mutta kummatkin ovat 5/5. Yleensä jatko-osat ei toimi mutta joskus nekin onnistuu. Pidin myös molemmista (old and new)IT-leffoista ja Kingin pikkurooleista.
Odotan The Conjuring 3.
Kun pääsee kauhun rajamaille, se on jotain.
V
Minulta meni valitettavasti leffateatterikierroksella ohi tuo Scary Stories to Tell in the Dark, mutta täytyypä vuokrata se ensitilassa!
PoistaMitä Bollywood-kauhua olet päässyt katselemaan? Kyselen mielenkiinnosta, sillä vaikka leffat olisivatkin täyttä kuraa, uuden elokuva-alueen kauhuun on aina todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan! Kauhuoppaaseen arvioin viime vuonna muuten Bollywood-rainan Tumbbad'in(http://kauhuopas.blogspot.com/2019/05/arvostelu-tumbbad-2018.html)
NetFlix otti Scary Stories to Tell in the Dark näyttääkseen, harmittelin kun sen olin nähnyt jo aiemmin..koska o-l-i-s-i-n voinut katsoa uudelleen, mutta ei, en tohdi.(Nightmare mielessä) Suosittelen täysillä!
VastaaPoistaEn tiedä onko sulla NF ja joko olet sen nähnyt.
Katsoin jo toisen kerran leffan (kauhua mutta K13)"Kotiinkutsun."
Bollywoodia kohti lähdin urheudella mitä jäi mieleen porukkaa lähtee ostarille ja siellä on laiskin ikinä, zombiemummukka, joka ojentaa kättä ei muuta. Oikeesti? Ei yhtään kohentanut zombie-intoani.
Jokusen muunkin olen nähnyt nimiä ei kannata kysellä, mutta särkee korvaa kun miksei ne voi näytellä hinduksi-
Intia maana on kiehtova ja varmasti löytyy aivan hyviäkin leffoja, luen tarkemmin linkkaamasi, ja heitän peukun pystyyn!
Pidän aina oven ja ikkunatkin auki Hollywoodille, Nollywoodille ja varauksin Bollywoodille!
Sen verran leffamaanikko olen, toinen juttu vaatiko millaista mielentilaa, on niin paljon japanilaista, pohjoismaistakin, kauhistuttavaa kauhua.
Katson myös mielenkiinnolla vanhoja kauhuleffoja, kerran löysin kauhuvideon vm-70 siinä viidakon eläimet otti vallan tyhmistä ahneista ihmisistä, piti ottaa huomioon että se oli sen ajan kauhua.
Oletko nähnyt ROAR leffan?
En ole varma onko se really kauhua sekotettu hurtilla huumorilla, kuitenkin niin kauhea että oli siinä onneksi kohtia että sai nauraa..muutoinhan kulttiklassikko on edelleen turvallisuusnäkökulmasta kauhistuttavaa katsottavaa.
Duunattu kasarilla.
Roar on yksi elokuvahistorian kuuluisista flopeista. Elokuvan tuotantobudjetti oli 17 miljoonaa dollaria ja maailmanlaajuinen kassatulos vain 4 miljoonaa. Elokuvan tekeminen kesti jopa 11 vuotta, koska työryhmän jäsenet joutuivat usein sairaalareissulle ja paluu kuvauspaikalle oli vastahakoista.
Roaria on luonnehdittu tunnelmaltaan osuvasti snuff-elokuvaksi nyrjähtäneeksi Disney-leffaksi. Kuitenkin on hämmästyttävää, että kuvasuunnittelu on osittain hallittua, koherenttia ja ammattitaitoista.
"Elokuvan juoni on yksinkertainen selviytymistarina. Luonnonsuojelija Hank (Noel Marshall) on perustanut reservaatin eläimille Afrikkaan. 150 leijonaa, pantteria ja tiikeriä temmeltää hänen kanssaan vapaasti ulkona ja sisällä talossa. Lähistöllä laiduntaa myös kaksi äreää norsua.
Hankin perhe on tulossa tapaamaan häntä, mutta tapahtuu väärinkäsitys. Hank on poissa farmiltaan, kun vaaraa aavistamaton perhe saapuu. Perhe joutuu varoittamatta keskelle petolaumaa ja piileskelemään talon komeroissa ja tynnyreissä, kun isoja kissaeläimiä tulee ovista, kattoluukusta ja ikkunoista."
After dark -V
Roar on vielä valitettavasti katsomatta! Lainasin sen joskus kirjastosta dvd:llä, mutta se unohtui ja erääntyi ja jouduin sen palauttamaan :) leffa kyllä kiinnostaa kovin, oli hienoa kun Night Visions päätti sen restauroituna levittää uudestaan!
VastaaPoistaNuista Hollywoodista, syntyy jo mainittujen Nolly- ja Bolly- myöskin Trollywood sekä Pollywood, missä on Pollywood kun puolalaisohjaaja on nimennyt tekeleensä Pollywood HBO Ohjaaja Pawel Ferdekin maailmassa Hollywood on yhtäkuin Pollywood sillä sen perustajia oli yli sata vuotta sitten maahan tulleita puolalaisjuutalaisia, mm Wonsalin veljekset eli Harry, Albert, Sam ja Jack Warner.
VastaaPoistaPollywood on dokkari, kertoo viiden vuoden aikaisena päiväkirjana hieman koomisenakin, heittäytyy testamaan voisiko tuntematon, rahaton puolalainen toteuttaa unelmansa Hollywoodissa. Noh lopussa haaviin tarttuu suurin saalis elikkä Steven Spielberg.
Itseäni kiinnostaisi vaikkei olekaan uutta luova vaan oikeiden tuottajien ja käsikirjoittajien kohtaamisissa on oma kulmansa ainakin leffaharrastajille, ja toki koska dokkari kertoo juuri näiden Warnerien alkuvaiheista ja käy heidän kurjassa pahasessa kylässä.
Ah tämä Pollywood leffa on nyt sit lisätty HBO: "Kunnianosoitus amerikkalaisen elokuvateollisuuden perustajille, joiden juuret ovat Puolan työväenluokassa."
Eli korvamerkkasin tuon, HBOlla on lisätty paljon hyviä dokkareita, mutta välillä on pakko mennä aikakoneella 1700-luvulle..Vaatetus kiinnostaa ykkösasiana.
V- Helvetti on toiset ihmiset. (Jean-Paul Sartre)
Jos tuo Pollywood löytyy HBO Nordicilta, niin täytyypä katsoa! Mutta mikä on ihme Trollywood? :)
VastaaPoistaJesh onko sulla NetFlix? Siellä on hyytävää kauhua, dramaa, animaatioita, scfiä jokaiselle jotain, ja dokkareitakin.
VastaaPoistaKatselenkin juuri NF leffaa MASK, ihan vain että pidän Jim Carreysta ja luulen tuo leffa on sen paras työ.
Olen toki sen nähnyt aikoja sitten mutta mietein kestääkö se uudelleen katsomisen ja hämmästyin myös että se on NF.
Trollywood oli mullekin uusi asia ja wiki:
Trollywood on kutsumanimi ruotsalaisen Trollhättanin elokuvateollisuudelle. Siellä työskentelee Film i Väst -yritys. Trollhättanissa, Uddevallassa ja lähialueilla on kuvattu esimerkiksi elokuvat Dancer in the Dark, Under solen, Tsatsiki, mutsi ja poliisi, Fucking Åmål ja Kimpassa. Trollywoodissa on tuotettu 65 prosenttia ruotsalaisista elokuvista.
Toiminta aloitettiin 1990-luvulla, kun alueella oli työttömyyttä ja sen takia piti laajentaa elinkeinoelämän toimintaa uusille aloille. Vuonna 2004 kaupungin elokuvateollisuus työllisti 2000 ihmistä.
HBOlla on Doom Patrol.
Se on supersankarien virallinen friikkiosasto, hyvin huuruinen tarina vammautuneista kummajaisista, joiden elämääkin suurempi kamppailu on ylipäätään jaksaa jatkaa elämäänsä.
Joukossa on peltiruumiiseen vangittu mies, nainen jonka keho ei pysy koossa, nainen jonka 64 persoonalla on jokaisella oma supervoimansa, käärinliinoihin paketoitu ex-lentäjä, jonka sisällä asuu tappavaa energiaa oleva olento.
Hauskoissa ja psykedeelisissä tarinoissa he kohtaavat mm. Mr Nobodyn.
Vaikka hahmot kärsii menettämästään ihmisyydestä, on tunnelma pähkähullu, hienoa että omalaatusta sarjaa tehtiin toinenkin kausi, joka ilmestyi vähän aikaa sitten!
-V Pahuus on hirvein mielensairaus
PS. Taipuuko enkku sulla? Voisin linkata gmailiin yhden jutun.