Arvostelu: My Bloody Valentine (1981)

”You drained my heart, and made a spade…”

– Marilyn Manson

Ohjaaja:George Mihalka

Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird

Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck

Kesto:1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror Train (1980), Happy Birthday to Me (1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain syystä vankka paikka sydämessäni.

Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista, jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita. Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen. Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava murhaaja saapuu myös apajille.

My Bloody Valentine on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80 maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa? Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea. Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.

 

Kippis ystävyydelle

My Bloody Valentine eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita, joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.

Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä, ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin (Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä – varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa, että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.

Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä – elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän nimesi lempislasherikseen. Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.

Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä My Bloody Valentinen kohtalona oli olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia – minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki. Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!

My Bloody Valentinesta tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen katsoa ensi vuonna jälleen.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly

Kuvat: Paramount Pictures

Arvostelu: Ghostland (2018)

(myös: Incident in a Ghostland)

"My head is full of ghosts..." 

- Bad Religion

Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier

Pääosat: Emilia Jones, Taylor Hickson, Mylène Farmer, Crystal Reed, Anastasia Phillips

Kesto: 1 t 31 min

Ikäraja: 18

Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita.

Ghostland (tai Incident in a Ghostland) on ranskalaisen Pascal Laugierin toinen englanninkielinen elokuva. Ohjaajan edellinen – slenderman-mukailu The Tall Man – pelon legenda (2012) – tippui ihan ok -kategoriaan, mutta se mistä mies muistetaan on tietenkin vuoden 2008 silmitön Marttyyrit. Löyhähdys Marttyyrien nihilistisestä otteesta ja brutaalista väkivallasta tuntuu myös ohjaajan uutuuselokuvassa.

Elokuva kertoo äidistä  ja kahdesta tyttärestä, jotka perivät kuolleelta tädiltä talon jossakin USA:n keskilännen takamailla. Pikkusisko Beth on kirjailijan urasta haaveksiva äidin silmäterä, jolle angstinen isosisko Vera on kateellinen. Ensimmäisenä iltana kaikki nyrjähtää kuitenkin raiteiltaan, kun taloon hyökkää mystinen tummatukka ja hänen valtava örkkimäinen kumppaninsa.

Julman väkivaltaisen kohtaamisen jälkeen hypätään vuosikausia eteenpäin, jolloin menestyneeksi kirjailijaksi kohonnut Beth saa avunpyynnön hysteeriseltä siskoltaan. Beth palaa taloon, jossa pahasti traumatisoitunut, harhainen Vera ja väsynyt äiti yhä elävät. Näennäisen tyynen kuoren alta paljastuu painajainen, joka on kaikkea muuta kuin takanapäin.

Elokuva on pohjimmiltaan mysteeri, joka piilottelee korttejaan – onko se kummitustarina, home invasion -genreä vai jotain muuta. Katselun aikana mielessä käväisi myös David Lynch, vaikka aivan tämän mestarin tasoisen mysteerin äärellä ei olla. Elokuvan tyylittelyssä, juonikuvioissa ja lavasteissa on jotain hyvin perieurooppalaiseen elokuvaan viittaavaa. Ghostland on kaukana monista kiillotetuista Hollywood-kauhuista. Se on julma ja likainen ja monisäikeinen. Sen pahiksetkaan eivät edusta tyypillistä jenkkikauhua, vaan tuntuvat nousevan niistä samoista hetteiköistä, joista Laugierin aiemmin edustaman New French extremityn pahikset nousivat – vertaa esimerkiksi Inside (2007) ja Haute Tension (2003). Samalla ne tuovat mieleen pikemminkin kauhuelokuvien 70-luvun terrorin, kuin 80-luvun tusinasarjamurhaajat.

Kameratyöskentely on ensiluokkaista ja leikkaus niin taloudellista, että vuoristoradan jälkeen hämmästyttää, että se kesti alle 1,5 tuntia. Leikkauksen saralla elokuvalla on selkeitä yhtymäkohtia Laugierin Marttyyreihin. Kun elokuva lähtee kunnolla käyntiin, katsoja ei ole hetkeäkään turvassa. Käänteitä, jump scareja, verta ja kärsimystä vyörytetään päälle ilman kauhuelokuvia tavallisesti läikittäviä suvantovaiheita. Ei armeliasta aamunkoittoa vaan pelkkää yötä.

Päähenkilöiden kärsimysten kautta herää kuitenkin kysymys siitä, kuinka perusteltua elokuvassa on näyttää tämänkaltaista väkivaltaa. Varsinkin jos se kohdistuu Marttyyrien tapaan vain ja ainoastaan nuoriin naisiin / tyttöihin. Miksi tehdä tai katsoa tämänkaltaisia elokuvia? Vaikka kyseessä on ”vain” kauhuelokuva, kysymys on nykypäivänä relevantti. (Taustaksi totean kuitenkin, ettei Ghostland ole yhtä säälimätön kuin Marttyyrit ja kaukana rape and revenge elokuvien eksploitaatiosta – tämä nyt vain tarjoaa hyvän paikan pohtia fiktiivisen väkivallan motivaatiota.) Mielestäni Ghostland onnistuu – jos nyt ei suoranaisesti perustelemaan – niin ainakin itsereflektiivisesti käsittelemään nimenomaan tätä kysymystä. Päähenkilö Bethin kautta tarinaan tuodaan metataso, jota käytetään myös mysteerin polttoaineena. Kauhukirjailijana menestyneen Bethin tuore bestseller Incident in a Ghostland paitsi perustelee elokuvan nimen, myös herättää pohtimaan kauhun, tai ylipäänsä fiktion, kirjoittamista moraalisena toimintana. Ei lie sattumaa, että misogynistiseksikin syytetyn Marttyyrien ohjaaja ja käsikirjoittaja Laugier tuo kankaalle tarinan, joka yhtä aikaa iskee kauhufaneille jatkuvasti silmää ylistäessään H. P. Lovecraftia ja mainitessaan Rob Zombien, ja yhdistää päähenkilön kirjoittamisen kautta tarinaan metatason JA tekee konkreettisesti päähenkilöistään pelkkiä objekteja mielipuolien käsittelyssä. Henkilöitä ei esineellistetä uhreiksi pelkästään elokuvallisin keinoin vaan he joutuvat asemaan, jossa heidän on pakko väkivallan uhalla imitoida nukkeja. Tämä ei ehkä ratkaise kaikkia (kauhu)elokuvien naisten käyttämisen seksuaalisen väkivallan uhreina tuomia ongelmia, mutta on ainakin enemmän kuin mihin esimerkiksi edellä mainittu Rob Zombie on elokuviensa perustelemattoman seksuaalisen väkivallan kohdalla kyennyt. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja herättää pohtimaan elokuvaa uudella tavalla. Se on älykkäämpi, kuin mitä pinta antaa ymmärtää.

Ghostland on väkevä, muttei täydellinen, kauhuvyörytys vähillä hengähdystauoilla.  Uskon sen olevan myös vahvasti mielipiteitä jakava: toiset eivät varmastikaan nää elokuvaa kovin kummoisena, mutta omasta mielestäni se oli omaperäinen. Sen omintakeinen kerronta ja pahaenteinen tunnelma toimivat, ja juuri kun luulet, että asiat ovat huonosti, ne ovat vielä huonommin. Elokuva on melko lohduton eikä tietenkään sovi herkille katsojille. Elokuva jättää myös mysteerin hunnun ylleen: ehkä kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti. Ja ehkä osa oli juuri niin karmeaa, kuin mihin vihjattiin. Laugierin tähti on Marttyyrien jälkeen ollut ilmeisesti laskusuunnassa, eikä tämäkään valtavaa yleisöryntäystä ole aikaan saanut. Uskaltaudun silti ennustamaan elokuvalle ajan myötä sen ansaitsemaa kulttistatusta.

Arvosana

PS. Rob Zombie on ihan hyvä ohjaaja, inhosin vain Halloweenin uncut-version raiskauskohtausta ja 31 nyt oli vain ihan tolkuttoman huono kokonaisvaltaisesti.

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Radar Films

Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky