Arvostelu: The House that Jack Built (2018)

”En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”

– Ajattara

Ohjaaja: Lars von Trier

Käsikirjoitus: Lars von Trier

Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta

Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan

The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.

No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana

PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB

Kuvat: Zentropa

Arvostelu: Kyrsyä (2018)

myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”

– The Menzingers

Ohjaaja: Roope Olenius

Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki

Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila

Kesto: 1 tunti 25 min

Ikäraja: 16

Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole

Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja

Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.

Arvosana

Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin

Kuvat: Bright Frame Pictures

Arvostelu: Truth or Dare (2018)

” You're playin' with your life, this ain't no truth or dare…”

  - MJ

Ohjaaja: Jeff Wadlow

Käsikirjoitus: Michael Reisz, Jillian Jacobs, Chris Roach, Jeff Wadlow

Pääosat: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey

Ohhoh, Blumhousesta on 2010-luvulla kasvanut valtavirtakauhun suurin tuotantoyhtiö. Valtava määrä laatukauhua (Sinister, Creep, Get Out), suosituimpia leffasaagoja

(Paranormal Activity, Insidious, The Purge) sekä teinikauhun kovimpia hittejä (Happy Death Day, Unfriended). Samoille apajille iski vuoden 2018 Truth or Dare.

Wikipedian mukaan leffa oli arvostelun kirjoitushetkellä tuottanut noin 100 miljoonaa 3,5 miljoonan dollarin budjetilla. Teinikauhu elää ja voi paksusti – ja mikäpä siinä!

"Teinikauhua" genren nimityksenä käytetään usein negatiivisessa mielessä, mutta mielestäni nimitys ei suoraan anna oikeutta tuomita yksittäistä elokuvaa. Toki kohdeyleisönä usein on nuoriso, ja onpa käynyt niinkin, että osaa luokattoman huonoista teinikauhuista osaa arvostaa vain nuoriso, mutta saman kategorian alle kuuluu myös laadukkaita kauhuleffoja, kuten Scream-elokuvat tai vaikkapa loistava It Follows (2014). Genrelle yhdistäviä tekijöitä ovat nähdäkseni pikemminkin esimerkiksi päähenkilöt ja heidän nuoresta iästään nousevat teemat. Aikuistuminen: kotoa muuttaminen, ensimmäiset työpaikat ja seurustelusuhteet ovat toistuvia teemoja, joille jokin uhka luo raamit. Henkilöhahmot jäävät usein rangoiksi, sillä heidän suurin motivaationsa on toimia alustoina, joille nuoruuden epävarmuus ja pelot heijastetaan. Mutta onko hahmojen onttoudella tai stereotyyppisyydellä väliä? Katsokaapa uudestaan Halloween (1978) – miten syvällisiä hahmot olivat? Niinpä. Onko se silti mahtava elokuva? Kyllä. Ja teinikauhua Truth or Dare TODELLA on, hyvässä ja pahassa. Asiaan.

Kuusi college-opiskelijaa viettää spring breakiään Meksikossa ryypäten. On puhtoinen, stereotyyppinen final girl Olivia, joka on ihastunut parhaan kaverinsa poikaystävään Lucasiin,

on Lucasia pettävä, isänsä itsemurhaa murehtiva Markie, urpo macho Ronnie ja pariskunta Penelope ja Tyson. Nuoret lyöttäytyvät mukavanoloisen Carterin matkaan, jonka kanssa he pelaavat totuutta ja tehtävää hylätyssä kirkossa. Leikki päättyy ikävästi liiallisiin totuuksiin ja lopulta Carter karkaa paikalta epämääräisten anteeksipyyntöjen kera. Jotain pahaenteistä on selkeästi tekeillä. Nuorten palattua kotimaahan käy selväksi, ettei leikki ole selkeästikään vielä ohi. Leikki on tuonut muassaan kirouksen, jonka vuoksi nuorten on kuoleman uhalla pakko pelata totuutta ja tehtävää. Milloin vain kuka tahansa ympärillä oleva voi muuttua pirullisesti hymyileväksi harhanäyksi, joka pakottaa leikkiin. Kieltäytymisestä tai epäonnistumisesta seuraa kuolema, kun pelaaja muuttuu itse oudosti hymyileväksi kiilusilmäksi ja teilaa itsensä ensimmäisellä eteentulevalla keinolla. Meininki on suht Final Destinationmaista, joskin höystettynä jump scareilla.

"Let's put a smile on that face"

Hyvien action elokuvien suola on loistava pahis – sellainen Hans Gruber-tyyppinen karismaattinen veijari. Samoin hyvien kauhuelokuvien suola on skenaario, joka pakottaa ajatusleikkiin: miten minä selviäisin tuosta? Sen Truth or Dare totisesti tekee, siksi en mitenkään voi elokuvaa täysin maanrakoon lytätä.

Eihän tässä mitään taide-elokuvaa tehdä. Leffa liikkuu viimeaikaisten teinikauhujen, kuten Happy Death Dayn (2017) ja Wish Uponin (2017) liepeillä. Käsikirjoitus ei paljoa tilaa näyttelijöille anna, vaan hahmot ovat tyypillisen pintapuolisia. Kamerantyöskentely ja muu toteutus on perusvarmaa jenkkileffaa, ilman mitään mieleenpainuvaa, mutta mielestäni demonimaisen hymyn olisi voinut toteuttaa huomattavasti paremmin – nyt se muistuttaa liikaa "karmivaa snapchat filtteriä", kuten elokuvassakin todetaan.

Se, mistä elokuvassa pidin oli sen suht nopea rytmitys. Elokuva ei hukkaa liikaa aikaa alkuasetelman junttaamiseen, vaan päähenkilöt saavat nopeasti jutun juonesta kiinni ja koettavat selvitä peliä vastaan. Totuuksia ja tehtäviä tulee eteen paljon, ja niiden vaikeusaste nousee koko ajan. Käsikirjoitus yrittää eliminoida pelin porsaanreikiä, mikä on hivenen päälle liimattua, mutta silti ihan menevää. Nuoret joutuvat jatkuvasti tiukan valinnan eteen, ja joutuvat väkisinkin paljastamaan salaisuuksia, jotka rikkovat heidän välejään. En spoilaa loppua, mutta minut se pisti hymyilemään pirullisesti.

Ei tämä ole mahtava elokuva, mutta pieneen ajatusleikkiin kutsuvana se on mukavasti kutkuttava, kunhan unohtaa juoniaukot ja antaa anteeksi hahmojen stereotyyppisyyden – ja muut teinikauhun helmasynnit. Puhdasta viihdettä. Popkornit tulille ja limsat auki.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Blumhouse Pictures

Arvostelu: Revenge (2018)

”I saw her laugh, and then she said: Go away…”

– System of a Down

Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat

Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent Colombe

Kesto: 1 t 48 min

Ikäraja: 18

Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista. Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei (edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka vain.

Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen "toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää amatööriltä, ja palaa kostamaan.

Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- / eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on I Spit on Your Grave (1978) sekä sen remake vuodelta 2010.  Rape and revenge -elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen, että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi) mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.

Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä, tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa, että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin silmin. Odotin turhaan.

Rambo - New Blood

Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.

Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni ”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin arkaillut.

Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion (ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia, mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.

Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä (2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi tähti.

Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille. Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali, jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora käteen ensi kerralla.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Rézo Films

Arvostelu: Slender Man (2018)

"Kuukaa pelkää must... slender maniä?"

Ohjaaja: Sylvain White

Käsikirjoitus: David Birke

Pääosat: Joey King, Julia Goldani Telles, Jaz Sinclair, Annalise Basso

Kesto: 1 t 33 min

Ikäraja: K-12? K-15?

Siitä lähtien, kun Slender Man syntyi creepypasta-kisan seurauksena 2009, se on levinnyt

kulovalkean tavoin ympäri ämpäri nettiä. Itse tutustuin meemiin Slender: Eight Pages -pelin kautta 2012, joka olikin hauska, ilmainen pieni säikyttely. Laihanhuiskean miehen ympärille on syntynyt kokonainen fanifiktio-kulttuuri: mobiilipelejä, Marble Hornetsin Youtube-sarja, epävirallisia elokuvia, harrastelijavideoita. Eikä mikään ihme, mysteerinen laiha ukkeli on vetoava, selittämätön voima. Yksi on joukosta puuttunut: kunnollinen a-luokan kauhuelokuva. Pascal Laugierin The Tall Man – pelon legenda (2012) flirttaili meemin kanssa, mutta vasta nyt olemme saaneet virallisen Slender Man -elokuvan. Ja voi pojat, minkä teitte. Te tapoitte koko homman.

Elokuva kertoo neljästä teinitytöstä, jotka mukavien nörttipoikien innoittamina kokeilevat perjantai-iltana "herättää slender maniä". Homma toimii katsomalla netistä videon, jonka aikana ei saa avata silmiään. Tytöt tietysti avaavat silmänsä, ja kuvaruudulla kieppuvat epämääräiset kuvat vaikuttavat tyttöihin voimakkaasti. Seuraavina päivinä tytöt saavat huomata, että painajaiset vaivaavat heitä. Outo voima tuntuu seuraavan heitä, ja pian he näkevät harhanäkyjä, jotka jotenkin kai liittyvät Slender Maniin. Kirous on tarttunut heihin ja kun yksi heistä katoaa, muut tajuavat, että nyt on tosi kyseessä. Tai oikeastaan eivät tajua. Slender Man suistuu yleiseen teinikauhun sudenkuoppaan. Aivan liian suuri osa elokuvasta menee siihen, että yksi päähenkilöistä uskoo kiroukseen ja muut eivät reagoi tilanteeseen, ennen kuin on liian myöhäistä. Elokuva ei lähde avaamaan Slender Manille mitään taustatarinaa, vaan luottaa siihen, että pelokkaat nuoret pyörimässä ja väittelemässä riittävät. Ehkä hyvä, koska mysteerin "selittäminen" olisi vienyt pohjaa koko hommalta. Sekään toisaalta olisi enemmän elokuvaa voinut pilata, sillä tässä on ihan kaikki pielessä.

Käsikirjoitus ei anna näyttelijöille tilaa yhtään, kokonaan tietokoneella muokattu cgi-Slender Man ei ole yhtään pelottava, ja jahdatessaan nuoria eri ympäristöissä, ukko alkaa muistuttaa köyhän miehen versiota It-elokuvan Pennywisestä. Leikkaus on käsittämättömän kömpelöä, ja elokuva tuntuu aivan torsolta. Tälle on kuitenkin selitys. Bloody Disgusting -sivusto selvitti, että elokuvan jälkituotanto törmäsi valtaviin ongelmiin (lähde). Vuonna 2014 Slender Manin takia ystäväänsä 19 kertaa puukottaneet 12-vuotiaat tytöt saivat vuoden 2018 alussa pitkät tuomiot. Toisen tuomitun isä piti jo tuotannossa ollutta Slender Mania vastenmielisenä elokuvana. Ilmeisesti kohua pelännyt Sony Pictures päätti saksia leikkausvaiheessa elokuvan täysin kappaleiksi. Kaikki raa'at kohtaukset leikattiin, ja ikäraja laski R-luokituksesta PG-13:aan – Suomessa noin K-12-lukemiin. En kyllä ihan ymmärrä, miten kauhuelokuvan salliminen yhä nuoremmille oli idea jolla tuotantoyhtiö ajatteli kohun väistyvän. Varsinkaan, kun Slender Manissä ei ole koskaan ollut kyse veren roiskimisesta vaan mysteeristä. Tuotanto ei luottanut ohjaajaan vaan jyräsi tämän täysin. Tämä leikkeleminen selittää elokuvan lukuisia valtavia juoniaukkoja. Useiden päähenkilöiden kohtalo jää täysin auki. Entä kuka oli mesessä viestitellyt tyttö? Jos elokuvan katsoo, suosittelen katsomaan sen trailerin jälkikäteen, sillä siinä annetaan muutamia vastauksia, jotka lopputuloksesta on saksittu pois. Elokuvan loppu töksähtää ja jättää montun auki, koska vastausta vaille jääneitä kysymyksiä ei voi laskea kahdenkaan käden sormin.

Jos olisin ollut jälkituotannosta vastuussa, olisin rohkeasti vetänyt hihasta ässän: koska Slender Man on käytännössä kokonaan cgi-hirviö, (äijää kyllä näytteli oikea näyttelijä Javier Botet), sen olisi voinut leikkauspöydällä muuttaa vaikka – öö – suohirviöksi. Näin olisi elokuvalta poistunut taakka olla "se oikea Slender Man -elokuva" ja paremman elokuvan olisi voinut polkaista käyntiin tomun laskeuduttua.

Tätäkään kuvaa ei nähdä itse leffassa

Mielestäni elokuvan huonous ei ole välttämättä edes hätäisistä leikkauksista kiinni. Se vuotaa jo lähtökohdiltaan niin, että en usko että muutama ekstrakohtaus olisi sitä pelastanut, ellei ohjaaja aikonut tehdä kokonaan erilaista elokuvaa. Ehkä joku päivä saamme leikkaamattoman ohjaajan version asiasta. Ongelmien pohja on käsikirjoituksessa.

Käsikirjoituksen suurin ongelma on se, että kirjoittaja on jostain syystä päättänyt, että koska Slender Man on lähtöjään creepypastasta syntynyt meemi, kaiken Slender Maniin liittyvän täytyy jotenkin liittyä internettiin. Joten Slender Man leviää nettivideon kautta. Slender Man kyttää teinityttöjä koululla. Sitten Slender Man soittaa nimettömiä videopuheluita. Slender Man mesettää. Ehkä jatko-osassa Slender Man voi lukea tietosuojamuistutuksen ja hyväksyä evästeet. Samalla netti ei kuitenkaan auta nuoria. On tavattoman epäuskottavaa, että ensinnäkään kukaan nuori vuonna 2018 uskoisi varauksetta netissä leviävän "karmivan videon" olevan yksiselitteisen totta, tai että samat nuoret eivät sitten hyödyntäisi foorumeita, somea ja kaikkea mahdollista ilmiön selvittämiseksi. Ratkaisu on julmetun kömpelö. Itse olin odottanut, että leffa olisi suosiolla sijoitettu 80-luvulle, jolloin kaikki netin käyttöön liittyvä, draaman aiheeksi kelpaamaton olisi voitu ohittaa. Pikkuneuvo käsikirjoittajille kautta maailman: jos elokuvanne keskiössä on joukko nuoria netin äärellä, teidän täytyy olla TODELLA perillä siitä, kuinka kuvata sitä katu-uskottavasti. Muuten setä- tai tätimäisyys paistaa läpi.

Olisin oikeasti katsellut mieluummin vaikka 1,5 tuntia sumuisessa metsässä harhailevaa joukkoa, joka etsisi kahdeksaa mystistä sivua laihan miehen uhatessa kannoilla. Nyt elokuvasta löytyy ehkä yksi valopilkku, sillä tyttöjen näkemistä harhoista muutama on ihan mukiinmenevän näköinen. Niitäkään ei ole niin riittävästi, että elokuvaa voisi suositella.

Kukas se siellä?

                           

Homma kellahtaa ojaan jo siinä vaiheessa, kun tytöt aistivat netistä löytyneen Slender Manin uhkaavan, ja selaavat nettiä löytääkseen vastauksia. Sieltä he löytävät SAMAT creepypastakuvat, joiden kautta Slender Man syntyi. Samojen kuvien kierrätys elokuvassa oli itselleni viimeinen niitti. Tämä on jollain kierolla tavalla siis kierrätetty ja kauhuelokuvan muotoon vanutettu creepypastameemi, eikä varsinainen Slender Man elokuva. Vähän sama kuin kirjoittaisin kirjan, ja printatessani sitä, kuvaisin printtaustapahtuman ja väittäisin sen olevan elokuvasovitus kirjastani. Jos tämä on "virallinen" näkemys Slender Manista, voi hyvällä syyllä sanoa, että meemi on nyt ohi. Slender Man on kuollut! Kauan eläköön Slender Man!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Sony Pictures, Eric Knudsen

Arvostelu: Summer of 84

”Now it is 1984, knock knock at your front door...”

- Dead Kennedys

Ohjaus: François Simard, Anouk Whissell, Yoann-Karl Whissell

Käsikirjoitus: Matt Leslie, Stephen J. Smith

Pääosat: Graham Vercere, Caleb Emery, Judah Lewis, Cory Grüter-Andrew

Kesto: 1 t 45 min

Ikäraja: 16

Night Visions toi tänä vuonna Suomen valkokankaille jälleen monta varteenotettavaa genre-elokuvaa. En valitettavasti ehtiny nauttimaan tarjonnasta kuin muutaman elokuvan muodossa, mm. kymmenen vuoden yömaratonputki katkesi, mutta ei se mitään. Yksi lauantain näytöksistä oli nostalgiatrippailuun jo nimellään kurottava Summer of 84.

Summer of 84 kertoo neljän teinipojan kesänvietosta. Rauhallinen hengailu, loputon haikailu naapurin kaunottaren suuntaan ja pornolehtien selaus keskeytyy, kun tieto alueella riehuvasta sarjamurhaajasta kantautuu poikien korviin. Vähintään 13 poikaa ja kaksi aikuista murhannut tappaja ottaa itse poliisiin yhteyttä, mutta poliisi on ulalla syyllisen henkilöllisyydestä. Salaliitoista, ufoista ja muista mysteereistä kiinnostunut 15-vuotias Davey (Graham Verchere) saa päähänsä, että kadun päässä asuvalla mukavanoloisella, mutta yksinäisellä Mackeylla (Rich Sommer) voisi olla jotain tekemistä alueella kadonneiden poikien kanssa. Mackeyn käytös kummastuttaa – mies kun ostaa loputtomasti multaa, hoitaa puutarhaansa vimmatusti, elelee erakkona ja miehen kellarissa on mystinen lukolla lukittu ovi. Kun tietoja sarjamurhaajan toimista tihkuu lehtiin, palaset loksahtelevat Daveyn päässä yhteen ja hän värvää kolme kaveriaan vakoilemaan ja keräämään todisteita Mackeytä vastaan.

Elokuva pelaa vahvasti katsojan odotuksilla ja koko elokuvan jännite kiertyy mysteerin ympärille. Voiko naapurin mukava setä, joka on kaiken lisäksi poliisi, olla sarjamurhaaja? Onko Daveyn päättelyketjussa mitään järkeä ja mikä lopulta on totuus? Elokuva aloittaa odotuksilla leikittelyn välittömästi: elokuva alkaa lehtiä jakavasta Daveysta, joka puhuu kertojaäänellä, että jopa sarjamurhaajat asuvat aina jonkun naapurissa. Tästä leikataan lehteen, jonka lööppinä on uutinen kadonneesta pojasta, josta panoroidaan suoraan Mackeyhyn. Elokuva tekee itsetietoisena Daveyn tulevan päättelyketjun itse ja kutsuu mukaan leikkiin – selvitäpä tästä, mikä on totta ja mikä ei.

Elokuvan esikuvat ovat ilmiselviä: totta kai tämä on tietynlainen Stand By Me (1986) kohtaa Takaikkunan (1954), mutta elokuvalla on omat meriittinsä. Tietysti tästä tulee Netflixin Stranger Things mieleen, mutta Summer of 84 seisoo silti omilla jaloillaan. Elokuvaa kannattaa katsoa vailla ennakko-odotuksia – itse jättäisin jopa trailerin väliin ja antaisin nostalgiaan kiedotun mysteerin viedä. Sen vuoksi yritän itsekin taiteilla tässä arviossa paljastamisen rajamailla. En spoilaa edes sitä, onko mitään spoilattavaa.

Elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää kauhuelokuvaa enemmän epookkina, sillä realistinen ajankuva on todella hyvin tehty. Puvustus, lavastus ja muut ulkoiset merkit ovat pienintä yksityiskohtaa myöten täyden kympin suorituksia, eikä elokuva onneksi liioittele kliseisiä 80-luvun neonvaloja tai takatukkia. Sama realistisuus kantaa muuhunkin elokuvaan – elokuvalla on vahva oma, hillitty tyylinsä, joka ei sorru yliampumisiin. Kaikki istuu hyvin yhteen, kerronnalliset ratkaisut ovat loogisia eikä elokuva temmo tyylilajista toiseen. Elokuvan on ohjannut ilmeisesti kollektiivina toimiva trio Franҫois Simard, Anouk Whissel ja Yoann-Karl Whissel, joka käyttää elokuvan julisteessa itsestään nimimerkki RKSS. Summer of 84 on kolmikon toinen kokopitkä ja heidän vahva näkemyksensä kantaa elokuvaa.

Manhunt

                        

Elokuvan pojat – naapurinpoikamainen, tunnollinen Davey, kulman kovis Eats (Judah Lewis), pullukka Woody (Caleb Emery) ja nörttimäinen, hintelä Curtis (Cory Grüter-Andrew) – ovat kieltämättä stereotyyppisenolosia, mutta elokuva malttaa olla tyypittelemättä heitä liian pitkälle. Itse asiassa elokuva vihjaa, muttei komenna, katsojaa murtamaan ennakko-oletuksiaan hahmoista pienillä vihjeillä. Nörttimäinen Curtis ei osaakaan käyttää kunnolla kirjaston mikrofilmilaitetta, kotiväen riitely saa kovikselle kyyneleet silmiin, ja pornolehdillä pelleilevä Woody jää kotiin pitämään huolta loppuunpalaneesta – ja kenties alkoholisoituneesta – äidistään.

Elokuvassa toistuvia kerronnallisia teemoja on, kuinka se jatkuvasti vihjaa enemmän kuin näyttää. Koko elokuvan näkökulma on rakennettu sen päähenkilön Daveyn näkökulman ympärille, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu. (Kirjallisuuden tutkimuksen termein tätä kutsuttaisi fokalisoinniksi, joka tarkoittaa tekstin näkökulmaisuutta sen henkilöhahmon kautta, mutta elokuvissa se on näin selkeästi tehtynä melko harvinaista) Tämä johtaa samalla siihen, että elokuva ei kerro juuri muuta kuin sen mitä Davey näkee tai tietää. Vasta kun Daveyn isä kertoo naapurin kauniin Nikkin (Tiera Skovbye) – joka on tietysti Daveyn entinen lapsenvahti ja ilmeinen ensirakkaus – muuttavan vanhempien eron takia pois, koko asia nousee elokuvan käsittelyyn. Davey saattaa myös kuvitella, että Nikki on häneen myös rakastunut, mutta elokuva vinkkaa hienovaraisesti katsojalle silmää vihjaten muuta.

Elokuva pitää otteessaan, eikä lipsahda tyylistään, ajankuva on loistava, ja nuoret näyttelijät tekevät nappisuoritukset. Elokuva pulppuaa myös huumoria, joka nousee toisaalta nuorista, toisaalta elokuvan kerronnasta: kun Daveyn isä marssittaa nuoret kertomaan heidän epäilyistään Mackeytä kohtaan miehelle itselleen, on se toisaalta realistisinta ja toisaalta sekä rohkeinta että hauskinta, mitä tämänkaltainen elokuva voisi tehdä. Nostalgia ja loppuratkaisu pitävät otteessaan vielä elokuvan päätyttyä. Voisin hyvin kuvitella palaavani elokuvan haikeaan nuoruuskuvaukseen uudelleenkin – kunhan on taas kesä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Tieteen termipankki, Night Visions

Kuvat: Gunpowder and Sky

Arvostelu: Leatherface (2017)

”Graze the skin with my fingertips…”

 - Slayer

Ohjaajat: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Käsikirjoitus: Seth M. Sherwood

Pääosat: Sam Strike, Vanessa Grasse, Stephen Dorff, Lili Taylor

Kesto: 1 t 30 min

Ikäraja: 18

Kun kuulin tekeillä olevasta jälleen uudesta osasta (surullisen) kuuluisaan Texas Chainsaw Massacre-sarjaan, tieto ei yllättänyt. Näitähän tupsahtelee vähän väliä.

Taustatiedoksi: alkuperäiselle, kauhuelokuvien parhaimmistoon kuuluvalle elokuvalle vuodelta 1974 on tehty kieli poskessa (tai muualla) jatko-osia (II ja III, sekä sarjan kummajainen the Next Generation), sekä remake vuonna 2003. Tälle remakelle on tehty esiosa Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (2006). Näiden jälkeen sarjaa yritettiin rebootata alkuperäisen elokuvan jatko-osalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka skippasi kaikki muut sarjaan kuuluvat elokuvat, vähän samalla tavalla kuin tämän vuoden Halloween. Ja nyt siis seuraisi alkuperäisen leffan esiosa. Huhhuh.

Kun kuulin, että elokuvan luotseiksi on saatu ranskalaiset Alexandre Bustillo ja Julien Maury, odotukset heräsivät. Kaverit nimittäin ovat vastuussa Insidestä (À l'intérieur 2007), joka kuuluu ehdottomasti modernin kauhuelokuvan kaanoniin. Kysymykseksi jäi, osaisivatko herrat puhaltaa uutta henkeä mätänevaan elokuvasarjaan, vai pitäisikö Sawyerin tila Teksasin perämailla nyt viimein jo jättää rauhaan. Valitettavasti elokuvan jälkeen taivun jälkimmäiselle kannalle.

Elokuvan alussa Sawyerin tilalla pidetään yllä normaaleja arkikuvioita: hoidetaan sikoja sekä opetetaan perheen sisäsiittoisia lapsia metsästämään ja tappamaan ihmisiä. Tosin tällä kertaa lähinnä paikallisia, outoa kyllä. Kun perheen lapset teilaavat seudun sheriffin tyttären, passittaa sheriffi perheen nuorimman pojan Jedin (siis tulevan Leatherfacen) lasten parantolaan. Skipataan kymmenen vuotta, ja mielisairaalaan tuleva uusi hoitaja Lizzy tutustuu sairaalassa hoidettavaan nuorisokatraaseen. On valtava, mieleltään ilmeisen hidas poika Bud, tästä huolehtiva, oikeamielinen Jackson sekä oman elämänsä Natural Born Killers Ike ja Clarice. Mielisairaalan meno lipsahtaa nopeasti Outlastiksi, kun Leatherfacen äiti Verna saapuu paikalle poikaansa etsimään.

Sekasorron tiimellyksessä nuoret nappaavat panttivangikseen Lizzyn ja pakenevat. Alkaa pakomatka, jonka pitäisi jotenkin selittää, miten Leatherfacesta tuli ikonen sekopää. Näin ei tapahdu. Kaikki elokuvan antamat vastaukset ovat onttoja yksinkertaistuksia. Elokuvalla on muuten oikeastaan vain viitteellisesti tekemistä alkuperäisen elokuvan kanssa. Vain elokuvan ensimmäiset viisi ja viimeiset kymmenen minuuttia liittyvät jotenkuten Texas Chainsaw Massacreen. Elokuvan ainoa jännite nousee siitä, kuka nuorista nyt oikeasti on sitten se tuleva Leatherface.

Nuoret roadtripillä

                                         

Elokuvan suurin ongelma on sen kehno käsikirjoitus. Näyttelijät tekevät kelvolliset suoritukset, vaikka jokin Lili Taylorin sinänsä onnistuneesti näyttelemässä Vernassa mättää. Jotenkin tomera matriarkka ei istu koko leffasarjan hahmokaartiin, joten Taylorin suoritus menee hukkaan. Dorff on mainio vihainen sheriffi, mutta hahmona niin kliseinen, ettei katsoja puolusta tai vastusta hahmoa, jotenkin se vain soljuu ohi. Nuoret tekevät työnsä ihan hyvin, mutta heidän hahmonsa ovat raivostuttavan stereotyyppisiä. Samalla hahmojen kehitys on joko olematonta tai epäuskottavaa: miten se nyt yhtäkkiä on tuollainen, kun se koko elokuvan oli tällainen? Kun Leatherface lopulta pukee maskinsa päälle on ratkaisu sekä epäuskottava, että epätyydyttävä – vaikka itse kohtaus on visuaalisesti yksi harvoista hienoista kohtauksista.

Elokuva ei ole kauhua vaan road movie, jonka kohtaukset ovat muissa elokuvissa loppuun kaluttua kamaa. Kohtaus kohtauksen jälkeen käydään läpi äärimmäisen kliseisiä juonikuvioita. Leatherfacen hahmon selittämiseksi riittää näemmä, että äiti sanoo, että ”ulkopuolisiin ei voi luottaa”. Kun Rob Zombie uusi Halloweenin (2007), hahmon kehitys pojasta hirviöksi oli elokuvan merkittävin anti – nyt ei selitetä mitään. Ongelma on se, että vaikka Leatherfacen hahmoa ei tarvitsisi puhkiselittää, itse hahmo oli alkuperäisen elokuvan kiehtovin tyyppi. Tästä elokuvasta tuo hahmo puuttuu. Siksi sille olisi hyvä saada edes vaikka julma ja nihilistinen taustatarina, jossa sisäsiittoisen perheen painajaisiin sukellettaisiin kunnolla. Nyt saadaan lauma eripuraisia teinejä kiistelemässä metsässä. Jos matka kotiin olisi edes omaperäinen, se pelastaisi paljon. Jos elokuva ei olisi osa kauhusarjaa, vaan itsenäinen elokuva, se voisi viihdyttää. Nyt se turhauttaa. Jos se sitten olisi edes raju, se voisi nostaa adrenaliinitasoja. Harmi, etteivät Bustillo ja Maury ole nähneet tätä. Maury kertoi haastattelussa, että elokuvan tarkoitus ei ole selittää, vaan kertoa otteita Leatherfacen nuoruudesta (lähde) – ehkä samalla olisi sitten voinut kertoa joitakin kiinnostavia otteita näiden sijaan?

Elokuussa 2017 menehtynyt alkuperäisen elokuvan ohjaaja, kauhumestari Tobe Hooper selkeästi antoi elokuvalle siunauksensa, sillä hän toimi myös elokuvan vastaavana tuottajana. Hooper tuskin otti itse elokuvasarjaa kovin vakavasti, sillä hän löi leikin lekkeriksi itse jo komedian puolelle lipsahtavassa Texas Chainsaw Massacre II:ssa (1982). Sen vuoksi Leatherfacen äärellä kyllä kelpaa muistella menehtynyttä kauhuveteraania. Kippis ikonille.

Arvosana:

Leatherface - Bringing it all back home

                                               

Ps. Elokuvan dvd sisälsi vaihtoehtoisen lopun, joka oli julmempi, ja ehkä aavistuksen verran parempi.

Lähteet: Imdb, Wikipedia

Kuvalähteet: Imdb, Lionsgate 

Katsaus vuoden 2017 kauhuelokuviin

Heti alkuun muutama sananen viime vuoden kauhuelokuvista. Vuosi 2017 oli oikein mainio vuosi genre-elokuville. Sanoivat ilkeät kielet mitä vain, kauhu ei ole nykyään vain ”uusintaversiointeja” ja ”halpahintaista säikyttelyä”. (Sitä paitsi mitä vikaa on uusintaversioissa, jos ne ovat toimivia, tai halpahintaisessa säikyttelyssä, jos sitä säikähtää?) Lista ei ole mikään best of -lista, vaan pieni katsaus viime vuoden kauhuelokuviin. (Wikipedia heittää osan elokuvista vuoden 2016 puolelle, mutta virallisen ensi-iltansa ovat kaikki saaneet 2017) Vuonna 2017 tuotettiin hirmu määrä loistavia kauhuelokuvia, joista yleisömenestyksiksi nousseita Get Outia, Itiä ja Annabelle : Creationia on tässä ehkä turha mainita. Aika näyttää onko vuodesta 2018 yhtä hyväksi kauhun vuodeksi, vaikka alkuvuoden A Quiet Place, arvostelumenestykseksi kohonnut Hereditary sekä loppuvuoden Halloween ja meillä jo onkin. Katso nämä kuitenkin jos siihen on mahdollisuus:

The Void

Ohjaajat: Jeremy Gillespie, Steven Kostanski

Pääosat: Aaron Poole, Kenneth Welsh, Daniel Fathers, Kathleen Munroe

Mainio indiekauhu The Void yhdistelee häpeilemättä John Carpenterin legendaaristen Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976) ja The Thing (1982) tematiikkaa H.P. Lovecraftiin, tai osin jopa kopioi niitä – ja miksikäs ei? Lopputulos on mainio, mystinen ja brutaali selviytymiskamppailu piiritetyssä sairaalassa. Erikoisefektit ja visuaalinen ilme ovat upeita ja cgi minimissään, mikä ei ole ihme – kumpikin ohjaajista on meritoitunut genre-elokuvien taiteellisella ja graafisella osastolla.

... pitäisikö näissä lyhyissäkin arvioissa antaa tähtiä? No antaa mennä.

tähdet ****

A Cure for Wellness

Ohjaaja: Gore Verbinski

Pääosat: Dane DeHaan, Mia Goth, Jason Isaacs

Pirates of the Caribbean ohjaajan A Cure for Wellness oli yksi niitä harvoja kauhuelokuvia, jotka pääsivät viime vuonna Suomessa teatterilevitykseen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja tiivistunnelmainen Sveitsiläiseen ”hyvinvointikeskukseen” sijoittuva mysteeri. Elokuvan alkaa rauhallisesti ja kiristää hiljalleen ruuviaan kireämmälle. Valitettavasti elokuva on selkeästi ylipitkä, ja polkee ajoittain paikallaan. Loppuratkaisu lässähtää, kuten tämänkaltaisilla elokuvilla on usein tapana – mysteeri on kiinnostavin osa juonta. Tunnelman ja upeiden kuvien, sekä tietysti trailerilla Ramonesin parasta biisiä I wanna be sedatedia soittavan Suomen ylpeyden, Mirel Wagnerin, vuoksi elokuva kannattaa katsoa.

tähdet: ***

Tragedy girls

Ohjaaja: Tyler MacIntyre

Pääosat: Brianna Hildebrand, Alexandra Shipp

Tarina kahden teinitytön ystävyydestä ja heidän yrityksestään löytää paikkaa maailmassa. Tyttöjen tarkoitus on saada lukijoita murha-aiheiselle blogilleen Tragedy Girls. Murhaamalla ihmisiä julmetusti. Elokuvalla on siis komediallinen slasher (jo nimensäkin puolesta) mainion Final Girlsin (2015) malliin, joskaan samankaltaisille metatasoille ei tällä kertaa olla menossa. Elokuvassa on oikealla mitalla mustaa huumoria ja tyylikkäitä kuolemia. Päähenkilöt käyvät jurppimaan melko pian, mikä ehkä sopii teiniteemaan, mutta sitä on pakko ihmetellä, kuka jaksaa ig-julkkisten aikakaudella panostaa blogiinsa näin paljon? Köh köh… Hyvin tehdyille kauhukomedioille on kuitenkin aina paikkansa.

tähdet: ***

 

Raw

(myös Grave)

Ohjaaja: Julia Ducournau

Pääosat: Garance Marillier, Ella Rumpf, Rabah Nait Oufella

2000-luvun alussa kaikki käänsivät katseensa Ranskaan, josta putoili brutaaleja, tyylikkäitä kauhuelokuvia. New wave of French extremity kuitenkin laantui, mutta ranskalaiset kauhuelokuvat eivät ole vielä kuolleet – onneksi – sukupuuttoon. Raw on tyylitelty ja tyylikäs elokuva nuoren naisen aikuisuuden ensiaskelista, opintojen alusta ja itsenäistymisestä. Alun jälkeen elokuva nyrjähtää raiteiltaan ja syöksyy kasvavan pakkomielteen syövereihin. Elokuvaa on laajalti kehuttu, ja se on katsomisen arvoinen, vaikka itse en erityisesti saanut irti elokuvan ”suuremmista” teemoista, jos sillä edes oli niitä. Se on mielenkiintoinen elokuva siskosten – ja perheen – salaisuuksista, mutta onnistuiko se kommentoimaan aikuistumisen vaikeutta, naisen paikkaa yhteiskunnassa, joukkoon sopeutumisen väistämätöntä vaikeutta tai lihansyönnin eettisyyttä? Tai ehkä se ei yrittänyt sitä?

tähdet: *** ja 1/2

mother!

Ohjaaja: Darren Aronofsky

Pääosat: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer

Mestarillisen Darren Aronofskyn mother! on kauhuelokuva vain jos sen synkän teeman – ihmisyyden historian – sellaiseksi mieltää. Sen uskonnollis-filosofinen pohjatematiikka on hieman liian ilmiselvää, jotta siitä saisi erityisiä ahaa-elämyksiä. Tiedän, että tätä elokuvaa on kuvattu erittäin ahdistavaksi, mutta itse pessimistinä ja mustan huumorin ystävänä katsoin varsinkin sen loppupään kauheuksien vyörytystä suu auki, mutta huvittuneena. Tätä joukkomurhien, mielivallan, välinpitämättömyyden ja irrationaalisen muka-hengellisyyden amok-maista oopperaahan maailmanhistoria on (tai ainakin kirjoitettu historia, ei se oikeasti tärkeä arjen historia). Onko mother! todella tärkeä elokuva? No ehkä ei, mutta elokuvallisena saavutuksena täytyy Aronofskille jälleen nostaa hattua. Varsinkin viimeinen vartti on todella hengästyttävä, joskaan ei mielestäni yhtä hirvittävä kuin Aronofskin Unelmien sielunmessun (2000) viimeinen vartti. Ja kun Javier Bardemin esittämä mies (Him) kirjoitetaan isolla, silloin Jennifer Lawrencen esittämä äiti (mother) kirjoitetaan varmasti pienellä.

tähdet: ***

Brawl in Cell Block 99

Ohjaaja: S. Craig Zahler

Pääosat: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson

Omaperäisen länkkärikauhu Bone Tomahawkin (2015) ohjaajan vankilaelokuva on todellinen syöksy kurimukseen. Korkeamoraalinen huumemuuli Bradley (Vince Vaughn) joutuu tiukkaan paikkaan, kun keikka menee pieleen ja pelastaakseen raskaana olevan vaimonsa rikollisten kostolta hän saa tehtäväkseen hakeutua maan kovimman vankilan kovimmalle osastolle, salaperäiselle osastolle 99. Ultrabrutaali vankilamaailma on täyttä fantasiaa ja täynnä toinen toistaan ilkeämpiä kohtaloita. Don Johnson vetää loistoroolin hirvittävänä vankilanjohtajana ja Vince Vaughn on elämänsä kunnossa. Jos kantti kestää raajojen murtelua ja äärimmäistä väkivaltaa, voin varauksetta suositella tätä infernoa. Aivan mieletön meno. Kauhuksi tätä ei voi suoranaisesti väittää, mutta meininki on kyllä häijympää kuin monissa tusinakauhuissa. Kyllä tämä täydet ansaitsee.

tähdet: *****

  

Hounds of Love

Ohjaaja: Ben Young

Pääosat: Ashleigh Cummings, Emma Booth, Stephen Curry

Vavahduttava Hounds of Love on yksi viime vuosien julmimpia ja tyylikkäimpiä kauhuelokuvia. Tositapahtumiin (löyhästi) pohjautuva kauhuelokuva kertoo pariskunnasta, joka kaappaa sadistisiin seksileikkeihinsä nuoria naisia ja murhaa viikkoa myöhemmin. Heidän armoilleen joutuu koulutyttö Vicky (Cummings), joka joutuu pärjäämään sänkyyn sidottuna pariskuntaa vastaan. Ensimmäistä kokopitkäänsä ohjaavalta, elokuvan myös käsikirjoittaneelta, Ben Youngilta elokuva on suvereeni taidonnäyte. Kameratyöskentely, käsikirjoituksen rytmitys, kaikki on loistavaa. Periaatteessa kolmen näyttelijän voimin pyörivä elokuva rakentuu näyttelijöiden varaan ja varsinkin pariskuntaa esittävät Booth ja Curry tekevät uskomattomat roolisuoritukset. Yhä julmemman elokuvasta tekee se, että se jättää katsojan mielikuvituksen varaan koko karmeuden. Hirvittävimmillä hetkillä kamera kääntyy pois, jättäen vatsanpohjaan saman tunteen kuin Michael Haneken Funny Games (1997) ensimmäisellä katsomiskerralla, joskaan ehkä samanlaisena sosiaalisena kommentaarina Hounds of Lovea ei voi nähdä. Todellinen pahanmielen elokuva. Ja mestariteos.

tähdet *****

Lähteet: IMDB

Kuvat: Screen Media Films, Fox Movies, Gunpowder & Sky, Focus Features, Paramount, Factor 30 Films