”Lay down on the green grass, remember when
you loved me…”
– Tom Waits
Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali
Pääosat:
Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16
Netflixin uutuuskauhu In
the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin
lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä
mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista
kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen
järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on
itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni
aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet
(2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman
osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.
In the Tall Grassin
alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on
veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn
pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat
Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta
ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta
apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon
sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei
olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu
vihreässä labyrintissa.
Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto
loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois,
on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä
perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää
väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta
arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö
kiinnostusta mysteeriä kohtaan.
Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille.
Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson
repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät
uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi
Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku
lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei
herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.
Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa
ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon
yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit
ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman
pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi
saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo
luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että
kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin
jonkinlaista synkkää Narniaa.
Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä
ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä
koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus
tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen
”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta.
Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos
tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan.
Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen
suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä
niin.
Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista
elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube –
Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja
trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii
nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen
mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät
hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta
mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja
ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti
selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää
kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.
En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei –
mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi
olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla
joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin
leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt
mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä,
toistaiseksi.
Arvosana
Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: Copperheart Entertainment