Arvostelu: In the Tall Grass (2019)

”Lay down on the green grass, remember when you loved me…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali 

Pääosat: Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson  

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16      

Netflixin uutuuskauhu In the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet (2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.

In the Tall Grassin alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu vihreässä labyrintissa.

Ei maissilapsia tällä kertaa

Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois, on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö kiinnostusta mysteeriä kohtaan.

Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille. Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin jonkinlaista synkkää Narniaa.

Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen ”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta. Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan. Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä niin.

Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube – Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.

En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei – mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä, toistaiseksi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Copperheart Entertainment

Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)

”Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…”

– CMX

Ohjaaja: Ari Aster

Käsikirjoitus: Ari Aster

Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...

Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki

Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.

Arvosana

Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: The Perfection (2019)

”I'm goin' out west where the wind blows tall…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Richard Shepard

Käsikirjoitus: Bill Block

Pääosat: Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Bloody Disgusting listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit, arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.

Yhä mukana? Okei, mennään.

The Perfection sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on Charlotte Willmore (Get Outissa loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.

"O be careful little hands what you do..."

Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla. Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan. Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black Swanista (2010), välillä Get Outista (2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne tänne. Nyt-liite kritisoi sivuillaan elokuvaa Esquiren vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii, tai sitten se vieraannuttaa.

Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta, murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen ”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa, on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja se on harvinaisen kylmäävää.

"O be careful little mouth what you say..."

Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään – hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti. Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin roolisuoritukseen.

Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi – ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua. Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään, kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.

En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen musiikin maailmaan?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch

Kuvat: Miramax

Arvostelu: Tumbbad (2018)

”Kaikki mikä oli sun on nyt mun...”

– Julma Henri

Ohjaus: Rahi Anil Barve

Käsikirjoitus: Rahi Anil Barve, Mitesh Shah, Adesh Prasad, Anand Gandhi

Pääosat: Sohum Shah, Deepak Damle, Mohammad Samad

Kesto: 1 t 44 min

Ikäraja: 16

Night Visions Back to Basics toi Suomen kankaille varmasti ensimmäistä kertaa intialaisen kauhuelokuvan. On aina ilahduttavaa katsoa kauhuelokuvia muualta kuin tutuista Hollywood-ympyröistä. Sama pätee tietysti kaikkiin laadukkaisiin elokuviin genrestä riippumatta. Vaikka Bollywood tuottaa määrällisesti maailman eniten elokuvia ja Intialla on yksi menestyneimmistä elokuvan tuotantokoneistoista, harva näistä elokuvista päätyy länsimaihin minkään näköiseen levitykseen. Suomeenkin Bollywood on rantautunut lähinnä tanssiharrastajien piiriin.

Tumbbad on kolmeen osaan jaettu tarina ahneudesta. Sen keskiössä on taru fiktiivisestä hindujumala Hastarista, joka oli kaikki jumalat luoneen äitijumalan ensimmäinen luomus. Hastar tuomittiin ahneutensa vuoksi ikuiseen unohdukseen. Tumbbadissa vuosisatoja sitten Hastaria kuitenkin palvottiin, minkä vuoksi paikka kirottiin ikuiseen sateeseen. Hastarin hahmo on ilmeisesti peritty intialaiselta kauhukirjailija Narayan Dharapilta ja inspiraatiota tarinalle on tarjonnut toinen kirjailija Shripad Narayan Pendse, mutta varsinainen kiitos elokuvan maailmasta ja sen mytologiasta kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Barvelle, joka tosiasiassa on luonut pienten vaikutteiden pohjalta koko paketin. Hastar on sikäli hauskasti oivallettu jumaluus, että koska hänet on tuomittu unohdukseen, on ymmärrettävää, että tietoa hänestä ei ole muualta saatavissa.

Tumbbadia kuvatiin neljän eri monsuunin aikana

Elokuvassa legendan mukaan Tumbbadiin on suuren kartanon alle piilotettu satumainen aarre. Varsinainen tarina kertoo kartanon hallitsijan perillisestä Vinyakista – pojasta, jonka ainoa ominaisuus on hänen itsensä mukaan ahneus. Vinyakia näyttelee lapsena Dhundiraj Prabhakar Jogalekar ja aikuisena Sohum Shah. Elokuvan kolme näytöstä kertovat Vinyakin lapsuudesta, jossa hän on äitinsä ja veljensä kanssa pakotettu hoitamaan mystistä, karmivaa noitaa, jolla on ikuinen nälkä. Toisessa näytöksessä Vinyak palaa kotiseudulleen etsimään ahneuksissaan aarretta. Kun Vinyak löytää aarteen, hän palaa Tumbbadista mukanaan vain muutama kultaraha, minkä vuoksi hän joutuu palaamaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Tämä saa Vinyakin kanssa kauppaa tekevän Raghavin (Deepak Damle) ahneuden heräämään. Kolmannessa näytöksessä Vinyak on jo enemmän iän ja mielihalujen armoille itsensä heittänyt, kaikkeen kyllästynyt perheenisä, joka kouluttaa poikaansa aarteen tavoittelijaksi, vaikka salaa pitää tätä täysin epäkelpona. Elokuva pitää Tumbbadin mysteeriä yllä taitavasti, eikä ajaudu missään vaiheessa tyhjäkäynnille. Ja lopulta kun salaisuus paljastuu, juoni ei lässähdä vaan lähtee uuteen lentoon – tähän aika harva kauhuelokuva pystyy. Tarinan ohella elokuva kuljettaa mielenkiintoisesti mukanaan tarinaa Gandhin noususta, kansanliikkeestä Intian itsenäistymiseksi, sekä itsenäistyvän valtion ensiaskelista.

Elokuva on ehkä pikemminkin fantasia- kuin kauhuelokuva, sillä pohjimmiltaan se on synkkä satu. Sellainen perinteinen tarina, jolla on moraalinen opetus ja jossa rangaistukset ovat kuolemaa kauheampia. Sellainen satu, jossa noita repii kasvoistaan nauloja pois, jotta voisi syödä lapsia. Loputon sade, loputon nälkä ja loputon ahneus värittävät sen ajoittain kauniin harmaita näkymiä sopivan tummilla sävyillä. Jos Disneyn versiot Grimmin veljesten saduista ovat vesitettyjä, niin kyllä Grimmin veljeksetkin tarinoita siistivät muokatessaan vanhoista kansantarinoista satuja – ja Tumbbad putoaa sinne synkempään laitaan niistäkin. Samalla moraalinen opetus ahneuden rappeuttavasta vaikutuksesta on allegorinen viittaus Intian, tai minkä tahansa maan, kehitykseen – toki samoin muutkin sadut voi lukea yhteiskunnallisina allegorioina. Ei Tumbbad silti pelkkää synkistelyä ole – sen pohjavireessä on huumoria ja samaa tenhoa kuin saduissa. Se on rakennettu hienosti ja pysyy tyylilleen uskollisena – tämän vuoksi sen raakuudet eivät sorru ylilyönteihin, eikä se esimerkiksi yritäkään säikytellä, vaan nojaa vahvaan tunnelmaan. Länsimaisena verrokkina elokuvalle ei turhaan mainita Guillermo del Toron loistavaa Pan's Labyrinthiä (2006).

Ahneita riivaa ikuinen nälkä

Elokuvan tarina on rikas ja sen taustalla väijyvä hindumytologia kiehtoo. Monista langoista kudottu elokuva pitää otteessaan ja on hämmentävän ehyesti kerrottu. Sen tarinan kuvaileminen jälkikäteen voi osoittautua monimutkaiseksi – minkä vuoksi en sitä tässä syvemmin edes yrittänyt – mutta katsoessa tarina on selkeä, looginen kokonaisuus. Kuuden vuoden (!) aikana kuvattu elokuva on rakennettu taitavasti ja yllättää katsojansa uudestaan. Lavasteet ovat upeat, maskeeraus on ensiluokkaista, värimaailma on todella kaunis, eikä lievä cgi:n käyttö häiritse lainkaan. Bollywood-tyylistä tanssia ja laulua elokuvassa ei ole lainkaan, mutta elokuvan upea musiikki on kirjoitettu kertomaan elokuvan tapahtumista. Länsimaista katsojaa hymyilyttää, mutta toki myös kutkuttaa, kun soundtrackillä laulaja reflektoi elokuvan tapahtumia suoraan laulujen sanoituksissa. Vinyakia näyttelevä Shah tekee oivan roolityön lähes välinpitämättömänä, ahneuden kalvamana, loputtoman kyllästyneenä, mutta silti oudosti sydämellisenä hahmona.

Vinyak laskeutuu kaivoon

Tumbbad on upea kokonaisuus, joka ei tietenkään tarvitse ” intialaisesta eksotiikasta” mitään lisäpisteitä. Se kantaa intialaisen kulttuurin piirteitä sylissään, minkä vuoksi tällaista elokuvaa ei mielestäni olisi voitu edes tehdä länsimaissa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea hienoa me joka vuosi missaammekaan levityskanavien ansaintalogiikan vuoksi. Olisi mahtavaa, jos tämän kautta useampia intialaisia kauhuelokuvia päätyisi levitykseen Suomessa, tai länsimaissa yleisemminkin. Suoratoistopalvelut toki mahdollistaisivat tämän hetkessä, jos niiden horisontit ulottuisivat hieman kauemmas. Tässä kiteytyy modernin elokuvalevityksen paradoksi: yhä useammat sisällöt ovat yhä useampien tavoitettavissa, mutta yhä useampi katoaa levityskanavien mustiin aukkoihin päästämättä ääntäkään. Samalla tuntuu turhalta antaa loistava arvosana elokuvalle, jota kaikilla ei ole mahdollisuutta Suomessa nähdä. Mutta ei voi mitään. Tumbbad on loistava ja etsimisen arvoinen aarre.

Lähteet:IMDB, Wikipedia, Quora, gqindia.com

Kuvat:Color Yellow Productions

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (2019)

myös The Curse of La Llorona

”No, woman, no cry”

– Bob Marley & the Wailers

Ohjaaja: Michael Chaves

Käsikirjoitus: Mikki Daughtry, Tobias Iaconis

Pääosat: Linda Cardellini, Jaynee-Lynne Kinchen, Roman Christou

Kesto: 1 tunti 33 minuttia

Ikäraja: 16

Keväisen Night Visions Back to Basics 2019 -festivaalin yleisö sai kunnian olla SxSW-festarin jälkeen ilmeisesti toinen yleisö maailmassa, joka näki (tulevan) kauhuhitin Itkevän naisen kirous (The Curse of la Llorona). Etukäteen valtavasti – varsinkin tuottajansa James Wanin nimellä – hehkutetun elokuvan voi ennustaa vetävän salit täyteen ympäri maailmaa, varsinkin mikäli viime vuosien jump scare -kauhun vetovoima on vielä tallella, ja miksei olisi?

Los Angelesissa vuonna 1973 lastensuojelussa työskentelevä Anna (Linda Cardellini) ottaa häiriintyneeltä vaikuttavalta äidiltä tämän lapset turvaan lastensuojelututkinnan ajaksi. Äiti vakuuttaa syyttömyyttään ja uskoo kansantarinoista tutun Itkevän naisen – la Lloronan – vainoavan poikia. Vähemmän yllättäen pojat löydetään hukkuneina suojelusta huolimatta ensimmäisenä yönä, ja kuolinpaikalle lastensa kanssa saapuneen Annan perhe joutuu Itkevän naisen tulilinjalle seuraavaksi. Seuraa 90 minuuttia jump scareja, joiden volyymi on väännetty spinaltapmaisesti jatkuvasti yhteentoista, ja suvantovaiheet vietetään odotellen uutta kohtaamista itkuisen haamun kanssa. Suurin poikkeus viime vuosien Conjuringeihin ja Insidiouksiin on se, että monet säikäytyksistä vedetään muitta mutkitta päivänvalossa – vaikka nekin toki pedataan niin, että katsoja osaa odottaa kutakin reilusti etukäteen.

"Karjuvan naisen kirous" voisi olla osuvampi nimi

Jump scare – eli ”äkkisäikäytys” näin Agricolan päivän jälkimainingeissa – on oikeastaan samanlainen kuin taikatemppu. Ensin yleisölle kerrotaan, että nyt tehdään temppu. Sitten hämätään – tämä tai tuo liike ei vielä ollutkaan se varsinainen temppu – sitten viime hetkellä huomio käännetään pois ja sitten temppu, tai tässä tapauksessa säikäytys, räiskäistään päälle. Jos olet nähnyt vaisun The Nunin (2018), tai vaikka vain sen trailerin, muistat ehkä kohtauksen, jossa haamununna seuraa päähenkilöä käytävällä, ja juuri kun päähenkilö kääntyy huomatakseen haamun, oikea pahis ryntääkin vasemmalta hänen kimppuunsa. Itkevä nainen tekee tämän saman säikäytyksen uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan. Alusta loppuun. Ei se sinänsä haittaa – koska temppu on oikeasti hyvä – mutta pelkkiin jump scareihin nojaavan kauhuleffan soisi tuovan arsenaaliinsa vaihteluakin. Annabelle: Creationkin (2017) osoitti, että jump scareihin nojaavan elokuvan voi saada toimimaan, kun niiden tyyliä vaihtelee, ja homma on muuten hanskassa.

Elokuva meinaa kuivua puoliväliinsä mennessä, kun yksinhuoltajaäidin ja kahden lapsen perhettä riivaava haamu saa aikaan vain säikäytyksiä ja äidin ”whaddar u doing?” -huutoja. Äidin ja lasten välisestä suhteesta ei – jälleen kerran – valitettavasti saada oikeastaan mitään irti, ja tarina on niin nähty kauhuelokuvissa, että se oikeasti kaipaisi tuulettamista joko terävänäköisellä tai edes lämminhenkisellä lähestymistavalla. Huolestunut äiti ja kunnolliset, mutta uhatut lapset -kuvio ei enää riitä. Onneksi puolivälissä mukaan tuodaan paikallinen poppamies ja entinen pappi Rafael (Raymond Cruz), joka tuo mukaan uutta energiaa ja kovasti kaivattua huumoria. Vähän tätä ennen elokuva myös vetää suurimman twistinsä esiin ihan sivulauseessa. Se toimii ihan hauskasti, mutta on valitettavasti varmaankin maailmanlaajuisesti spoilattu jo ennen ensi-iltaa – toivottavasti kuitenkaan ei. Rafaelin lakonisen huumorin siivittämänä elokuvan loppu onnistuu pitämään itsensä kasassa, eikä kummitus- / riivauselokuvien kuluneimpia loppuratkaisun kuvioita ole onneksi pakko käydä läpi.

Äiti ja lapset ovat huolissaan paloturvallisuudesta

Puitteet ovat elokuvassa kunnossa, kuten odottaa saattaa. Maskeeraus on hoidettu luonnollisesti hyvin ja Itkevä nainen on näyttäytyessään ehkä kliseinen, mutta silti hyytävä ilmestys. Kyynelistä olisi ehkä voitu saada hiukka enemmän irti – nyt haamu on kuin minkä tahansa muun leffa kummitus, vaikka maskara vähän valuukin. Kuvaus pursuaa energiaa, ja kuvaaja Michael Burgess selvästi hallitsee lajityypin. Rytmitys elokuvassa toimii hyvin, vaikka lisäsisältöä käsikirjoitukseen kovasti kaivattaisi. Elokuva kuvittaa hyvin la Lloronan legendan, mutta ihan vain etsiessä netistä tietoa ko. rouvasta tulee väkisinkin mieleen, että olisi tästä ehkä aihetta vähän monipuolisempaankin versiointiin ollut – nyt elokuva kuluu lähinnä yksien seinien sisällä.

Puutteistaan huolimatta Itkevän naisen kirous kyllä toimii, ja vaikka esiin voisi ehkä syystäkin vetää vähän kulttuurisen omimisen -korttia niin ei voi kuin toivoa, että vastaavista myyttisistä hahmoista, kuten Chupacabrasta, Baba Yagasta, Wendigosta tai vaikka Näkistä vedettäisi isolla budjetilla kunnon kauhusäikyttelyä. Kansantarinat kun ovat kautta aikojen toimineet ja toimivat yhä paremmin kuin joku satunnainen ”joku kuoli ikävästi ja nyt hänen haamunsa kostaa” -kuvio. En väitä, ettei kauhuleffoja kansantarinoista olisi jo väännetty, mutta vastaavalla volyymillä sitä on tehty harvoin. Itkevän naisen kirous ei lopulta kuitenkaan saa ihan kaikkea legendasta irti, sillä edelleen tarina on kiinnostavampi kuin siitä tehty elokuva, mutta pelottelunnälkäiselle yleisölle se uppoaa varmasti kuin veitsi voihin. Ja on tämä parempi kuin jo mainittu The Nun. Jos jump scaret tuntuvat epämiellyttäviltä, tai siltä, että ne vievät tilaa itse tarinalta, Itkevän naisen kirous on aika turha elokuva. Jos tykkää kuitenkin välillä odottaa sydän tykyttäen seuraavaa säikäytystä, elokuva toimii varmasti. Se on tyypillinen Hollywood-kauhuhitti – laadukkaasti tehty säikyttelyvuoristorata, jonka juonellinen anti on puiseva kuin Linnanmäen legendaarisen radan rakenteet.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Night Visions, SxSW, allthatisinteresting.com, broad.com, Bored Panda, siuro.info

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Us (2019)

”Me olemme yö…”

– YUP

Ohjaaja: Jordan Peele

Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosat: Lupita Nyong’o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

*** Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita ***

Jordan Peele on tilanteessa, josta jokainen ohjaaja unelmoi, ja jota jokainen pelkää. Get Outin jälkeen uutta elokuvaa odotti koko elokuvamaailma. Kaikkien katseet olivat kääntyneet ohjaajaan, joka veti esikoisohjauksestaan parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, sai harteilleen yhteiskunnallisen kauhuelokuvan lipunkantajan viitan, veti valtavat lipputulot pikkubudjetilla ja sai ylistäviä arvioita kaikkialla. Voiko Us mitenkään lunastaa siihen kohdistettuja odotuksia? Vastaus on kyllä. Us on loistava, ajankohtainen ja omaperäinen kauhuelokuva.

Us alkaa vuodesta 1986, jolloin nuori Adelaide harhailee Santa Cruzin rantabulevardilla tivolista Shaman’s Vision Quest -nimiseen vekkulamaiseen peilisaliin, missä hän kohtaa jotain kammottavaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Adelaide (Lupita Nyong'o) palaa perheensä kanssa samoihin maisemiin. Peilisalin nimi on vaihtunut poliittisesti korrektimpaan Merlinin lumottuun metsään, mutta naisen trauma on yhä jäljellä. Perheen kesäloma nyrjähtää sijoiltaan ensimmäisenä yönä, kun lomapaikan eteen ilmestyy neljä karmivaa hahmoa – perheen kummallinen varjoversio on tullut sakset käsissään piinaamaan heitä. Elokuva ammentaa lapsuuden pelkojen syvistä vesistä, jostain kaikkein perimmäisestä kauhunlähteestä, tehokkaasti. Seuraa home invasion -kauhulle tyypillistä painostavaa jännitystä, kun mysteeriä lähdetään ratkomaan auki, mutta elokuvassa on annosteltu reilulla kädellä huumoriakin. Perheen isä (Winston Duke) tarjoaa tavan takaa kevennystä tunnelmaan, ja välillä tarinaa ryyditetään mustalla huumorilla jopa niille rajoille, että se joko hytkyttää tai saa lyömään kättä otsaan. Kauhuelokuvana elokuva ei ole erityisen raju, pikemminkin omituinen tunnelma palvelee elokuvan perimmäistä mysteeriä – mitä kaksoisolennot oikein ovat, ja mitä ne haluavat.

"Under the moonlight you see a sight that almost stops your heart"

Us tekee oikeastaan pitkälti saman, minkä Get Out aiemmin – eikä mielestäni vertailua voi, tai kannata, välttää. Se ottaa vanhan, ehkä hieman kuluneen kauhuelokuvan skenaarion ja pyörittää siihen omat mausteensa, jopa kokonaisen oman maailmansa. Get Out kertoi jo nimellään, että hymyilevään kotiin saapuva pahaa aavistamaton päähenkilö on kaikkea muuta kuin turvassa. Us taas alkaa home invasion -kauhuna, ja tekee sen vielä peräti melko tyypillisesti, mutta sitten se kasvaa ja kasvaa, jopa apokalyptisiin mittoihin. Kumpikin elokuva jättää nälän – Get Out jätti kysymyksen siitä, mitä mysteerinen perhe oli puuhannut ennen elokuvan tapahtumia, Us taas saa miettimään, mitä elokuvan jälkeen tapahtuu. Kumpikin on toki kysymyksiä, joihin en halua vastausta – enkä usko että näistä kumpikaan saa jatko-osaa.

Get Outin teemat käsittelivät rotujen välisiä jännitteitä, orjuutta, syvällistä kulttuurista ja henkistä ristiriitaa – Usissa teemat ovat vähintään yhtä isoja – jopa tärkeämpiä – mutta niitä ei isketä aivan yhtä suorasukaisesti naamaan. Us käsittelee kaksoisolentojen kautta ihmisyyden pimeitä puolia, minkä vuoksi sen teemat ovat universaaleja, mutta sen yhteiskunnallisempi teema on monitulkintaisempi. Kaksoisolentojen maailma tuo elokuvaan sosiaalisen luokkajaon pimeät puolet – sen kuinka synnyinpaikka ja tausta lyövät leimansa loppuelämään. Toiset saavat syntyjään kaikki mahdollisuudet, toisille on luvassa kylmää kyytiä – varsinkin Yhdysvalloissa, joissa amerikkalaisen unelman kääntöpuolena on ”kaikki pärjäävät omillaan” -mentaliteetti. Ja Usista on mahdotonta puhua puhumatta Yhdysvalloista.

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä jakautuneempi kuin pitkään aikaan. Kaksipuoluejärjestelmä aiheuttaa poliittisten mielipiteiden polarisoitumista niin pitkälle, että vastapuolta ei edes kannata yrittää kuunnella. Eikä tässä ole kyse siitä kummalla puolella on, kummallakin on omat haavansa. Donald Trumpin valinta presidentiksi 2016 jätti niin syvät traumat demokraateille, että ne tulevat vaikuttamaan vielä, kun valta on jo kauan sitten vaihtunut. Varmasti hieman samalla tavalla republikaanipuolella valtamedian ja Trumpin välinen kädenvääntö on vaikuttanut negatiivisesti – mihin voi luottaa, kun oma presidentti pitää lehdistöä valeautomaattina, ja lehdistö pyrkii purkamaan tositv-presidentin pöyristyttävimpiä väitteitä? Mutta ei Trump ole syy, vaan seuraus. Seuraus pitkästä kehityksestä, jossa toinen puoli vaikuttaa rasisti-junteilta ja toinen maata rappeuttavalta, ylimieliseltä eliitiltä. Toinen puoli on täynnä aseistautuvia barbaareja ja toinen perusoikeuksia kaventavia lätisijöitä. Kannattaako toista puolta edes yrittää ymmärtää, voiko heidän mölinäänsä kuunnella? Voisiko heidät yrittää unohtaa? Entä millainen on jakautuneen maan tulevaisuus? Näet varmasti mitä ajan takaa. Samalla Us tahtoo myös kysyä, millaisia me itse olemme yksilöinä. Jos vastapuoli on meidän peilikuvamme, voiko meitä erottaa siitä – ja jos ei, mitä se kertoo meistä? Kun perheen äiti kysyy varjoperheen äidiltä, mitä nämä kaksoisolennot ovat, kuuluu vastaus: ”Me olemme amerikkalaisia”. Tähän lauseeseen kiteytyy elokuvan nerokkuus. Jakautuminen, kaksijakoisuus läpäisee koko elokuvan. Varjoperheen aseina ovat sakset, ja vuoden 1986 Hands Across America -kampanja pyrkii yhdistämään maan ja kansan, mutta samalla mereltä merelle ulottuva ihmisketju jakaa maan kahtia.

"You hear a creature creeping up behind"

Elokuvan tekninen puoli on kaunista katsottavaa – elokuvan kuvannut Mike Gioulakis on tehnyt mm. It Followsin (2014) ja jälki on sen mukaista – vaikka aivan yhtä nerokkaasti Usia ei ole kuvattu. Erityismaininta on pakko antaa elokuvan musiikista. Jo Get Outin scoren säveltänyt Michael Abels on luonut käsittämättömän upean musiikin elokuvaan – ja musiikkia käytetään muutenkin nerokkaasti, vaikka N.W.A.:n Fuck tha Police menee jo miltei liian pitkälle – hyvällä tavalla tosin.

Elokuvalla voisi antaa pyyhkeitä hieman liian pitkästä kestosta, olisihan tämä vartin lyhyempänä kompaktimpi – esimerkiksi valkoisen ystäväperheen mukaan tuominen tuntuu venyttävän kestoa tuomatta paljoakaan elokuvaan. Mutta ratkaisu on toki perusteltu ja osoittaa, että tällä kertaa ei ole kyse rodusta – niin valkoiset, mustat kuin kaikki muutkin ovat saman tilanteen ja ongelman edessä. Lisäksi olisin kaivannut elokuvan kaksoisolento-pahiksilta hieman enemmän. Näyttelijät tekevät loistavat tuplaroolit pelottavina ilmestyksinä – erityisesti mahtava Lupita Nyong'o perheiden äiteinä. Kaksoisolennot ovat tehokkaita ja saavat ihokarvat pystyyn, mutta elokuva olisi voinut nojata pikemminkin heidän karmivuuteensa, kuin heidän tuomaansa väkivallan uhkaan. Tämä on ehkä pieni hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta en jaksa valittaa. Kaiken kaikkiaan Us on loistava, ja sen lopetus kylmää. Voi olla, että se ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin Get Out, mutta vähintään yhtä omaperäinen se on, ja sitäkin monisyisempi. Se ei välttämättä saa yhtä paljon fanikuntaa kuin valkoisten ja mustien välisistä eroista nerokkaasti huumoria(kin) lypsänyt Get Out, sillä se on vakavampi, vaativampi ja synkempi. Peele pystyi lunastamaan hänelle asetetut odotukset, eikä menestyksen tuomasta krapulasta ole jälkeäkään. No, pienet sille. Ja täydet.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: The House that Jack Built (2018)

”En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”

– Ajattara

Ohjaaja: Lars von Trier

Käsikirjoitus: Lars von Trier

Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta

Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan

The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.

No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana

PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB

Kuvat: Zentropa