”I saw her laugh, and then she said: Go away…”
– System of
a Down
Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent
Colombe
Kesto: 1 t 48 min
Ikäraja: 18
Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata
puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista.
Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen
ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset
pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan
pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi
tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen
ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei
(edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka
vain.
Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka
vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan
aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin
myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent
Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi
liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan
raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat
menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata
naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen
"toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös
ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän
vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää
amatööriltä, ja palaa kostamaan.
Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- /
eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on
I Spit on Your Grave (1978) sekä sen
remake vuodelta 2010. Rape and revenge
-elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen
katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman
inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre
pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman
koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa
kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä
feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen,
että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla
kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin
kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia
teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan
tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen
juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi)
mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja
ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen
kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun
eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.
Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu
selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä,
tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta
poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa
feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta
merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty
nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen
alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi
juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa
elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei
saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa,
että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko
pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin
silmin. Odotin turhaan.
Rambo - New Blood |
Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä
loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä
mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin
selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu
über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on
täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton
ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan
kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian
Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu
Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen
uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä
vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin
hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös
ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.
Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi
olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni
”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa
kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta
yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat
tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin
arkaillut.
Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa
puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes
nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän
oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se
tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion
(ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on
tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia,
mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne
tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa
elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.
Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on
kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös
kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan
tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä
(2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi
tähti.
Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin
ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille.
Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa
luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali,
jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora
käteen ensi kerralla.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Rézo Films