”I'm goin' out west where the wind blows
tall…”
– Tom Waits
Ohjaaja: Richard
Shepard
Käsikirjoitus:
Bill Block
Pääosat:
Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16
Bloody Disgusting
listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The
Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä
etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa
elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit,
arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos
et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan
jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa
olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä
etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.
Yhä mukana? Okei, mennään.
The Perfection
sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on
Charlotte Willmore (Get Outissa
loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten
arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti
on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten
soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti
Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset
tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan
Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.
"O be careful little hands what you do..." |
Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla.
Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan.
Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa
mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan
niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa
monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on
kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen
juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black
Swanista (2010), välillä Get Outista
(2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old
Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin
kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne
tänne. Nyt-liite kritisoi
sivuillaan elokuvaa Esquiren
vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The
Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii,
tai sitten se vieraannuttaa.
Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli
leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei
ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta
mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki
hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin
twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen
osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän
päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi
ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni
Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta,
murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu
äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat
kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole
sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä
uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta
suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen
jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta
esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään
löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä
kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and
revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan
hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta
Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen
”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa,
on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja
se on harvinaisen kylmäävää.
"O be careful little mouth what you say..." |
Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä
näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on
akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber
tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään –
hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti.
Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin
vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan
uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin
roolisuoritukseen.
Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita
omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita
oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen
kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi
– ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä
mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti
takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi
kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen
kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien
portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä
katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua.
Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään,
kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua
älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.
En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan
sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille
täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi
sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on
kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan
asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä
ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen
vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen
musiikin maailmaan?
Arvosana
Lähteet:
IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch
Kuvat: Miramax