Arvostelu: The First Purge (2018)

“Oh well America, you know where you can shove your hamburger…”

– Morrissey

Ohjaaja: Gerard McMurray

Käsikirjoitus: James DeMonaco

Pääosat: Lex Scott Davis, Y’lan Noel, Joivan Wade

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 15? / 18?

Vuodesta 2013 The Purge, eli kotimaisittain Puhdistuksen yö, on paisunut varsinaiseksi instituutioksi. Käsikirjoittaja James DeMonacon luoma sarja on poikinut jo neljä elokuvaa ja tv-sarjan, jonka toinen kausi on jo tuloillaan – eikä loppua ole näkyvissä. Tällä kertaa DeMonaco on luovuttanut ohjaajan pallin toisaalle, mutta vastaa yhä käsikirjoituksesta. Kuten 2000-luvun kauhusaagoille on tyypillistä, esi-osa häämöttää aina kulman takana muutaman onnistuneen jatko-osan jälkeen, joten tottahan toki Puhdistuksen yöllekin sellainen piti pykätä.

Vaikka kaikki luultavasti tuntevat elokuvan lähtökohdat, kerrataan ne lyhyesti kuitenkin. Vaihtoehtoisessa nykyisyydessä Yhdysvalloissa valtaan on noussut uusi puolue ”Uudet perustajaisät”, joka on saanut neronleimauksen rikollisuuden vähentämiseksi – kerran vuodessa kaikki on sallittua 12 tuntia. Tämä väkivaltainen purskahdus – öh – puhdistaa ilmaa, ja kaikki ovat taas iloisia. Esiosan nimenmukaisesti nyt seurataan ensimmäistä kertaa, kun Puhdistusta kokeillaan rajoitetulla alueella, Staten Islandilla. Pääosa asukkaista on etnisiä vähemmistöjä ja vähätuloisia, joten puolueen ja kokeilua aktiivisesti "tieteen" nimissä ajavan tutkijan, tohtori Mayn (Marisa Tomei) on suht helppo houkutella 5000 dollarin palkkiolla pääosa väestöstä jäämään koteihinsa, ja jopa ottamaan osaa tappamiseen.

Puhdistus kerää jengien lisäksi kaduille protestoijia

Koko Puhdistuksen yö ­-saagan lähtökohta on selkeästi mahtava. Ajatus täydestä anarkiasta rajattuna aikana kutsuu väkisinkin pohtimaan, kuinka itse selviäisi koettelemuksesta, ja miten itse toimisi – kostanko nyrpeälle lähiapteekin proviisorille vai kaivaudunko poteroon kylmän hernekeittopurkin kanssa – ja olisiko nyt aika käydä exän vanhemmilla? Elokuvien ensimmäisten näytösten pahaenteinen odotus on yksi parhaimpia ideoita kauhuelokuvissa pitkiin aikoihin – laskeva aurinko, pikkuhiljaa koloistaan kömpivät naamioidut sekopäät, viimeiset hetket ennen totaalista tuhoa ovat todella kutkuttavia kuvastoltaan. Pienellä budjetilla kasattu ykkösosa herätteli nälkää, vaikkei vielä näyttänyt juuri mitään, kakkososa taas onnistui monella tapaa lunastamaan odotuksia – varsinkin lopun Running man -pastissi toimi loistavasti. Mutta sarjan ongelma on ollut se, että mitä enemmän se näyttää, sitä enemmän lumous asetelman ympäriltä katoaa. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän liikutaan geneerisen toimintaelokuvan suuntaan. Mitä laajempi folklore sen ympärille syntyy, sitä kauemmas mennään tosimaailmasta. Se mahdollistaisi rajunkin yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisten epäkohtien purkamisen nihilistisellä otteella, mutta jotenkin elokuvilla ei ole ollut rohkeutta liikkua siihen suuntaan. Elokuvat eivät lopulta kuitenkaan kuvaa järjettömyyteensä romahtavaa yhteiskuntaa, vaan itse asiassa jatko-osien tupsahdellessa asetelma kääntyy itseään vastaan – ehkä Puhdistus toimii, kun se kerta jatkuu vuodesta toiseen? Tämä ei varmasti ollut se, mitä käsikirjoittaja DeMonaco tahtoi sanoa – eihän?!?

Block party, tietysti

The First Purge vetää alussa aika taitavasti muutamalla kohtauksella nippuun uuden valtiovallan sekä Puhdistuksen taustan; ja sen että vaikka NRA on yhä kuvioissa, niin ei hätää republikaanit – nyt ei syytellä teitä, vaan ”ihan toista” poppoota. Sitten lähiöstä etsitään sieltä täältä päähenkilökandidaatteja, eikä oikein jakseta keskittyä mihinkään. Elokuva hiihtää aika tuttuja latuja kohti alkavaa yötä. Se yrittää löytää uusia kierroksia kaluttuun kuvioon keskittymällä etnisiin vähemmistöihin, mutta sortuu vähän liikaa kliseisiin ja stereotypioihin. Siitä ei millään välity kauhu tulevaa yötä kohtaan, vaan pikemminkin liikutaan epätietoisuuden soissa, mikä on juonen kannalta ymmärrettävää, mutta katsojalle vähän tylsää. Lopulta pitkälti yli puolivälissä leffa uskaltaa vetää vähän uutta korttia (sitä yhtä tiettyä korttia) esiin ja vihdoin yrittää kuvata sitä, minkä katsoja on leffasarjan alusta jo tiennyt – totta kai koko homma on keksitty siksi, että valtaapitävät haluavat harventaa nimenomaan etnisiä vähemmistöjä sekä yhteiskunnan alempaan luokkaan kuuluvien määrää. Mutta ei sitäkään kuvata aiheen vaatimalla otteella. Varsinaiseen yhteiskuntakritiikkiin tarvittaisi paljon rohkeampaa ohjaajaa ja käsikirjoitusta, jotka uskaltaisivat ravistella rakennelmia, eivätkä yrittäisi tehdä pelkkää viihdettä. Okei, moderni KKK ratsastaa moottoripyörillä ja natsisetä tulee kaasunaamari päässä kimppuun, mutta ei se hirveästi vavahduta tai ravista. Nämäkin ovat vain uusia antagonisteja, sen sijaan, että niiden kautta sanottaisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kuvat kyllä tuovat mieleen viimeaikaiset kammottavat joukkoammuskelut Jenkeissä, mutta siihen se vähän jää. Alkaa tuntua siltä, että käsikirjoittaja DeMonaco on vahingossa osunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta ei osaa tai uskalla hyödyntää sitä. Kaivattaisi David Fincheriä, Danny Boylea, Darren Aronofskia – tai vaikka Jordan Peeleä.

Räiskintäviihteenä, tai jos asetelma vain sattuu kiinnostamaan yhä edelleen, elokuva toimii kyllä. Mutta muuten se on pettymys. Elokuvalla on rohkeutta tuoda huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien köyhien ja etnisten vähemmistöjen kohtelu teemoihinsa, mutta aiheesta ei kaiveta irti siltä vaadittavaa sisältöä. Elokuvaan oli syystä tai toisesta läntätty K18-leima, jota elokuva ei todella tarvitse (vaikka Dead Meat -kanavan mukaan elokuvan kill count huitelee 133:ssa). Se ei onnistu kaivamaan mitään uutta esille, eikä se lopulta yritä edes luoda mitään taustaa tapahtumille – Puhdistus tulee ja sillä sipuli. Aiemmat osat olen nähnyt, mutta tv-sarja on vielä katsomatta, joskaan näistä lähtökohdista en sitä kovinkaan paljon odota. Jotenkin sellainen fiilis tästä jää, että tv-sarja ei tätä pelasta, vaan jarruttelee tarinan kerrontaan uusien kausien toivossa entisestään. Nyt olisi aika saattaa saaga finaaliin – viimeinen puhdistuksen yö ja sitten uudet perustajaisät hirteen Lincolnin muistomerkillä David Hasselhoffin veivatessa Looking for Freedomia taustalla.  

Arvosana 

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Deadmeat.fandom.com, Youtube

Kuvat: Universal Pictures

Ajanvietettä kesäiltoihin

Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?

Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.

Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.

The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.

Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 

Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.

Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB

Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III

Arvostelu: The Perfection (2019)

”I'm goin' out west where the wind blows tall…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Richard Shepard

Käsikirjoitus: Bill Block

Pääosat: Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Bloody Disgusting listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit, arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.

Yhä mukana? Okei, mennään.

The Perfection sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on Charlotte Willmore (Get Outissa loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.

"O be careful little hands what you do..."

Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla. Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan. Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black Swanista (2010), välillä Get Outista (2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne tänne. Nyt-liite kritisoi sivuillaan elokuvaa Esquiren vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii, tai sitten se vieraannuttaa.

Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta, murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen ”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa, on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja se on harvinaisen kylmäävää.

"O be careful little mouth what you say..."

Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään – hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti. Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin roolisuoritukseen.

Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi – ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua. Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään, kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.

En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen musiikin maailmaan?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch

Kuvat: Miramax

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)

”Here I stand, I'm your man...”

 – Leonard Cohen

Ohjaaja: Stacy Title

Käsikirjoitus: Jonathan Penner

Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount

Kesto: 1 tunti 36 min

Ikäraja: 16

Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.

Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon

Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla

Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com

Kuvat:

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)

“I’m looking at you through the glass…”

– Stone Sour

Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä

Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.

Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle

Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat

Ouija

Ouija: Origin of Evil

Ouija:

Ohjaaja: Stiles White

Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White

Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff

Origin of Evil:

Ohjaaja: Mike Flanagan

Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard

Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter

Kuvat: Hasbro Studios