Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)

”Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…”

– CMX

Ohjaaja: Ari Aster

Käsikirjoitus: Ari Aster

Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...

Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki

Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.

Arvosana

Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: The First Purge (2018)

“Oh well America, you know where you can shove your hamburger…”

– Morrissey

Ohjaaja: Gerard McMurray

Käsikirjoitus: James DeMonaco

Pääosat: Lex Scott Davis, Y’lan Noel, Joivan Wade

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 15? / 18?

Vuodesta 2013 The Purge, eli kotimaisittain Puhdistuksen yö, on paisunut varsinaiseksi instituutioksi. Käsikirjoittaja James DeMonacon luoma sarja on poikinut jo neljä elokuvaa ja tv-sarjan, jonka toinen kausi on jo tuloillaan – eikä loppua ole näkyvissä. Tällä kertaa DeMonaco on luovuttanut ohjaajan pallin toisaalle, mutta vastaa yhä käsikirjoituksesta. Kuten 2000-luvun kauhusaagoille on tyypillistä, esi-osa häämöttää aina kulman takana muutaman onnistuneen jatko-osan jälkeen, joten tottahan toki Puhdistuksen yöllekin sellainen piti pykätä.

Vaikka kaikki luultavasti tuntevat elokuvan lähtökohdat, kerrataan ne lyhyesti kuitenkin. Vaihtoehtoisessa nykyisyydessä Yhdysvalloissa valtaan on noussut uusi puolue ”Uudet perustajaisät”, joka on saanut neronleimauksen rikollisuuden vähentämiseksi – kerran vuodessa kaikki on sallittua 12 tuntia. Tämä väkivaltainen purskahdus – öh – puhdistaa ilmaa, ja kaikki ovat taas iloisia. Esiosan nimenmukaisesti nyt seurataan ensimmäistä kertaa, kun Puhdistusta kokeillaan rajoitetulla alueella, Staten Islandilla. Pääosa asukkaista on etnisiä vähemmistöjä ja vähätuloisia, joten puolueen ja kokeilua aktiivisesti "tieteen" nimissä ajavan tutkijan, tohtori Mayn (Marisa Tomei) on suht helppo houkutella 5000 dollarin palkkiolla pääosa väestöstä jäämään koteihinsa, ja jopa ottamaan osaa tappamiseen.

Puhdistus kerää jengien lisäksi kaduille protestoijia

Koko Puhdistuksen yö ­-saagan lähtökohta on selkeästi mahtava. Ajatus täydestä anarkiasta rajattuna aikana kutsuu väkisinkin pohtimaan, kuinka itse selviäisi koettelemuksesta, ja miten itse toimisi – kostanko nyrpeälle lähiapteekin proviisorille vai kaivaudunko poteroon kylmän hernekeittopurkin kanssa – ja olisiko nyt aika käydä exän vanhemmilla? Elokuvien ensimmäisten näytösten pahaenteinen odotus on yksi parhaimpia ideoita kauhuelokuvissa pitkiin aikoihin – laskeva aurinko, pikkuhiljaa koloistaan kömpivät naamioidut sekopäät, viimeiset hetket ennen totaalista tuhoa ovat todella kutkuttavia kuvastoltaan. Pienellä budjetilla kasattu ykkösosa herätteli nälkää, vaikkei vielä näyttänyt juuri mitään, kakkososa taas onnistui monella tapaa lunastamaan odotuksia – varsinkin lopun Running man -pastissi toimi loistavasti. Mutta sarjan ongelma on ollut se, että mitä enemmän se näyttää, sitä enemmän lumous asetelman ympäriltä katoaa. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän liikutaan geneerisen toimintaelokuvan suuntaan. Mitä laajempi folklore sen ympärille syntyy, sitä kauemmas mennään tosimaailmasta. Se mahdollistaisi rajunkin yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisten epäkohtien purkamisen nihilistisellä otteella, mutta jotenkin elokuvilla ei ole ollut rohkeutta liikkua siihen suuntaan. Elokuvat eivät lopulta kuitenkaan kuvaa järjettömyyteensä romahtavaa yhteiskuntaa, vaan itse asiassa jatko-osien tupsahdellessa asetelma kääntyy itseään vastaan – ehkä Puhdistus toimii, kun se kerta jatkuu vuodesta toiseen? Tämä ei varmasti ollut se, mitä käsikirjoittaja DeMonaco tahtoi sanoa – eihän?!?

Block party, tietysti

The First Purge vetää alussa aika taitavasti muutamalla kohtauksella nippuun uuden valtiovallan sekä Puhdistuksen taustan; ja sen että vaikka NRA on yhä kuvioissa, niin ei hätää republikaanit – nyt ei syytellä teitä, vaan ”ihan toista” poppoota. Sitten lähiöstä etsitään sieltä täältä päähenkilökandidaatteja, eikä oikein jakseta keskittyä mihinkään. Elokuva hiihtää aika tuttuja latuja kohti alkavaa yötä. Se yrittää löytää uusia kierroksia kaluttuun kuvioon keskittymällä etnisiin vähemmistöihin, mutta sortuu vähän liikaa kliseisiin ja stereotypioihin. Siitä ei millään välity kauhu tulevaa yötä kohtaan, vaan pikemminkin liikutaan epätietoisuuden soissa, mikä on juonen kannalta ymmärrettävää, mutta katsojalle vähän tylsää. Lopulta pitkälti yli puolivälissä leffa uskaltaa vetää vähän uutta korttia (sitä yhtä tiettyä korttia) esiin ja vihdoin yrittää kuvata sitä, minkä katsoja on leffasarjan alusta jo tiennyt – totta kai koko homma on keksitty siksi, että valtaapitävät haluavat harventaa nimenomaan etnisiä vähemmistöjä sekä yhteiskunnan alempaan luokkaan kuuluvien määrää. Mutta ei sitäkään kuvata aiheen vaatimalla otteella. Varsinaiseen yhteiskuntakritiikkiin tarvittaisi paljon rohkeampaa ohjaajaa ja käsikirjoitusta, jotka uskaltaisivat ravistella rakennelmia, eivätkä yrittäisi tehdä pelkkää viihdettä. Okei, moderni KKK ratsastaa moottoripyörillä ja natsisetä tulee kaasunaamari päässä kimppuun, mutta ei se hirveästi vavahduta tai ravista. Nämäkin ovat vain uusia antagonisteja, sen sijaan, että niiden kautta sanottaisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kuvat kyllä tuovat mieleen viimeaikaiset kammottavat joukkoammuskelut Jenkeissä, mutta siihen se vähän jää. Alkaa tuntua siltä, että käsikirjoittaja DeMonaco on vahingossa osunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta ei osaa tai uskalla hyödyntää sitä. Kaivattaisi David Fincheriä, Danny Boylea, Darren Aronofskia – tai vaikka Jordan Peeleä.

Räiskintäviihteenä, tai jos asetelma vain sattuu kiinnostamaan yhä edelleen, elokuva toimii kyllä. Mutta muuten se on pettymys. Elokuvalla on rohkeutta tuoda huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien köyhien ja etnisten vähemmistöjen kohtelu teemoihinsa, mutta aiheesta ei kaiveta irti siltä vaadittavaa sisältöä. Elokuvaan oli syystä tai toisesta läntätty K18-leima, jota elokuva ei todella tarvitse (vaikka Dead Meat -kanavan mukaan elokuvan kill count huitelee 133:ssa). Se ei onnistu kaivamaan mitään uutta esille, eikä se lopulta yritä edes luoda mitään taustaa tapahtumille – Puhdistus tulee ja sillä sipuli. Aiemmat osat olen nähnyt, mutta tv-sarja on vielä katsomatta, joskaan näistä lähtökohdista en sitä kovinkaan paljon odota. Jotenkin sellainen fiilis tästä jää, että tv-sarja ei tätä pelasta, vaan jarruttelee tarinan kerrontaan uusien kausien toivossa entisestään. Nyt olisi aika saattaa saaga finaaliin – viimeinen puhdistuksen yö ja sitten uudet perustajaisät hirteen Lincolnin muistomerkillä David Hasselhoffin veivatessa Looking for Freedomia taustalla.  

Arvosana 

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Deadmeat.fandom.com, Youtube

Kuvat: Universal Pictures

Ajanvietettä kesäiltoihin

Hercule Poirot’n ja Allsång på Skansenin ohella ei ole juuri parempaa kesäillan vietettä kuin katsoa kauhuelokuvia – varsinkin sateisen illan sattuessa, tai useamman viikon kestävän kesäflunssan kourissa, kuten itselleni on käynyt. Parhaiten tarkoitukseen sopivat 80-luvun umpipöhköt slasherit. Minishortsit, neonväriset tuulipuvut ja permanentit ryyditettynä hölmöimmällä synapopilla ovat paitsi paras tapa nostalgisoida jotain mennyttä – jota ei todellisuudessa varmaan koskaan ollut olemassakaan – ja muistuttaa itselleen, että mikään ei ole parempaa kuin laittaa kesäiltana nuotio pystyyn kaveriporukassa, avata vanhemmilta salaa pöllityt oluet, rakastua siihen luokan hauskimpaan tyyppiin ja… joutua maskipäisen sekopään stalkkaamaksi. Seuraavaksi pieni katsaus neljästä kesään sopivasta slasher-kauhusta, jotka ovat kaikki keskeltä parasta slasher-buumia. Slasherin kultaiset vuodet ajoittuvat välille 1978–1984, ja nämä ovat kaikki vuodelta 1981. Miten muuten sitä kuluttaisi loputtomilta tuntuvia, kultaisia kesäiltoja?

Happy Birthday to Me – Onnellista syntymäpäivää (1981)

Kanadalainen Happy Birthday to Me on yksi harvoista oikeasti kiinnostavista whodunnit-mysteereistä peruskauhuleffojen joukossa. Se on myös yksi ikonisimpia slasher-kauhuja ja toteutettu laadukkaasti. Äitinsä kuolemasta, psykiatrisesta hoidosta ja aivoleikkauksesta hiljalleen kuntoutuva Virginia pääsee yliopistonsa kymmenen parhaimman (lue: snobeimman) sisäpiiriin. Väitetystä fiksuudestaan huolimatta porukka koostuu aika stereotyyppisestä porukasta: on uhoavia urheilijoita, syrjään vetäytyviä nörttityyppejä, kevytkenkäisiä tyttöjä – ja rikkaita ja paapottuja. Kun kameran takana piileksivä murhaaja alkaa harventaa eliittioppilaiden joukkoa, elokuva yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen katsojan ulalla todellisesta murhaajasta. On vääriä johtolankoja, muovipäitä, flashbackejä ja painajaisia – kuka tahansa voi olla tappaja, ja kun murhaajan henkilöllisyys selviää, on leffalla vielä temppuja hihassaan. Elokuvan visuaalisuus nostaa sen myös keskivertokauhujen yläpuolelle – takaumat, nopeat leikkaukset ja pettävän epäluotettava kerronta ovat poikkeuksellisia genressä. Osa juonenkäänteistä on toki umpihölmöjä ja aika övereitäkin, mutta myrskyisän kampuksen tunnelma ja etenkin hyytävä finaali syntymäpäiväkesteineen, nostavat Onnellisen syntymäpäivän slashereiden parhaimmistoon.

Just Before Dawn – Liian myöhään (1981)

Luojan kiitos kaikista ahkerista suomentajista, jotka ehtivät suomentamaan, jopa kovimman ennakkosensuurin aikaan, kaikki merkittävät kauhuelokuvat – heitä on kiittäminen siitä(kin), että jokaisella tässä katsastetuista kauhuelokuvista on myös suomenkielinen nimi. Just Before Dawn – tai suomeksi Liian myöhään – kertoo viiden kaverin porukasta, joka lähtee telttailemaan yhden päähenkilön perintömaille, vain tullakseen superjunttimaisen murhaajan kiusaamaksi. Jotain kaikuja The Hills Have Eyesin (1977) sisäsiittoisesta meiningistä elokuvassa on, vaikka aika viatonta meininki tässä on – murhia lukuun ottamatta. Suomalaiselle katsojalle Oregonin metsäinen maasto koivuineen ja kuusineen on selkeästi tutumpaa kuin monien perusslashereiden lehtimetsä, tai jopa subtrooppinen kasvusto. Elokuvan pahis ei ulkonäöltään, tai ulosanniltaan, ole murhaajien omaperäisempiä – pikemminkin murhaaja muistuttaa Pulttiboisin tai Lapinlahden Lintujen pahnanpohjimmaisia hahmoja – mutta elokuvalla on yksi yllätys taskussaan, jota ei tässä spoilata. Leffan miespäähenkilö on verrokkeihinsa nähden jopa poikkeuksellisen nössö – tai paniikissaan toki realistinenkin – mutta final girl taas vetää pohjat neuvokkuudessa ja lopulta silkassa raivossaan. Sivuroolissa George Kennedy ilahduttaa varmasti kaikki Mies ja alaston aseen faneja (ja kuka ei ole niiden fani?). Vuonna 2016 kuollutta näyttelijää ikävöiville voi myös suositella legendaarista kummituslaivaleffaa Death Ship vuodelta 1980.

The Burning – Koston liekit (1981)

Koska amerikkalaisilla työssäkäyvillä aikuisilla on keskimäärin noin kymmenen lomapäivää koko vuoden aikana ja koska lasten koulujen kesäloma taas kestää suurin piirtein yhtä kauan kuin Suomessa, ei ole ihme, että kesäleirit ovat suosittuja, ja sitä kautta nuorten kesäleireille sijoittuvat slasherit ovat oikeastaan oma alalajinsa. Vuonna -80 Perjantai 13. päivä tuli ja räjäytti potin ja nosti slasherit ennen näkemättömään menestykseen, jonka vanavedessä ui myös seuraavana vuonna The Burning. Se ei edes yritä tehdä mitään uutta, vaan apinoi Perjantai 13. päivän ihan kokonaan – eikä se haittaa lainkaan! Nykyään kulttisuosiota nauttiva leffa on monien fanien mielestä lähdettään parempi leffa (täällä ja täällä) Se on täynnä nuoruuden kesien taikaa – iloa, epävarmuutta, romansseja, piloja ja hölmöilyä... Ja tietysti 25-vuotiaita näyttelijöitä esittämässä teinejä, teinityttöjen kiusallista yliseksualisointia, seksiin painostamista ja uhoamista – näistähän on nuoruus tehty. Se näyttää heti alussa kuka murhaaja on ja miksi, ja antaa sitten katsojan uppoutua nuorten jonninjoutavaan sosiaaliseen elämään pitkälle yli puolivälin ennen ensimmäistä murhaa – a-luokan viihdettä siis. Ehkä parhaiten kesään sopiva kauhuleffa koskaan. Erikoistehostenero Tom Savini vastaa elokuvan graafisista murhista, vaikka hänen työnsä jäi My Bloody Valentinen tapaan ennakkosensuurin hampaisiin. Sittemmin The Burning on onneksi palautettu alkuperäiseen kuosiin ja jopa uudelleen julkaistu dvd:llä Suomessa.

Graduation Day – Kuoleman kilpajuoksu (1981)

Graduation Dayssa kertoo teinityttö Lauran kuolemasta ja sen jälkimainingeista. Laura kuoli veritulppaan juoksukilpailun yhteydessä ja paria kuukautta myöhemmin hänen siskonsa Anne saapuu maisemiin kunnioittaakseen kuolleen sisarensa muistoa tämän valmistujaisissa. Ja sitten joku alkaa teilaamaan urheilujengin nuoria yksi kerrallaan – koska totta kai sairaskohtaus on ihan tosi hyvä syy kostaa kaikille. Murhat ovat sieltä slasher-buumin alkuaikojen hölmöimmästä päästä. Elokuva on siitä kummallinen, että siinä ei juuri ole päähenkilöä. Kukin henkilö viettää hyvin vähän aikaa ruudulla – ja aika monen nimeä ei edes muista siinä vaiheessa kun heidät murhataan. Sen sijaan elokuvan sivuhenkilökaarti on ihan mahtavaa sakkia – porukasta kaikki ovat joko mulkkuja, pervoja tai pölkkypäitä. Kirsikkana kakun päällä ovat oppilaiden kanssa naiskenteleva musiikinopettaja, sihteeriään ahdisteleva – ja outoa vastakaikua saava – raivostunut rehtori, jolle oppilaat buuaavat ratkiriemukkaasti, sekä Lauran ja Annen isäpuoli, joka haukkuu ensimmäisenä kotiin palaavaa Annea luntuksi syyttä – ja käy uhkailemassa tätä vielä tämän nukkuessakin. Puolivälin jälkeen ohjaaja Herb Freed antaa surkean Felony-bändin soittaa kymmenen minuuttia geneeristä rock-biisiä, kuin sanoakseen, että eihän tässä ole kiire mihinkään!

 

Ps. Graduation Day ei alun alkujaan ollut legendaarisen Troma Productionsin oma elokuva, mutta yhtiö hankki myöhemmin leffan levitysoikeudet eikä ihme – koko elokuvassa on niin vahva kieli-poskessa meininki, että se on tuotantoarvoiltaan silkkaa tromaa. Troma on muuten tehnyt todellisen (ala)kulttuuriteon laittaessaan tuotantoaan avoimesti Youtubeen. Täältä (https://www.youtube.com/user/Tromamovies) löytyy yli 150 kokopitkää Troma-leffaa sekä mieletön määrä muuta kamaa. Jos kanava on aiemmin tuntematon niin nyt sinne selaamaan – todellista kulttikamaa kaikki.

Lähteet: jarviscity.com, wickedhorror.com, youtube.com, wikipedia, IMDB

Kuvat: Columbia Pictures, Oakland Productions, Miramax, IFI/Scope III

Arvostelu: The Perfection (2019)

”I'm goin' out west where the wind blows tall…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Richard Shepard

Käsikirjoitus: Bill Block

Pääosat: Allison Williams, Logan Browning, Steven Weber

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Bloody Disgusting listasi Netflixiin toukokuussa ilmestyneen The Perfectionin yhteydessä elokuvia, jotka on paras katsoa tietämättä etukäteen mitään. Ympäri nettiä on kiertänyt varoituksia: jos aiot katsoa elokuvan, älä ota siitä mitään selvää – katso se, ja tsekkaa trailerit, arvostelut ja muu oheismateriaali vasta myöhemmin. Taivun samalle kannalle. Jos et ole nähnyt leffaa, lukeminen kannattaa lopettaa tähän ja jatkaa vasta leffan jälkeen. En väitä, että spoilaisin mitään – tai edes että mitään spoilattavaa olisi – mutta jotkut leffat vain toimivat parhaiten, kun niistä ei tiedä etukäteen mitään. Eli tästä eteenpäin omalla vastuulla.

Yhä mukana? Okei, mennään.

The Perfection sijoittuu klassisen musiikin ja sellonsoiton maailmaan. Sen keskiössä on Charlotte Willmore (Get Outissa loistavan roolin tehnyt Allison Williams), joka joutui jättämään vuosia sitten arvostetun bostonilaisen Bachoff-selloakatemian äitinsä syövän vuoksi. Nyt äiti on kuollut, ja vaikka Charlotte tietää, ettei hänellä ole enää asiaa suurten soittajien rinnalle, hän matkustaa Shangaihin, jossa Bachoff-koulun uusin tähti Lizzie (Logan Browning) on perinyt hänen paikkansa sellistien eturivissä. Naiset tutustuvat – aika läheisestikin – ja Lizzie kutsuu parin viikon lomalleen mukaan Charlotten matkalle Kiinan maaseudulle.

"O be careful little hands what you do..."

Seuraa puolitoistatuntinen leikittely katsojan odotuksilla. Vihjeet, leikkaukset ja väärät johtolangat pyrkivät johdattamaan harhaan. Elokuvan lähtökohta on lopulta hyvin simppeli – se kietoutuu itse rakentamansa mysteerin ympärille, ja kutsuu katsojaa ennakoimaan tulevia käänteitä. Ja onhan niitä luvassa – elokuva tempoo ensin tuonne, sitten tänne ja lopulta kiepauttaa monia juttuja ympäri. Se vihjailee zombiepidemiaa ja body horroria, siinä on kostotarina esillä jo valmiina – mutta keneen kosto kohdistuu ja miksi? Sen juonessa on tahallaan viitteitä väliin Black Swanista (2010), välillä Get Outista (2017) ja lopulta jopa typerryttävästä Old Boysta (2003). Tämä turhauttaa ymmärrettävästi osaa katsojista, varsinkin kun juonenkäänteet ja väärät vihjailut tuntuvat luovan juoniaukkoja sinne tänne. Nyt-liite kritisoi sivuillaan elokuvaa Esquiren vanavedessä juuri aukkoisuudesta. The Perfection on selkeästi sellainen elokuva, että joko sen menosta nauttii, tai sitten se vieraannuttaa.

Itse nautin elokuvasta ja uskallan väittää, että mikäli leffassa tuntui olevan enemmän aukkoja kuin sisältöä, niin uusintakatselu ei ole pahitteeksi – aika monet aukoista on ainakin jotenkuten selitetty. Omasta mielestäni käänteet toimivat, ja vaikka katsoja osasi ennakoida kaikki niistä, ne ovat silti kaikki hyviä. Olen aiemmin verrannut jump scareja taikatemppuihin, mutta samoin twistitkin ovat taikatemppuja. Ja väitän, että hyvä twisti toimii, vaikka sen osaisi ennakoidakin. Eräät elokuvan suurimmat juoniaukot tuntuvat liittyvän päähenkilö Charlotten motiiveihin ja tarkoitusperiin. Miten hän saattoi ennakoida tuon tai tämän ja oliko tuo tarkoitus jo alun perin? Mielestäni Charlotten hahmoa selittää hänen rikkinäisyytensä. Vuosikausien hyväksikäyttö, raadanta, murskautuneet unelmat, mielenterveysongelmat, laitoshoito ja häviävä taistelu äidin syöpää vastaan, jonka vuoksi hän on luopunut koko muusta elämästään ovat kovertaneet hänet täysin itsettömäksi hahmoksi. Ei Charlottella välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa – hän toimii puhtaasti impulssien varassa. En tiedä uskonko edes sitä, mitä elokuva tahtoo esittää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Elokuvan on viitattu pyrkivän jonkinlaiseksi #metoo-liikkeen jälkeiseksi kauhuksi. Toiset ovat kiittäneet elokuvan saavuttaneen tämän, mutta esimerkiksi vox.com-sivustolla leffan kritisoitiin epäonnistuvan yrityksessään löytää uusia tapoja kertoa vanhaa rape and revenge -tarinaa. En missään nimessä kiistä tätä kritiikkiä – en edes osaisi – mutta väitän, että The Perfection ei kerro tarinaa rape and revenge -elokuville tyypillisestä voimaantumisesta kostonenkeliksi, vaan hyväksikäytön ja väärinkäytön musertavasta vaikutuksesta. Kostosta huolimatta Charlotte – ja myös Lizzie – jää rikkinäiseksi hahmoksi, ja lopulta myös hänen ”täydellistymisensä” on jonkun muun sanelemaa. Lopulta se, mitä hän saavuttaa, on se, mitä hänen hyväksikäyttäjänsä ovat halunneetkin hänen saavuttavan – ja se on harvinaisen kylmäävää.

"O be careful little mouth what you say..."

Elokuva pelaa suurista puitteistaan huolimatta melko pienellä näyttelijäkaartilla – naisten lisäksi melkein ainoa merkittävä rooli on akatemian johtaja Antonin, jota Steven Weber esittää ansioituneesti. Weber tekee yhden elokuvan suurimmista käänteistä muuttamalla pikkuisen ilmettään – hetki jonkalaisen jokainen näyttelijä haluaisi päästä tekemään onnistuneesti. Myös Allison Williams loistaa roolissaan ja elokuvan alkupuolisko roikkuukin vahvasti hänen harteillaan. Hänkin tekee ilmeillä paljon ja paljolti elokuvan uskottavuudesta on kiinni siitä, kuinka paljon katsoja luottaa Williamsin roolisuoritukseen.

Elokuvan visuaalinen ilme on myös vahva. Se käyttää useita omaperäisiä visuaalisia kikkoja, kuten pikaisia leikkauksia, ja nopeita oivalluksia, jotka vievät kuvallista kerrontaa yllättäviin suuntiin. Väliin sen kerronta on todella rauhallista kunnes yhtäkkiä purskahtaa suoraan groteskiksi – ne harvat muutamat raakuudet ovat yllättävänkin brutaaleja. Elokuva kyllä mielestäni sortuu liialliseen itsevarmuuteen käyttäessään kahteen kertaan kirjaimellisesti takaisinpäin kelausta selittääkseen juonikuvioita, jotka ymmärtäisi kontekstista muutenkin. Tämä nyt on lähinnä kauneusvirhe. Sen sijaan kahteen kertaan toistettu kohtaus, jossa nuori Charlotte kohtaa nuoren Lizzien portaikossa on taidokas – kuva, joka Charlotten puolelta kerrottuna on täynnä katkeruutta, vihaa ja kauhuakin, ja Lizzien puolelta täynnä toivoa ja ihailua. Juonenkäänteiden ja upean leikkauksen ansiosta elokuva saa loputtuaan kysymään, kestikö se todella vain puolitoista tuntia, sillä siihen on saatu mahdutettua älyttömästi kaikkea sortumatta kuitenkaan missään nimessä hosumiseen.

En erityisemmin pidä siitä, että joistain teoksista puhutaan sellaisina, että niitä ”joko rakastaa tai vihaa”, mutta kyllä tämä kasti kuvaa the Perfectionia aika hyvin. Sille täytyy vähän antaa anteeksi ja sen armoille täytyy vähän heittäytyä, ja siksi sille on aika vaikea antaa arvosanaa kapealla asteikolla. Siinä on kauneusvirheitä ja ehkä se ei onnistu sanomaan mitään merkittävää kuvaamistaan asioita – tai sitten siitä voi löytää valtavastikin merkitystä. Se on ehkä ylihypetetty, mutta toisaalta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen vuoristorata. Ja lopulta – kuinka moni kauhuelokuvista sijoittuu klassisen musiikin maailmaan?

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Bloody Disgusting, Nyt-liite, Esquire, vox.com, father Loutermilch

Kuvat: Miramax

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)

”Here I stand, I'm your man...”

 – Leonard Cohen

Ohjaaja: Stacy Title

Käsikirjoitus: Jonathan Penner

Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount

Kesto: 1 tunti 36 min

Ikäraja: 16

Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.

Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon

Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla

Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com

Kuvat: