” You're playin' with your life, this ain't no
truth or dare…”
- MJ
Ohjaaja:
Jeff Wadlow
Käsikirjoitus:
Michael Reisz, Jillian Jacobs, Chris Roach, Jeff Wadlow
Pääosat: Lucy
Hale, Violett Beane, Tyler
Posey
Ohhoh, Blumhousesta on 2010-luvulla kasvanut
valtavirtakauhun suurin tuotantoyhtiö. Valtava määrä laatukauhua (Sinister, Creep, Get Out),
suosituimpia leffasaagoja
(Paranormal Activity,
Insidious, The Purge) sekä teinikauhun kovimpia hittejä (Happy Death Day, Unfriended).
Samoille apajille iski vuoden 2018 Truth
or Dare.
Wikipedian mukaan leffa oli arvostelun kirjoitushetkellä
tuottanut noin 100 miljoonaa 3,5 miljoonan dollarin budjetilla. Teinikauhu elää
ja voi paksusti – ja mikäpä siinä!
"Teinikauhua" genren nimityksenä käytetään usein
negatiivisessa mielessä, mutta mielestäni nimitys ei suoraan anna oikeutta
tuomita yksittäistä elokuvaa. Toki kohdeyleisönä usein on nuoriso, ja onpa
käynyt niinkin, että osaa luokattoman huonoista teinikauhuista osaa arvostaa
vain nuoriso, mutta saman kategorian alle kuuluu myös laadukkaita kauhuleffoja,
kuten Scream-elokuvat tai vaikkapa
loistava It Follows (2014). Genrelle
yhdistäviä tekijöitä ovat nähdäkseni pikemminkin esimerkiksi päähenkilöt ja
heidän nuoresta iästään nousevat teemat. Aikuistuminen: kotoa muuttaminen,
ensimmäiset työpaikat ja seurustelusuhteet ovat toistuvia teemoja, joille jokin
uhka luo raamit. Henkilöhahmot jäävät usein rangoiksi, sillä heidän suurin
motivaationsa on toimia alustoina, joille nuoruuden epävarmuus ja pelot
heijastetaan. Mutta onko hahmojen onttoudella tai stereotyyppisyydellä väliä? Katsokaapa
uudestaan Halloween (1978) – miten
syvällisiä hahmot olivat? Niinpä. Onko se silti mahtava elokuva? Kyllä. Ja
teinikauhua Truth or Dare TODELLA on,
hyvässä ja pahassa. Asiaan.
Kuusi college-opiskelijaa viettää spring breakiään
Meksikossa ryypäten. On puhtoinen, stereotyyppinen final girl Olivia, joka on
ihastunut parhaan kaverinsa poikaystävään Lucasiin,
on Lucasia pettävä, isänsä itsemurhaa murehtiva Markie, urpo
macho Ronnie ja pariskunta Penelope ja Tyson. Nuoret lyöttäytyvät mukavanoloisen
Carterin matkaan, jonka kanssa he pelaavat totuutta ja tehtävää hylätyssä
kirkossa. Leikki päättyy ikävästi liiallisiin totuuksiin ja lopulta Carter
karkaa paikalta epämääräisten anteeksipyyntöjen kera. Jotain pahaenteistä on
selkeästi tekeillä. Nuorten palattua kotimaahan käy selväksi, ettei leikki ole
selkeästikään vielä ohi. Leikki on tuonut muassaan kirouksen, jonka vuoksi nuorten
on kuoleman uhalla pakko pelata totuutta ja tehtävää. Milloin vain kuka tahansa
ympärillä oleva voi muuttua pirullisesti hymyileväksi harhanäyksi, joka
pakottaa leikkiin. Kieltäytymisestä tai epäonnistumisesta seuraa kuolema, kun
pelaaja muuttuu itse oudosti hymyileväksi kiilusilmäksi ja teilaa itsensä
ensimmäisellä eteentulevalla keinolla. Meininki on suht Final
Destinationmaista, joskin höystettynä jump scareilla.
"Let's put a smile on that face" |
Hyvien action elokuvien suola on loistava pahis – sellainen
Hans Gruber-tyyppinen karismaattinen veijari. Samoin hyvien kauhuelokuvien
suola on skenaario, joka pakottaa ajatusleikkiin: miten minä selviäisin tuosta?
Sen Truth or Dare totisesti tekee,
siksi en mitenkään voi elokuvaa täysin maanrakoon lytätä.
Eihän tässä mitään taide-elokuvaa tehdä. Leffa liikkuu
viimeaikaisten teinikauhujen, kuten Happy
Death Dayn (2017) ja Wish Uponin
(2017) liepeillä. Käsikirjoitus ei paljoa tilaa näyttelijöille anna, vaan
hahmot ovat tyypillisen pintapuolisia. Kamerantyöskentely ja muu toteutus on
perusvarmaa jenkkileffaa, ilman mitään mieleenpainuvaa, mutta mielestäni
demonimaisen hymyn olisi voinut toteuttaa huomattavasti paremmin – nyt se
muistuttaa liikaa "karmivaa snapchat filtteriä", kuten elokuvassakin
todetaan.
Se, mistä elokuvassa pidin oli sen suht nopea rytmitys.
Elokuva ei hukkaa liikaa aikaa alkuasetelman junttaamiseen, vaan päähenkilöt
saavat nopeasti jutun juonesta kiinni ja koettavat selvitä peliä vastaan.
Totuuksia ja tehtäviä tulee eteen paljon, ja niiden vaikeusaste nousee koko
ajan. Käsikirjoitus yrittää eliminoida pelin porsaanreikiä, mikä on hivenen
päälle liimattua, mutta silti ihan menevää. Nuoret joutuvat jatkuvasti tiukan
valinnan eteen, ja joutuvat väkisinkin paljastamaan salaisuuksia, jotka
rikkovat heidän välejään. En spoilaa loppua, mutta minut se pisti hymyilemään
pirullisesti.
Ei tämä ole mahtava elokuva, mutta pieneen ajatusleikkiin
kutsuvana se on mukavasti kutkuttava, kunhan unohtaa juoniaukot ja antaa
anteeksi hahmojen stereotyyppisyyden – ja muut teinikauhun helmasynnit. Puhdasta
viihdettä. Popkornit tulille ja limsat auki.
Lähteet: Wikipedia, IMDB
Kuvat: Blumhouse Pictures