”We shall never be the blessed dead…”
– Nile
Ohjaaja:
Mikhail Red
Käsikirjoitus:
Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica
Pääosat:
Bea Alonzo, Charo Santos-Concio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16
Filippiiniläinen Eerie
on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan
levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan
ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän
pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden
2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä,
mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää –
Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä
kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on
ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä
markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön
tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.
Eerie kertoo
filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa
kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen
säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun
pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut
opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää
samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.
Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät,
istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan
score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi
säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi
rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi
vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja
pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu;
opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää.
Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse
asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että
elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko
typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten
vähän vuotaakin nurkistaan.
Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä
kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten
aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat
pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu
(1998) ja Ju-on: the Grudge (2003),
mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin.
Hassua toki sinänsä on, että Eerie
poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti
valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi,
että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie
menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä
haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on
jopa Ringusta suoraan varastettuja
kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti
ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus
päästää itsensä vähän turhan helpolla.
Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa
säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä
juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu
oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi
Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla
haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse
jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.
Eeriellä on
hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä
kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta
siihen se vähän jääkin.
Omalla kohdallani esim. Kaunasta
(2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun
tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se
kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy
sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti
haamuillekin!
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com
Kuvat: Star Cinema