torstai 20. kesäkuuta 2019

Arvostelu: The Bye Bye Man (2017)


Here I stand, I'm your man...
 – Leonard Cohen







Ohjaaja: Stacy Title
Käsikirjoitus: Jonathan Penner
Pääosat: Douglas Smith, Cressida Bonas, Lucien Laviscount
Kesto: 1 tunti 36 min
Ikäraja: 16


Yliluonnollinen kauhu elää ja voi paksusti. 2010-luvun buumin alla jopa slasherit ovat löytäneet rattaisiinsa yliluonnollisia elementtejä, kuten vaikka Happy Death Day (2017) osoittaa. Samaan suoneen yritti myös vuoden 2017 The Bye Bye Man. Toki sen juonessa voi nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi Candymaniin (1992), mutta vahvemmin se nojaa 2010-luvun monen monituisiin kauhuihin – siinä on vahvasti Slendermanin vaikutusta, tarinan puolesta se muistuttaa hyvinkin paljon loistavaa It Followsia (2014) ja sen välähdyksissä näkisin myös viitteitä hyytävästä Sinisteristä (2012).Yrityksestä huolimatta The Bye Bye Man tuuskahtaa pahasti nokalleen huonon käsikirjoituksen vetäessä mattoa alta mystiseltä tunnelmalta.

Kuten älytön osa kauhuelokuvista, The Bye Bye Mankin väittää vakaasti perustuvansa ”tositapahtumiin”. Se perustuu Robert Damon Schneckin yliluonnollisia kokemuksia kokoavan kirjan The President’s Vampire lukuun The Bridge to Body Island vuodelta 2004. Schneck väitti vahvasti, että toisin kuin kirjan muut luvut, jotka on koottu vieraiden ihmisten tarinoista, tämä luku oli selvästi henkilökohtaisempi, sillä se oli hänen ystävänsä kertoma ja kokema tarina 90-luvun alusta. Uskoo ken tahtoo, mutta päätin pikaisella googlettelulla avata stooria, jota jäähyväismiehestä netissä kerrotaan. Talvella -90 kolme kaverusta – Elliot, James ja Jennifer (nimet vaihtelevat lähteestä riippuen) – ottivat yhteyttä ouija-laudalla paikallisiin haamuihin, ja saivat näiltä vihjeitä jostakin pahasta hengestä, jonka nimeä ei saisi ajatella, saati lausua. Jopa kummitukset pelkäsivät nimeä. Nimi oli tietysti Bye Bye Man, ja pian kolmikko huomasi, että jokin nimeämätön uhka tuntui lähestyvän heitä. Bye Bye Man toimii legendan mukaan niin, että kun hänen nimensä lausuu, hän lähtee lausujan perään pikkuhiljaa ja alkaa vainota tätä. Tarinan mukaan heppu on 1912 Louisianassa syntynyt sokea, orpo albiinopoika, joka nuorena tappoi orpokodin hoitajan ja pakeni. Kaveri matkusteli junalla pummilla ympäri ämpäri Amerikkaa tappaen porukkaa ja raahaten mukanaan säkkiä, jossa piti uhriensa ruumiinosia. Mukanaan hänellä oli koira, joka oli rakennettu uhrien paloista, ja jonka täytyi syödä tasaisin väliajoin, ettei mätänisi paikalleen. Kaiken kaikkiaan mukavaa seuraa siis! Legenda ei lopulta kerro, miten kolme kaverusta pääsivät eroon ukosta, mutta kaikki säilyivät hengissä. Tarinan todellisen päähenkilön kokonimi on Elliot Madison ja hän on ollut mukana perustamassa White Crow Society -yhdistystä, joka kerää yhteen yliluonnollisia kokemuksia kohdanneita ihmisiä. Saman yhdistyksen mukana on pyörinyt myös alkuperäisen kirjan kirjoittanut Robert Damon Schneck. Yhdistyksestä ei tosin enää löydä netistä kauheasti tietoa, mutta jonkinlaisen henkilökuvan mm. Elliotista löytää täältä. No niin. Siinä urbaanilegenda ja sen yhtymäkohdat todellisuuteen – ja ne ovat paljon kiehtovampia kuin aiheesta lopulta tehty elokuvasovitus.
Junan yhteys tarinaan jää elokuvassa hämärän peittoon
Elokuvan lähtökohdat ovat legendan kanssa yhteneväiset: kolme kaverusta – pariskunta Elliot ja Sasha sekä Elliotin lapsuuden kaveri John – vuokraavat vanhan talon yliopistokampuksen laitamilta, ja talon kellarista löytyy vanha lipasto, jonka sisäpohjaan on kirjoitettu sanat Bye Bye Man. Sitten heistä alkaa tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan – painajaiset, harhanäyt ja väärinkäsitykset alkavat täyttää heidän arkeaan. Siinäpä se juoni olikin. Alkuperäistarinan ouija-lauta on heitetty mäkeen, ja sen mukana myös koko Bye Bye Manin legenda. Rippeinä siitä leffassa on muun muassa toistuva näky junasta kulkemassa pimeässä, ja kummituskoira, joka seurailee miestä, mutta näiden yhteys tarinaan, jossa kolmikko alkaa pikkuhiljaa aistia pahan läsnäolon, jää ihan irralliseksi. Taustatarinaa ei oikein avata mitenkään – on vain sanat Bye Bye Man, jotka sanottuaan päähenkilöt eivät voi enää luottaa aisteihinsa. Välillä ukko ilmestyy sinne tänne, ja välillä käytetään huonoa cgi:tä.

Elokuva on ihan kiehtova siihen asti, kun alkaa tapahtua. Vielä kun mysteeriä pidetään yllä, elokuva on ihan kelvollista katsottavaa. Toki alusta asti elokuvassa vaivaa se, kuinka paljon se pelaa kolmio-draama korttia ilman näkyvää syytä. Elokuva olettaa muitta mutkitta, että kun samassa huushollissa on kaksi miestä ja toisen miehen tyttöystävä, on kolmiodraama odotettavissa. Loppupuolella harhanäyt selittävät tätä, mutta alusta asti on selvää, että elokuva olettaa katsojan odottavan naisen päätyvän toisen miehen sänkyyn. Ja kun kaveri on vieläpä musta, niin käsikirjoitus päätyy aika ongelmallisesti fetisoimaan häntä. Muuten päähenkilökolmikko on ihan herttainen, vaikka hahmot jäävät tolkuttoman ohuiksi – riippuu tietysti myös katsojan iästä, kuinka rasittavana Elliotin ja John bro-meininki näyttäytyy. Kaikki paikat tehdä hahmoista syvällisempiä hukataan – hahmot ovat niin syvällisiä, että kiinnostavin yksityiskohta heissä on Elliotin siistit bändipaidat. Roolisuoritukset ovat joko keskinkertaisia tai oikeasti huonoja. 60-luvun takaumissa kauhuvisionääri Leigh Whannell tekee varmasti uransa huonoimman roolisuorituksen – vaikka hahmo onkin ihan kiinnostava – mutta pohjat vetää silti lähinnä Elliotin veljeä esittävä Michael Trucco. Lähinnä sivurooleista tunnettu Trucco on tällä kertaa totaalinen pökkelö – vaikka ovathan hänen repliikkinsäkin ihan käsittämätöntä soopaa. Pikkurooleissa näyttäytyvät myös Carrie-Anne Moss ja itse Faye Dunaway, mutta eivät he mitään pelasta.

Slende... eikun Bye Bye Man kyttää kaikkialla
Kaiken kaikkiaan The Bye Bye Manilla on hetkensä, lähinnä elokuvan alkupuolella. Sen jälkeen alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että mitä lähemmäksi uhka päähenkilöitä liikkuu, sitä enemmän joko käsikirjoituksessa on aukkoja, tai sitten elokuvasta on leikattu varttitolkulla taustoittavia kohtauksia pois. Kyllä tämä tavallaan kevyenä viihteenä menettelee, vaikka jotenkin elokuvan hukattu potentiaali harmittaakin vietävästi.



Arvosana



Lähteet: Wikipedia, Imdb, Unsolvedmysteries.com, coasttocoastam.com
Kuvat:


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Yhteisarvostelu: Ouija (2014) ja Ouija: Origin of Evil (2016)



I’m looking at you through the glass…
– Stone Sour



Oletko kuullut tämän tarinan? Tarinan umpisurkeasta kauhuleffasta, jolla on ilmeisesti tarkoitus myydä spiritismilautoja lapsille… jolle tehdään – voi luoja – esiosa. Joka… joka on oikeasti hyvä kauhuelokuva. Ei se mitään vaikka olisitkin kuullut, tarina on sen verran hyvä, että sen voi kertoa toistamiseenkin.

Vuonna 2008 joku Hasbrolla sai kuningasidean tehdä ouija-laudasta, tuosta spiritismi-istuntojen monopolystä, elokuvan. Tarkoitus oli kai tehdä jonkinlainen seikkailuelokuva. Vuosia kului ja mieli muuttui. Budjetti laski ja vuonna 2013 laudasta päätettiin tehdä kauhuelokuva. Kai tämän ajateltiin myyvän leluja, ja kauhuelokuvilla on tapana tuottaa moninkertaisesti budjettinsa takaisin. Niin kävi tälläkin kertaa: Wikipedia väittää, että lipputulot olivat sadan miljoonan dollarin hujakoilla, ja budjetti oli vain 5 miljoonaa.

Ouija perustuu yhteen ideaan – jos ouija-laudan mukana tulevan osoittimen lasin läpi katsoo, näkee henkiä, joille puhuu. Siinä kaikki. Eli odotettavissa on lukuisia hiuksia nostattavia böö-elämyksiä? No ei nyt niinkään.

Ouijassa on oikeastaan aivan kaikki pielessä. Sen ajoitukset ovat kömpelöitä, sen jännite minimaalinen, sen hahmot täysin puisevia ja epäloogisia, sen erikoisefektit on tehty suurimmaksi osaksi tylsästi tai surkeasti. Lähinnä kirjoittajana ja erikoistehostemaakarina työskennellyt ohjaaja Stiles White on ensimmäistä kertaa ohjaajan pallilla, mutta ei se ole mikään tekosyy. On mainioita kauhuelokuvia vähemmälläkin kokemuksella tehty.

Juoni on hyvin yksinkertainen – päähenkilön, teinityttö Lainen, paras kaveri tekee itsemurhan leikittyään ouija-laudalla, ja Laine tahtoo selvittää, mistä se johtui. Tämä vain onnistutaan selittämään todella monimutkaisesti. Mukaan tarttuu Lainen sisko ja pari kaveria. He menevät kuolleen tytön kotiin ja pelaavat ouija-laudalla. Sitten pitäisi alkaa tapahtua. Ei ala. Elokuvan puoliväliin mennessä ei ole tapahtunut mitään. Elokuvan tuotantoyhtiönä on toiminut leluvalmistaja Hasbron oma elokuvaosasto, mutta jos tällä on myyty yhtään ouija-lautaa, niin ihme on. Vähän sama kuin joku keksisi vetää johonkin Star Warsin -tyyliseen scifiseikkailuun mukaan intergalaktisen kauppapolitiikan kiemurat (eikun hetkinen…)

Jos tästä asetelmasta onnistuu pilaamaan jump scaren, on jotain pahasti pielessä
Päähenkilöt toistavat täysin sieluttomina kliseisiä repliikkejä – tyyliin ”kaverisi kuoli toissapäivänä, muttet voi loputtomasti velloa surussa”. Eräässä kohtauksessa Laine katsoo vihdoin ouija-laudan osoittimen läpi ja näkee kaksi aavetta. Päähenkilöt pakenevat talosta ja valehtelematta neljä sekuntia myöhemmin Laine kuittaa kaiken rauhassa siskolleen: ”ei ajatella tätä enää”. Rytmitys ontuu muutenkin – jännittävät kohtaukset lipuvat kliimaksiinsa aivan liian nopeasti, jotta jännite kasvaisi, ja yleensä uhka väistyy sekunneissa. Ja miksi päähenkilöt alkavat ensimmäisen ouija-istunnon jälkeen käyttäytyä todella säikysti ilman mitään näkyvää syytä? Katsoja tietää, että kyseessä on kauhuelokuva, mutta henkilöiden ei sitä pitäisi tietää. Onko kukaan tuotannosta katsonut tätä leikkauksen jälkeen? Päähenkilöt alkavat nähdä sanoja ”hi friend” eri paikoissa ja säikkyvät – katsojalle jää vain epäselväksi, minkä vuoksi sanaparin pitäisi olla muka jotenkin pelottava. Elokuvassa mikään ei pelota, mikään ei kiinnosta, eikä yksikään hahmo tarjoa mitään tarttumapintaa. Ainoa valopilkku on Insidious-elokuvista tuttu Lin Shaye, joka pyörätuolissa istuessaan on dramaattisempi kuin kaikki muu elokuvassa yhteensä.

Kun elokuvassa selitetään ”kaameiden” tapahtumien taustaa, pedataan samalla tie mahdolliselle esiosalle, joka voisi kertoa noista tapahtumista. Talossa aiemmin asuneet äiti ja kaksi tytärtä – kummittelua, vähän riivausta – helppo nakki. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut esiosa Ouija: Origin of Evil ei onneksi lankea sudenkuoppaan. Juoni noudattelee tarinaa, joka Ouijassa kerrotaan, mutta se heittää surutta romukoppaan suurimman osan taustasta ja kertoo oman tarinansa. Ja onnistuu siinä edeltäjäänsä nähden ihan tolkuttoman hyvin.


Origin of Evil sijoittuu samaan taloon 60-luvulle, jossa leskeksi äiti (Elizabeth Reaser) ja kaksi tytärtä yrittävät elättää itsensä ennustamalla. Hommahan on tietysti hirveää vedätystä, vaikka äidin motivaatio onkin auttaa ihmisiä. Vanhemman tyttären Linan (Annalise Basso, mm. Flanaganin aikaisempi kummittelu Oculus) pelattua ouija-laudalla salaa naapurin kotibileissä, äiti keksii, että laudan avulla voisi höystää ennustushommaa. Aluksi kaikki meneekin hyvin ja pienempi tytär Doris (Lulu Wilson, Annabelle: Creation) saa yhteyttä paitsi asiakkaiden sukulaisiin, myös perheen edesmenneeseen isään. Kaikki ei vain ole ihan sitä miltä näyttää.

Loppupuolellaan elokuva kallistuu kohti riivauselokuvaa, mutta aivan tavanomainen se ei ole. Siitä pitää huolen paitsi ohjaaja Flanaganin varma tyylitaju, toimivat erikoisefektit, sekä etenkin ilmiömäisen roolin vetävä Lulu Wilson, joka täytti kuvausten aikana 11 vuotta. Wilson näyttelee karmivaa pikkutyttöä järkähtämättömällä itsevarmuudella. Jos joku väittää, ettei riivausleffoissa ole tehty mitään uutta Manaajan (1973) jälkeen, katsokaapa uudelleen kohtaus, jossa Doris kuvailee vieno hymy kasvoillaan isosiskonsa poikaystäväkandidaatille Mikeylle (Parker Mack) yksityiskohtaisesti miltä kuristuminen tuntuu. Muutkin näyttelijät tekevät työnsä taiten ja hyvä käsikirjoitus takaa, että hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä – toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, esiosan hahmoista todella välittää.

Alkuminuuteista asti on selvää, että toisin kuin edeltäjässä, nyt ollaan vahvan ammattilaisen käsissä. Mike Flanaganin aiemmista elokuvista olen nähnyt vain Oculuksen (2013), joka oli pirun toimiva kummituselokuva, ja loppuvuodesta 2018 mies oli tapetilla kehutun Netflixin The Haunting of Hill House -sarjan myötä. Origin of Evil on 70-lukulaiseksi tyylitelty taitavan lavastuksen ja puvustuksen lisäksi muokkaamalla digitaalinen kuvaus rosoisen filmin näköiseksi ja jopa elokuvateatterin kelanvaihtajalle tarkoitetut yläkulman ”tupakanpolttamat” ovat paikoillaan. Filmi on myös leikattu taitavasti ja perinteisten säikäytysten lisäksi taitavasti ajoitetut leikkaukset pikkutytön riivattuihin kasvoihin, sekä esimerkiksi kameran fokusalueen ulkopuolella tapahtuvat epäselviksi jäävät kauheudet nostavat ihokarvat pystyyn. Elokuva oli kuuleman mukaan alun perin yli kaksituntinen, mutta Flanagan leikkasi 40 minuuttia pois. Tämä on hyvä, sillä rytmitys toimii elokuvassa loistavasti, joskin jonkinnäköinen leikkaamaton versio olisi hauska nähdä, sillä elokuvassa annettu ”pahan alkuperä” on edelliselokuvaan nähden todella paljon mielenkiintoisempi.

Kun pikkusisko osaa yhtäkkiä A1-tason puolaa, kannattaa kutsua pappi paikalle
Kaikkien esiosien tulisi toimia näin: kun alkuperäinen on jo antanut raamit sille, mitä tulee tapahtumaan, esiosa voi vetää mattoa pois liioilta ennakko-odotuksilta ja toimia omana kokonaisuutenaan. Käsikirjoitus ennakoi katsojan odotukset, mutta itsetietoisena raameistaan, se johdattaa katsojaa toiseen suuntaan. Tämän vuoksi on ilahduttavaa huomata, että umpisurkean Ouijan katsominen ei ole edellytys esiosasta nauttimiselle – elokuvassa tulevaan viitataan juuri ja juuri, eikä katsoja missaa mitään.

Origin of Evil ei ehkä keksi pyörää uudestaan, mutta kaiken, mitä se tekee, se tekee hyvin. Tunnelma jäljittelee onnistuneesti 70-luvun kauhua ja keittää tutuiksi tulleista kauhuelementeistä niin makean sopan, että se nousee pikemminkin hieman samaan tapaan toimineen Conjuringin (2013) tasolle kuin jää tusina-riivaus-kummitteluiden joukkoon. Mielestäni elokuvan pisteitä nostaa myös se, että vaikka lähtökohdat olivat esiosalle näin huonot, Blumhousen annettua ohjaajalle vapaat kädet, on esiosasta saatu ehjä itsenäinen kokonaisuus. Rohkeus luottaa elokuvan tekijöihin filmiyhtiön määräilyn sijaan yleensä tuottaa hyviä tuloksia, tästä moni filmiyhtiö liukuhihna-franchise-tuotantoineen voisi ottaa mallia.

Näin saamme tarinalle onnellisen lopun. Stiles White ei toistaiseksi ole ohjannut uusia elokuvia (joskin toivon tietty miehen palaavan ohjaajan ja näyttävän närhen munat) ja Mike Flanaganista on kasvamassa eräs aikamme suuria kauhunimiä, etenkin edellä mainitun The Haunting of Hill Housen -sarjan sekä tulevan Stephen King filmatisoinnin Tohtori Uni myötä. Ouijan voi turvallisin mielin jättää oman onnensa nojaan, tarttua Origin of Eviliin ja unohtaa, mitä ilkeät kielet sanovat siitä, että riivauskauhussa kaikki tehtiin jo 70-luvulla.

Arvosanat


Ouija




Ouija: Origin of Evil



Ouija:
Ohjaaja: Stiles White
Käsikirjoitus: Juliet Snowden, Stiles White
Pääosat: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff


Origin of Evil:
Ohjaaja: Mike Flanagan
Käsikirjoitus: Mike Flanagan, Jeff Howard
Pääosat: Lulu Wilson, Elizabeth Reaser, Annalise Basso

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Hollywood Reporter
Kuvat: Hasbro Studios

torstai 23. toukokuuta 2019

Arvostelu: Death House (2018)

Murdered in the basement – don't go down there!
 – Six Feet Under


Ohjaaja: B. Harrison Smith
Käsikirjoitus: B. Harrison Smith, Gunnar Hansen
Pääosat: Cody Longo, Cortney Palm, Kane Hodder, Dee Wallace
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18


Death House on alun perin Gunnar Hansenin ideasta ja käsikirjoituksesta eteenpäin lähtenyt elokuva. Hansenhan tietysti muistetaan parhaiten Teksasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacena, ja miehen kunnianhimoisena tavoitteena oli puuhata kauhuelokuva, joka keräisi yhteen kaikki kauhun ikonit ja pistäisi heidät sulavasti yhteen leffaan. Leffa kulki ennen julkaisuaan jonkinlaisena kauhuelokuvien ”The Expendablesinä”, vaikka ohjaaja Harrison Smith ei ilmeisesti lisänimestä erityisesti välittänytkään. Tuotanto-ongelmiin jumittunut leffa julkaistiin isompaan levitykseen useamman vuoden jälkeen vasta 2018, joten vuonna 2015 menehtynyt Hansen ei sitä valitettavasti nähnyt. Sääli sinänsä, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Death House on totaalista tuubaa alusta loppuun – eikä se varmasti ole Gunnar Hansenin vika.

Death House kertoo jonkinlaisesta megavankilasta, johon kaikkein vaarallisimmat vangit on sijoitettu. Heidät on suljettu ilmeisesti jonkinnäköiseen virtuaaliseen uneen, jossa he pysyvät tyytyväisinä huumattuina toistaen loputtomasti vanhoja rikoksiaan. Laitos ulottuu yhdeksän kerrosta alaspäin, ja yhdeksännellä tasolla majailee ”viisi pääpahaa”, jotka ovat jumalolentojen tyyppisiä megapahiksia – noin ainakin periaatteessa. Vankilaan saapuu kaksi nuorta agenttia kai koulutukseen, tai jotain, ja sen varjolla heille esitellään vankilaa. Paikasta tietysti katkeavat sähköt ja homma riistäytyy käsistä. Kuulostaako simppeliltä? Kyllä, mutta siitä huolimatta elokuvasta on saatu ihan tolkuttoman monimutkainen ja sekava. Laitoksen toimintaperiaatteita selitetään ja selitetään melkein puoli tuntia ja ne jäävät silti ihan hämärän peittoon. Tulokkaat saavat esittelykierroksen toisen perään, välillä virtuaalisesti, välillä kävelemällä. Sitten mennään kymmeneksi minuutiksi suihkuun ja sitten taas uutta kierrosta putkeen, eikä mitään tapahdu. Katsoja yrittää ynnäillä edellisen kohtauksen sotkuja, kun uutta sekavaa infoa jo ajetaan päälle, ja kysymyksiä syntyy enemmän kuin vastauksia. Miksi vangit pidetään virtuaalisesti luupissa omissa rikoksissaan? Ja herranjumala sentään, kuka on keksinyt, että he samalla oikeasti tappavat jotain huumattuja kodittomia? Miksi vangit pääsevät irti heti sähköjen katkettua, eikö paikassa ole mekaanisia lukkoja? Miksi pahikset ovat kiertelemättä kuolemattomia? Mitä ne ufot siellä kellarissa olivat?!? Varsinaisen käsikirjoituksen kynäilleen Harrison Smithin ideat ovat joko niin pöhköjä, toteuttamiskelvottomia tai umpisurkeita, että leffa yhtä aikaa sekä yliyrittää että alisuoriutuu koko ajan. Missään kohtauksessa ei ole päätä eikä häntää, eivätkä ne liity toisiinsa mitenkään. Suurin osa kohtauksista tuntuu kuin eri elokuviin tarkoitetulta. Juonen tyngät alkavat ja loppuvat kuin ilmaan. Kun pahikset pääsevät irti ja pahoja pitäisi tapahtua, saadaan yksi tappelukohtaus, joka on niin pimeä, ettei siitä saa mitään selvää, ja lopun aikaa pahikset kävelevät yhtenä rintamana edestakaisin.

Kane Hodder on jostain syystä kuolematon
Mutta nostetaanpa kissa pöydälle. Tästä elokuvasta ei puhuisi kukaan, jos se ei olisi – ohjaajan kielloista huolimatta – kauhuelokuvien Expendables. Death Housessa on aivan tolkuton määrä kauhuikoneita, cameoita ja silmäniskuja sinne tänne. Pelkkään namedroppailuun voisi käyttää elokuvan keston verran. Ikonisimpien näyttelijöiden joukosta löytyy mm. Barbara Crampton, Bill Moseley, Dee Wallace, Michael Berryman ja tietysti Kane “Jason” Hodder. Näyttelijöiden myötä mielessä vilisee legendaarisia elokuvia: the Hills Have Eyes, I Spit on Your Grave, Pako New Yorkista, Perjantai 13. päivä -sarja, Howling, Critters, Re-Animator, House of 1000 Corpses
Troma Picturesin legendaarinen Lloyd Kaufmankin pyrähtää pikkurooliin kirurgiksi – äijä on niin täynnä slapstickiä, että onnistuu revittelemään näinkin pienessä roolissa täysillä. Aina vaikuttava Tony “Candyman” Todd esiintyy alku- ja loppukohtauksissa, joiden yhteys muuhun leffaan on täysi arvoitus. Nippelitiedon ystävä voi selvitellä muita cameoita ja linkkejä kauhuun mm. täällä. Ei tästä elokuvasta kannata edes puhua ilman näitä viittauksia – niin turhaa rojua kaikki muu on.

Ohjaaja Harrison Smithin mukaan hän halusi tehdä ”älykkään” kauhuelokuvan. Jos lopun ”moraalinen” puhe on sitä syvällisyyttä, Smithin ehkä kannattaisi tehdä jotain muutakin kuin katsoa Dr. Philin uusintoja. Hän myös lupasi, että cgi-verta ei tässä nähdä, ja että lopputwisti kääntää koko pakan ylösalaisin ja saa todella ajattelemaan. Huhhuh. Mikään näistä lupauksista ei liity mitenkään tähän leffaan. Melkein kaikki veri on cgi:tä. Kaikki on joko kuvattu green screenin edessä, tai niin pimeässä, että mistään ei saa selvää. Ja välillä jopa kuviin, jossa on lavasteet, on ympätty halvalla efektillä esim. savua – kuka ei osaa käyttää savukonetta? Ideoita on roiskittu sinne tänne, ja välillä pistetään beatdown hardcore soimaan, ikään kuin luomaan siistiä tunnelmaa. Toisin kuin olettaa sopii, päähenkilöt eivät etene hitaasti yhdeksää kerrosta alaspäin niin kuin Danten Infernossa, vaan viettävät hississä jumissa vartin ja sitten yhtäkkiä hyppäävät räiskien hissikuiluun ja oikaisevat suoraan pääpahojen luokse. Ja loppuhuipennus on tietysti… rumpujen pärinää… lisää selittelyä siitä, miten laitos toimii! Totta kai. Koska sehän meitä niin kiinnostaa!

Viisi pääpahaa hengailevat kerhohuoneellaan
Pakko ottaa huomioon, että tällaisen näyttelijäkaartin kokoon saaminen on jo saavutus sinänsä, ja tällaisella konseptilla on aika vaikea puskea alusta loppuun toimivaa kokonaisuutta – suuren porukan mukana pitäminen ja tilan antaminen ovat ihan älyttömiä haasteita. Mutta silti tällaisen epäkoherentin tuhnun päästäminen ulos osoittaa ohjaaja-käsikirjoittaja Smithin olevan todella eksynyt leffansa pauloihin. Death House ei ole edes ”niin huono, että se on hyvä”. Se on vain tylsää jaanausta, jonka alkamista saa odottaa, ja odottaa. Sitten jotain tapahtuu, jotain josta ei saa selvää. Sitten taas pyöritään green screenin edessä ja pölistään jonninjoutavia. Reilua tai ei, pistän koko homman ohjaaja Smithin kontolle – Gunnar Hansenin ideaa on turha parjata, ja muutama ikonisista näyttelijöistä onnistuu tuomaan karismaansa kankaalle. Mikäli tuttujen, ja osin uusienkin, naamojen bongailu kiinnostaa, elokuvasta voi saada jotain irti – silloinkin varauksella. Muuten ei kannata vaivautua. Ehkä tällaisen Expendables-tyyppisen pohjalta joskus saadaan jotain irti – Bruce Cambell kuulemma jossain vaiheessa on viritellyt jotain vastaavaa. Sitä ennen on tyytyminen tähän, öh, viritelmään. Toki nytkin jää kysymyksiä: missä on Robert Englund? Brad Dourif? Tai oma suosikkini: Doug Bradley?



Arvosana


Lähteet: IMDB, Wikipedia, screamhorrormag.com
Kuvat: Entertainment Factory


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Katsaus genreen: Kidutuskauhu


2000-luvun alku tuntui tuovan muassaan uuden epävarmuuden ajan. WTC-iskut ja terrorismin aikakausi traumatisoivat, ja samalla ylireagointi terrorismiin, Irakin sota ja Abu Ghraibin skandaali söivät länsimaissa – varsinkin jenkeissä – uskoa omiin päättäjiin. Juuri kun kuohuvasta 90-luvusta oli päästy hieman seesteisemmille vesille, tarjolla oli uusi, kontrolloimaton uhka. Samalla viihteen kentällä tosi-tv ja netin uudet lööppijulkkikset venyttivät tirkistelyn ja julkisuuden rajaa. Kuin heijastuksena ajasta, kauhugenressä päätään nosti uusi hirviö – kidutuskauhu.

Kun puhun kidutuskauhusta, tarkoitan löyhää kauhuelokuvien alagenreä, joka nousi suursuosioon elokuvien Saw (2004) ja Hostel (2005) jälkimainingeissa 2000-luvun alkupuolella. Genreä on kutsuttu muun muassa kidutuspornoksi (torture porn), gornografiaksi (gore + pornografia) tai vain gornoksi. Termin ”torture porn” keksi New York -lehden David Edelstein, kuvaamaan Hostelia, sen väkivaltaa tirkistelevän otteen vuoksi. Nimitykselle oli paikkansa aikanaan, kun elokuvatyyppi oli uusia, mutta nimitys ei ole enää Isiksen mestausvideoiden, pornon valtavirtaistumisen ja dark webin jälkeen kovinkaan hyvä. Siksi mielestäni ”neutraalimpi” kidutuskauhu (torture horror) toimii paremmin – kauhu kun viittaa viihteeseen ja pornon tarkoitus taas on stimuloida. Samalla mielestäni genrestä olisi syytä rajata ääritapauksia pois. En pidä esimerkiksi puhdasta eksploitaatiota kuten Human Centipede -trilogiaa (2009–2015) tai vaikkapa A Serbian Filmiä (2010) kidutuskauhuna. Jälkimmäinen tosin on elokuva, jota voisi katsoa myös tahallisen provosoivana yhteiskunnallisena kommentaarina – se on myös elokuva, jota en suosittele kenellekään. Samoin kidutuskauhun piiriin ei kuulu esimerkiksi rajua underground-kauhua, kuten nyt vaikkapa aitoa väkivaltaa sisältävä The Bunny Game (2010) tai oksennusleikkeihin mukavasti perustuvaa Slaughtered Vomit Dollsia (2006) jatko-osineen – joiden tuotantotapa on oikeasti periaatteessa pornoa. Äärielokuvista voi myöhemmin kirjoittaa ehkä oman katsauksensa.
Pitkä ihana leikki? (The Loved Ones)
Kidutuskauhubuumin syntyä ei tarvitse kahdesti arvailla. Eli Roth tuskin arvasi ohjatessaan Quentin Tarantinon siiven suojissa toista kokopitkäänsä Hostelia (2005), että vielä viisitoista vuotta myöhemmin kokonainen kauhun inhottu alagenre pistettäisiin hänen piikkiinsä. Tai kyllä se sen varmaan arvasi – on se sen verran ketku äijä. Rothin idea itäeurooppalaisesta laitoksesta, jossa rikkaat voivat ostaa kidutettavakseen ja tapettavakseen epäonnisia uhreja, oli ilkeä, uusi ja sen pystyi toteuttamaan pienellä budjetilla. Se heijasteli globalisaation ajan irstailuja, joita kuka vain saattoi lähteä toteuttamaan Itä-Aasiaan – tai minne tahansa matalapalkkamaihin. Ihan yhtä lailla siinä kaikuivat sekä Abu Ghraibin sotarikokset, Guantanamo Bayn kuulustelumetodit kuin Al-Qaidan pelkokin. Hostelhan ei tietenkään tuonut kidutusta kauhuun, jossa äärimmäisyyksiin oli menty jo 70-luvun eksploitaatioelokuvissa, ja 2000-lukukin oli nähnyt Takashi Miiken Ichi the Killerin (2001) ja Auditionin (2002), ja olipa jenkeissäkin Rob Zombien House of 1000 Corpses (2003). Sawkin oli tietysti periaatteessa kauhuksi puettu toisinto David Fincherin Se7enistä (1995). Mutta Eli Rothia sekä Sawin tehneitä James Wania ja Leigh Whannelia voi kyllä kiittää siitä, että kidutus ui osaksi valtavirran kauhua.

Yhtäkkiä elokuvateatterit olivat täynnä ikärajaluokittajien hermoja koettelevia elokuvia, joissa jengiä pistettiin lihoiksi brutaalilla ja realistisella otteella. Erona esimerkiksi aiempaan splatter-elokuvaan oli se, että meininki oli nyt haudanvakavaa, eikä huumoria elokuvista juuri löytynyt, vaikka osa tappajista olikin aika rempseitä. Splatter-elokuviin verraten verta myös roiskittiin hieman säästeliäämmin – mutta yleensä sen vuodatusta kuvattiin yksityiskohtaisemmin. Australiasta tuli ilkeä Wolf Creek (2005), joka sai myöhemmin jatkokseen kakkososan ja jopa sarjan. Elokuvat, joita olisi perinteisesti tuotettu slashereiksi, alkoivat flirttailla kidutuskauhun kanssa, kuten kuusiosaiseksi paisunut Wrong Turn -leffasarja (2003–2014). Uusintaversiot 70-luvun kauhuleffoista, kuten the Hills Have Eyesistä (2006) ja the Last House on the Leftistä (2009) olivat kunnon roiskinnalle otollista maaperää. Rob Zombiekin pääsi meininkiin mukaan Devil’s Rejectsillä (2005), jota monet pitävät rokkarin parhaimpana leffana. Saw-sarja jokavuotisine jatko-osineen vähintään piti teatterit täynnä.

Kidutuskauhun nimissä on myös tuotettu kilotonneittain sontaa - vältä näitä
Kauhuelokuva on genre, jolla katsojia koetellaan, ja kidutuskauhussa tämä on aina korostunut. Koko alagenressä on sivumakuna se, että tämä on nyt sitä hirveintä ja kamalinta kauhua koko maailmassa – tämän rajummaksi ei enää mene. Mutta ei se ihan pidä paikkansa. Genren piiriin kyllä kuuluu äärimmäisen julmia elokuvia, mutta yhä edelleen monesti elokuvien maine on niiden sisältöjä pahempi – tismalleen samoin kuin aikoinaan Texas Chainsaw Massacren (1974) kanssa. Esimerkiksi Hostel on raju elokuva, mutta ei se nyt alusta loppuun mitään porakoneleikkiä ole. Meksikolaisessa Borderlandissa (2007) rajuimmat jutut nähdään ensimmäisen parin minuutin aikana. Ensimmäinen Sawkaan ei roiski tuhansia litroja verta, toisin kuin jatko-osansa. Ylipäätään usein pahimmat kohdat ovat muutaman sekunnin välähdyksiä ja usein pahimpia eivät ole ne raakuudet, joita näytetään, vaan ne joita katsojalle vihjaillaan tapahtuvan. Kidutuskauhuelokuva on usein pohjimmiltaan trilleri, jossa päähenkilö yrittää paeta tiukasta tilanteesta ja kauhu syntyy siitä, että näytetään, mitä kävi niille, jotka eivät onnistuneet. En nyt tarkoita vähätellä elokuvien brutaalia menoa tai sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä välttelemiään kidutuskauhuja katsomaan – jos aihepiiri epäilyttää, elokuvat voi jättää katsomatta – ei näillä ole mitään syytä traumatisoida itseään.

Kidutuskauhu on eräs parjatuimmista genreistä, mikä ei yllätä – eikä niitä rajuimpia leffoja kaikille ole tarkoitettukaan. Lisäksi Sawin ja Hostelin apinoijia on riittänyt – yleensä minibudjetilla, täysin vailla taiteellista näkemystä ja cgi-raakuuksilla ryyditettyjä pikkutuotantoja, joita on syytä välttää kuin ruttoa. Genrellä on kuitenkin meriittinsä. Jo pelkästään aihepiirinsä vuoksi sille on pakko antaa jonkinlainen mahdollisuus: on nimittäin täysin totta, että herääminen penkkiin sidottuna, pallo suussa, kun mielipuoli syynää arsenaaliaan on pelottavampaa kuin tusina maskipäisiä murhaajia pusikossa. Saw ja Hostel ovat kummatkin kelpo kauhuelokuvia aika yksinkertaisella ja tehokkaalla asetelmalla – Hostel: part II (2007) kääntää aihepiiriä sen verran, että se saattaa olla ykköstä parempi. Myös Jenkkien pikkutuotannot, kuten pirullista peliä pyörittävä Would You Rather? (2012) tai The Collectorin (2009) yllättävän vauhdikas, täysin överi jatko-osa The Collection (2012) ovat mainion ilkeää viihdettä. The Girl Next Doorin (2007) tai the Womanin (2011) kuvottavan misogynistiset maailmat eivät sovi missään nimessä kaikille, mutta leffat ovat kouraisevia ja hyvin tehtyjä. Ranskassa 2000-luvun alussa noussut New FrenchExtremity toi muassaan genren parhaimmat leffat. Insiden (2007) ja Marttyyrien (2008) taiteelliset arvot olivat korkeat brutaalin ja masentavan ilmapiirin ohella, samoin belgialaisen Calvairen (2004). Näistä elokuvista kuuluisin – Haute Tension (2004) – ei sinänsä ole kidutuskauhua, mutta sen raa’at murhat vievät sen samoille leveyksille. Pienellä varauksella myös Texas Chainsaw Massacrelle kumartavaa Frontier(s)ia (2007) voi katsoa, jos verellä mässäily maistuu. Ausseista Wolf Creekin ohella tuleva, asetelmiaan jatkuvasti uusiksi vääntävä Loved Ones (2009) on paitsi äärimmäinen, myös oudon tenhoava teini-iän angstisuudesta hirtehistä huumoria kaivava kiero leikki. Britanniassa Eden Lake (2008) sai irti inhottavia väristyksiä uhan tullessa vähän odottamattomammasta suunnasta. Eteläkorealaisen I Saw the Devilin (2010) nihilistinen maailma on raju, mutta kiehtova – siinä voi nähdä viitteitä Tarantinosta, vaikka Tarantino ei näin synkkää tavaraa ole koskaan tuottanutkaan. Turkkilainen Baskin (2015) tulkitsee hillittömästi alkukohtauksessaan uusiksi Reservoir Dogsin alun, mutta menee lopussa yllättävän surrealistisiin ja hienosti toteutettuihin sfääreihin. Suomessakin tehtiin Skeleton Crew (2009), joka oli yksi harvoista kieli poskessa tehdyistä kidutuskauhuista. Kyllä sitä voi genrediggarille suositella, vaikka se jumahtaa tuttuun suomalaisen genre-elokuvan sudenkuoppaan: rallienglantiin. Uskokaa jo, että suomi kelpaa genreleffan kieleksi siinä missä indoeurooppalaisetkin kielet!

New French Extremity tuotti Baise-moin ja Irreversiblen kaltaisia äärimmäisiä elokuvia jo ennen kidutuskauhua
Kidutuskauhun aalto on sittemmin taittunut, vaikka viitteitä siitä leffoissa ajoittain näkeekin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sen kulta-aikaa, ja nyt vallalla ovat pikemminkin aaveet ja yliluonnollinen kauhu – mikä ei haittaa lainkaan! Kauhu elää uutta kultakautta ja loistavia elokuvia ilmestyy vuosittain. Alagenre kuitenkin nähdäkseni muutti pysyvästi jotain. Kidutus on toistuva teema nykyään esimerkiksi pienen budjetin – ns. b-luokan – slashereissä – kuten vaikka Sweatshopissa (2009) tai Asylum Blackoutissa (2011) – takaisin pelkkään puukkohippaan ei ole slashereissäkään paluuta. Sen myötä myös nähtiin, että suuri yleisö on valmis katsomaan viihteen nimissä todella brutaalia väkivaltaa, ja esimerkiksi huippusuositut Sawin jatko-osat olisivat vielä 80-luvulla joutuneet vuosikymmenten pannaan. Ylipäätään viihde on 2000-luvulla väkivaltaistunut ja vastaavasti ikärajat laskeneet – harva elokuva saa enää K18-merkintää. Deadpool pisti R-ikärajaluokituksen ennätykset uusiksi koko maailmassa, eikä seuraavan ennätyksen saaja ole välttämättä kaukana. Ei ole tavatonta nähdä supersankaria ruuvipenkissä, suosikkisarjansa päähenkilöä kaivamassa silmiä kuopista tai James Bondia kidutettavana. Viihde heijastaa aina aikaansa. 2000-luvun alussa uuden ajan kontrolloimattomuus ilmeni kauhussa kidutuksena. Mitä kauhu nykyään sitten heijastaa? Mistä kertovat kummitusnunnat, riivaajat, demonipellet ja litteään maahan uskovat maallistuneessa maailmassa? Aika näyttää.


 Lähteet: Wikipedia, New York Magazine, Helsingin sanomat, The Telegraph, geektyrant.com, IMDB

perjantai 3. toukokuuta 2019

Arvostelu: Tumbbad (2018)


Kaikki mikä oli sun on nyt mun...
– Julma Henri


Ohjaus: Rahi Anil Barve
Käsikirjoitus: Rahi Anil Barve, Mitesh Shah, Adesh Prasad, Anand Gandhi
Pääosat: Sohum Shah, Deepak Damle, Mohammad Samad
Kesto: 1 t 44 min
Ikäraja: 16



Night Visions Back to Basics toi Suomen kankaille varmasti ensimmäistä kertaa intialaisen kauhuelokuvan. On aina ilahduttavaa katsoa kauhuelokuvia muualta kuin tutuista Hollywood-ympyröistä. Sama pätee tietysti kaikkiin laadukkaisiin elokuviin genrestä riippumatta. Vaikka Bollywood tuottaa määrällisesti maailman eniten elokuvia ja Intialla on yksi menestyneimmistä elokuvan tuotantokoneistoista, harva näistä elokuvista päätyy länsimaihin minkään näköiseen levitykseen. Suomeenkin Bollywood on rantautunut lähinnä tanssiharrastajien piiriin.

Tumbbad on kolmeen osaan jaettu tarina ahneudesta. Sen keskiössä on taru fiktiivisestä hindujumala Hastarista, joka oli kaikki jumalat luoneen äitijumalan ensimmäinen luomus. Hastar tuomittiin ahneutensa vuoksi ikuiseen unohdukseen. Tumbbadissa vuosisatoja sitten Hastaria kuitenkin palvottiin, minkä vuoksi paikka kirottiin ikuiseen sateeseen. Hastarin hahmo on ilmeisesti peritty intialaiselta kauhukirjailija Narayan Dharapilta ja inspiraatiota tarinalle on tarjonnut toinen kirjailija Shripad Narayan Pendse, mutta varsinainen kiitos elokuvan maailmasta ja sen mytologiasta kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Barvelle, joka tosiasiassa on luonut pienten vaikutteiden pohjalta koko paketin. Hastar on sikäli hauskasti oivallettu jumaluus, että koska hänet on tuomittu unohdukseen, on ymmärrettävää, että tietoa hänestä ei ole muualta saatavissa.

Tumbbadia kuvatiin neljän eri monsuunin aikana
Elokuvassa legendan mukaan Tumbbadiin on suuren kartanon alle piilotettu satumainen aarre. Varsinainen tarina kertoo kartanon hallitsijan perillisestä Vinyakista – pojasta, jonka ainoa ominaisuus on hänen itsensä mukaan ahneus. Vinyakia näyttelee lapsena Dhundiraj Prabhakar Jogalekar ja aikuisena Sohum Shah. Elokuvan kolme näytöstä kertovat Vinyakin lapsuudesta, jossa hän on äitinsä ja veljensä kanssa pakotettu hoitamaan mystistä, karmivaa noitaa, jolla on ikuinen nälkä. Toisessa näytöksessä Vinyak palaa kotiseudulleen etsimään ahneuksissaan aarretta. Kun Vinyak löytää aarteen, hän palaa Tumbbadista mukanaan vain muutama kultaraha, minkä vuoksi hän joutuu palaamaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Tämä saa Vinyakin kanssa kauppaa tekevän Raghavin (Deepak Damle) ahneuden heräämään. Kolmannessa näytöksessä Vinyak on jo enemmän iän ja mielihalujen armoille itsensä heittänyt, kaikkeen kyllästynyt perheenisä, joka kouluttaa poikaansa aarteen tavoittelijaksi, vaikka salaa pitää tätä täysin epäkelpona. Elokuva pitää Tumbbadin mysteeriä yllä taitavasti, eikä ajaudu missään vaiheessa tyhjäkäynnille. Ja lopulta kun salaisuus paljastuu, juoni ei lässähdä vaan lähtee uuteen lentoon – tähän aika harva kauhuelokuva pystyy. Tarinan ohella elokuva kuljettaa mielenkiintoisesti mukanaan tarinaa Gandhin noususta, kansanliikkeestä Intian itsenäistymiseksi, sekä itsenäistyvän valtion ensiaskelista.

Elokuva on ehkä pikemminkin fantasia- kuin kauhuelokuva, sillä pohjimmiltaan se on synkkä satu. Sellainen perinteinen tarina, jolla on moraalinen opetus ja jossa rangaistukset ovat kuolemaa kauheampia. Sellainen satu, jossa noita repii kasvoistaan nauloja pois, jotta voisi syödä lapsia. Loputon sade, loputon nälkä ja loputon ahneus värittävät sen ajoittain kauniin harmaita näkymiä sopivan tummilla sävyillä. Jos Disneyn versiot Grimmin veljesten saduista ovat vesitettyjä, niin kyllä Grimmin veljeksetkin tarinoita siistivät muokatessaan vanhoista kansantarinoista satuja – ja Tumbbad putoaa sinne synkempään laitaan niistäkin. Samalla moraalinen opetus ahneuden rappeuttavasta vaikutuksesta on allegorinen viittaus Intian, tai minkä tahansa maan, kehitykseen – toki samoin muutkin sadut voi lukea yhteiskunnallisina allegorioina. Ei Tumbbad silti pelkkää synkistelyä ole – sen pohjavireessä on huumoria ja samaa tenhoa kuin saduissa. Se on rakennettu hienosti ja pysyy tyylilleen uskollisena – tämän vuoksi sen raakuudet eivät sorru ylilyönteihin, eikä se esimerkiksi yritäkään säikytellä, vaan nojaa vahvaan tunnelmaan. Länsimaisena verrokkina elokuvalle ei turhaan mainita Guillermo del Toron loistavaa Pan's Labyrinthiä (2006).

Ahneita riivaa ikuinen nälkä
Elokuvan tarina on rikas ja sen taustalla väijyvä hindumytologia kiehtoo. Monista langoista kudottu elokuva pitää otteessaan ja on hämmentävän ehyesti kerrottu. Sen tarinan kuvaileminen jälkikäteen voi osoittautua monimutkaiseksi – minkä vuoksi en sitä tässä syvemmin edes yrittänyt – mutta katsoessa tarina on selkeä, looginen kokonaisuus. Kuuden vuoden (!) aikana kuvattu elokuva on rakennettu taitavasti ja yllättää katsojansa uudestaan. Lavasteet ovat upeat, maskeeraus on ensiluokkaista, värimaailma on todella kaunis, eikä lievä cgi:n käyttö häiritse lainkaan. Bollywood-tyylistä tanssia ja laulua elokuvassa ei ole lainkaan, mutta elokuvan upea musiikki on kirjoitettu kertomaan elokuvan tapahtumista. Länsimaista katsojaa hymyilyttää, mutta toki myös kutkuttaa, kun soundtrackillä laulaja reflektoi elokuvan tapahtumia suoraan laulujen sanoituksissa. Vinyakia näyttelevä Shah tekee oivan roolityön lähes välinpitämättömänä, ahneuden kalvamana, loputtoman kyllästyneenä, mutta silti oudosti sydämellisenä hahmona.

Vinyak laskeutuu kaivoon
Tumbbad on upea kokonaisuus, joka ei tietenkään tarvitse ” intialaisesta eksotiikasta” mitään lisäpisteitä. Se kantaa intialaisen kulttuurin piirteitä sylissään, minkä vuoksi tällaista elokuvaa ei mielestäni olisi voitu edes tehdä länsimaissa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea hienoa me joka vuosi missaammekaan levityskanavien ansaintalogiikan vuoksi. Olisi mahtavaa, jos tämän kautta useampia intialaisia kauhuelokuvia päätyisi levitykseen Suomessa, tai länsimaissa yleisemminkin. Suoratoistopalvelut toki mahdollistaisivat tämän hetkessä, jos niiden horisontit ulottuisivat hieman kauemmas. Tässä kiteytyy modernin elokuvalevityksen paradoksi: yhä useammat sisällöt ovat yhä useampien tavoitettavissa, mutta yhä useampi katoaa levityskanavien mustiin aukkoihin päästämättä ääntäkään. Samalla tuntuu turhalta antaa loistava arvosana elokuvalle, jota kaikilla ei ole mahdollisuutta Suomessa nähdä. Mutta ei voi mitään. Tumbbad on loistava ja etsimisen arvoinen aarre.






Lähteet:IMDB, Wikipedia, Quora, gqindia.com
Kuvat:Color Yellow Productions