Arvostelu: In the Tall Grass (2019)

”Lay down on the green grass, remember when you loved me…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali 

Pääosat: Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson  

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16      

Netflixin uutuuskauhu In the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet (2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.

In the Tall Grassin alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu vihreässä labyrintissa.

Ei maissilapsia tällä kertaa

Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois, on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö kiinnostusta mysteeriä kohtaan.

Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille. Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin jonkinlaista synkkää Narniaa.

Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen ”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta. Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan. Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä niin.

Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube – Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.

En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei – mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä, toistaiseksi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Copperheart Entertainment

Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema

Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group

Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures

Arvostelu: Midsommar – Loputon yö (2019)

”Näkemieni naisten tanssi, vahvat vartalot noessa…”

– CMX

Ohjaaja: Ari Aster

Käsikirjoitus: Ari Aster

Pääosat: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ari Asterin toinen kokopitkä on ollut varmasti yksi vuoden odotetuimpia, genrerajoja ylittäviä elokuvia. Viime vuoden Hereditary – pahan perintö (2018) esikoisellaan kriitikot ansaitusti polvilleen saanut ohjaaja tykitti välittömästi perään toisen kokopitkänsä, jolle odotuksia kasasi vielä lähes täydelliseltä kuulostava premissi: joukko nykyajan amerikkalaisia nuoria tutustumassa ikiaikaisiin keskikesän riitteihin Ruotsin maaseudulla. Elokuvantuntijat saattoivat nyökytellä innostuksesta – näin niitä odotuksia lunastetaan; kauhuintoilijat löivät yläviitosia – klassikoille kumartaminen on tulevan mestarin merkki; ja suomalainen yleisö myhäili – ei tullut yllätyksenä, että jotain on vahvasti vinksallaan Taalainmaalla. Visuaalisesti hengästyttävä Midsommar lunastaa sille kasatut odotukset, vaikkei olekaan täydellinen kauhuelokuva.

Elokuvan alussa yliopisto-opiskelija Dania (Florence Pugh) kohtaa valtava tragedia, jonka jälkimainingeissa hänen hieman jo vastahankainen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) ei mitenkään voi puhtain omatunnoin jättää häntä, vaikka mies – samoin kuin miehen kaverit – eivät enää nää suhteella minkäänlaista tulevaisuutta. Niinpä tuhoon tuomittu suhde jää roikkumaan kummankin elämään, ja mies kutsuu Danin velvollisuuden tunnosta mukaansa kavereiden reissulle Ruotsin maaseudulle. Vaihto-oppilas Pellen (Vilhelm Blomgren) kutsuman porukan on samalla tarkoitus tutustua antropologin silmin muinaisiin tapoihin viettää keskikesän juhlaa – varsinkin kun porukan älykkö Simon (Archie Madekwe) tekee kyseisistä riiteistä väitöskirjaa. Vaikka ei olisi nähnyt legendaarista The Wicker Maniä (1973), on katsojalle alusta asti selvää, että huonosti tulee käymään. Ja tähän olettamukseen ohjaaja Aster nojaa koko elokuvan painolla.

Elokuvan visuaalinen ilme on henkeäsalpaava. Ruraaliin maisemaan rakennettu kylä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneine asukkaineen luo välittömästi harmonisen kuvan asukkaistaan. Samalla elokuva antaa kaikesta pettävän kuvan – kaikki näyttää hyvin luonnolliselta, osalta ikiaikaista perinnettä, myös ne kauheudet. Keskikesän riitteihin jostain syystä elokuvassa kuuluvat annettuina psykedeeliset huumeet, joiden vaikutuksen on kuvattu hämmästyttävän maltillisesti, mutta upeasti. Huumeiden vaikutuksen alaisina kaikki kuvassa väreilee, vaihtaa muotoa ja hengittää. Kukat elävät ja puilla on oma henkensä. Metsästä tuijottaa valtava puu-ukko, vastaantulijoiden kasvot vääntyvät, tanssi muuttuu hengästyttävästä hurmokseksi, mutta mitään ei ole alleviivattu – kaikki näytetään kauniisti, kuin todeten. Täytyy myöntää, että kerran elokuvateatterissa katsottu elokuva ei voi mitenkään riittää sen tulkintaan – vaatisi uusintakatseluja useammankin ennen kuin silmä osaisi kulkea läpi kaiken visuaalisen nautinnon, jota elokuvalla on tarjottavanaan. Samoin tietysti käy kaiken salakielisen kuvaston: riimujen ja muinaisuskomusten. Mutta katsojan ei onneksi tarvitse tuntea kaikkea salatieteisiin viittaavaa kuvastoa nauttiakseen elokuvasta, vaikka se varmasti lisääkin nautintoa elokuvasta. Samassa yhteydessä on todettava, että jo Heredirary osoitti, että Aster on mestarillinen musiikin käyttämisen mestari. Ja Midsommarissa hän usein panostaa nimenomaan hiljaisuuteen. On äärimmäisen vaikuttavaa katsoa joukkokohtausta, joka on täysin hiljainen – vain tuuli pyyhkii yli aukean, kun monisatapäinen joukko odottaa vuoroin minkäkin riitin alkua.

Ruotsissa kaikki on parempaa...

Yhtäläisyysmerkkejä Asterin edelliseen, jo mainittuun mestarilliseen Hereditaryyn ei Midsommarista voi olla tekemättä. Jo pelkkä salatieteisiin perustuva lahko ja päähenkilöiden vääjäämätön kohtalo liittävät ne toisiinsa. Käsikirjoittajana Aster rakentaa hahmonsa puhtaasti reaktioiden ja tunteiden varaan. Katsoja näkee hahmoista juuri vain sen, miten he reagoivat vuorollaan vaihtuviin tilanteisiin. Tämä toimi täydellisesti Hereditaryssä, jossa ydinperheelle viritetty tragedia oli niin tolkuttoman kammottava, että Toni Colletten mestarillinen roolisuoritus saattoi viedä elokuvaa loppuun saakka (toki Alex Wolff oli myös loistava). Midsommarissa päähenkilö Danin taustalla vellova menetys on myös kauhea, mutta se henkilöityy yksinomaan päähenkilö Daniin. Tämän myötä Florence Pughin roolityö on kyllä vakuuttava, mutta kaikki muut elokuvassa jäävät todella pintapuolisiksi hahmoiksi. Poikaystävä Christian reagoi kyllä jotenkuten Danin menetykseen, mutta muuten hän ja koko kaveriporukka ovat todella ohuin vedoin luotuja hahmoja – yksi on älykkö, yksi huumoriveikko ja niin edelleen. Henkilöhahmot valitettavasti ovat elokuvan heikko kohta, sillä porukka on aika suoraan kauhuelokuvan peruslaarista nostettuja, eikä vetoaminen genren perinteisiin tässä kohtaa toimi. Toiset hahmot taas jäävät liki tuntemattomiksi, vaikka elokuva yrittääkin

Elokuvan eleettömyys ja naturalistisuus sen sijaan ovat sen valtteja – ja onkin hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka elokuva liukuu melko arkipäiväisestä kuvastosta rajuun tai surrealistiseen kuin huomaamatta. Ensin kohtaus tuntuu normaalilta ja yhtäkkiä se on jo nyrjähtänyt kaamean puolelle, mutta sekunti, jolla se tapahtui, riippuu pitkälti katsojasta. Väkivalta shokeeraa elokuvassa. Sitä annostellaan aika vähän, mutta sitäkin varmemmalla kädellä. Raakuuksia ei alleviivata mitenkään, eikä niitä ylettömästi levitellä katsojalle, mutta silloin kun niihin sorrutaan, jälki on todella karua. Elokuva jopa kiusoittelee sillä, milloin se kuvaa jotain yksityiskohtaisesti, ja milloin taas jättää katsojan pahasti kaipaamaan näkemänsä seurauksen aiheuttajaa. Ja sitten kun se paukauttaa päälle ehkä yhden vuosikymmenen häiritsevimmistä kohtauksista – jossa ei siis ole kyse verenvuodatuksesta – ei katsoja voi kuin tuijottaa kangasta suu auki. Ja samalla toki muistuttaa itselleen, että elokuva oikeastaan on pedannut tätä jo melko alusta asti.

... paitsi musiikki

Musta huumori on läsnä elokuvassa yllättävänkin vahvana – tätä en suoranaisesti olisi odottanut Hereditaryn jälkeen. Elokuva näyttää ensimmäisten sekuntien aikana seinäreliefiä muistuttavalla kuvalla, mitä tulee tapahtumaan. Jo pelkästään asetelmallaan elokuva iskee kauhufanille silmää – asetelma on tuttu ja jäljet sen mukaiset.  Muutenkin elokuvan kuvat ja katsojan odotukset vähintäänkin sykkivät mustaa huumoria – elokuva näyttää ohimennen, mutta yksityiskohtaisesti juhannustaian, jolla nainen voi houkutella miehen itselleen – ja sitten aika selkeästi näyttää taian itse käytännössä, aiheuttaen lähinnä vastareaktioita yleisössä. Ja jossain taustalla joku kirkuu, mutta kukaan ei ihmettele, vaan kaikki otaksuvat sen kuuluvan perusmeininkiin. Samalla elokuva muuntaa mielenkiintoisesti The Wicker Manin (1973) alkuasetelmaa: siinä missä 70-luvun tuotoksessa vastakkain olivat peribrittiläinen, konservatiivinen poliisi ja luonnonuskonto, nyt vastakkain ovat kulttuurirelativismin kyllästämät milleniaalit ja väkivaltaan taipuvainen kultti, jota opiskelijat pyrkivät ymmärtämään jopa laittomuuksiin asti. Antropologian jatko-opintoja tekevät miehet lähinnä kohauttelevat olkapäitään ja yrittävät todistella, että ”näin täällä vain toimitaan” kun päitä nuijitaan sisään – siis Ruotsissa. Nykyaikana. Tätä kautta Midsommar on yhtälailla aikansa kuva, kuin The Wicker Man oli 70-luvulla.

Samoin kuin Hereditaryssä, Midsommarin maailma pursuaa yksityiskohtia ja laskelmoidusti annosteltua taustainformaatiota. Samalla osa ideoista valitettavasti jää puoli tiehen – esimerkiksi epämuodostunut oraakkeli tuntuu pikemminkin irralliselta heitolta, mikä syö hahmon tehoa. Elokuvan kesto on myös sisältöön nähden aikamoinen. Mutta en jaksa valittaa – täytyy vain hyväksyä, että Midsommar luo oman rikkaan mytologiansa ja antaa katsojan kurkistaa vain pikkuisen maailmansa sisään. Selityksiä ei jaella ja syitä ei sen tarkemmin kuvailla. Aster osoitti jo esikoisellaan olevansa kykeneväinen nousemaan nykyisten auteur-ohjaajien kaanoniin ja Midsommar lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Kuten sanottu, Midsommar ei ole täydellinen elokuva – mutta aivan loistava se on.

Arvosana

Ps. En ole täysin varma, onko elokuvan suomalainen alaotsikko ”loputon yö” pelkästään suomentajan neronleimaus, mutta sille täytyy nostaa hattua – IMDB:n perusteella suurimmassa osassa maita tuo alaotsikko oli jotakin ”paha ei odota yötä” tai ”paha tulee päivänvalossa” suuntaista. ”Loputon yö” on parempi tapa kuvata tätä elokuvaa – vaikkei aurinko laskekaan.

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: A24

Arvostelu: The First Purge (2018)

“Oh well America, you know where you can shove your hamburger…”

– Morrissey

Ohjaaja: Gerard McMurray

Käsikirjoitus: James DeMonaco

Pääosat: Lex Scott Davis, Y’lan Noel, Joivan Wade

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 15? / 18?

Vuodesta 2013 The Purge, eli kotimaisittain Puhdistuksen yö, on paisunut varsinaiseksi instituutioksi. Käsikirjoittaja James DeMonacon luoma sarja on poikinut jo neljä elokuvaa ja tv-sarjan, jonka toinen kausi on jo tuloillaan – eikä loppua ole näkyvissä. Tällä kertaa DeMonaco on luovuttanut ohjaajan pallin toisaalle, mutta vastaa yhä käsikirjoituksesta. Kuten 2000-luvun kauhusaagoille on tyypillistä, esi-osa häämöttää aina kulman takana muutaman onnistuneen jatko-osan jälkeen, joten tottahan toki Puhdistuksen yöllekin sellainen piti pykätä.

Vaikka kaikki luultavasti tuntevat elokuvan lähtökohdat, kerrataan ne lyhyesti kuitenkin. Vaihtoehtoisessa nykyisyydessä Yhdysvalloissa valtaan on noussut uusi puolue ”Uudet perustajaisät”, joka on saanut neronleimauksen rikollisuuden vähentämiseksi – kerran vuodessa kaikki on sallittua 12 tuntia. Tämä väkivaltainen purskahdus – öh – puhdistaa ilmaa, ja kaikki ovat taas iloisia. Esiosan nimenmukaisesti nyt seurataan ensimmäistä kertaa, kun Puhdistusta kokeillaan rajoitetulla alueella, Staten Islandilla. Pääosa asukkaista on etnisiä vähemmistöjä ja vähätuloisia, joten puolueen ja kokeilua aktiivisesti "tieteen" nimissä ajavan tutkijan, tohtori Mayn (Marisa Tomei) on suht helppo houkutella 5000 dollarin palkkiolla pääosa väestöstä jäämään koteihinsa, ja jopa ottamaan osaa tappamiseen.

Puhdistus kerää jengien lisäksi kaduille protestoijia

Koko Puhdistuksen yö ­-saagan lähtökohta on selkeästi mahtava. Ajatus täydestä anarkiasta rajattuna aikana kutsuu väkisinkin pohtimaan, kuinka itse selviäisi koettelemuksesta, ja miten itse toimisi – kostanko nyrpeälle lähiapteekin proviisorille vai kaivaudunko poteroon kylmän hernekeittopurkin kanssa – ja olisiko nyt aika käydä exän vanhemmilla? Elokuvien ensimmäisten näytösten pahaenteinen odotus on yksi parhaimpia ideoita kauhuelokuvissa pitkiin aikoihin – laskeva aurinko, pikkuhiljaa koloistaan kömpivät naamioidut sekopäät, viimeiset hetket ennen totaalista tuhoa ovat todella kutkuttavia kuvastoltaan. Pienellä budjetilla kasattu ykkösosa herätteli nälkää, vaikkei vielä näyttänyt juuri mitään, kakkososa taas onnistui monella tapaa lunastamaan odotuksia – varsinkin lopun Running man -pastissi toimi loistavasti. Mutta sarjan ongelma on ollut se, että mitä enemmän se näyttää, sitä enemmän lumous asetelman ympäriltä katoaa. Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän liikutaan geneerisen toimintaelokuvan suuntaan. Mitä laajempi folklore sen ympärille syntyy, sitä kauemmas mennään tosimaailmasta. Se mahdollistaisi rajunkin yhteiskuntakritiikin ja sosiaalisten epäkohtien purkamisen nihilistisellä otteella, mutta jotenkin elokuvilla ei ole ollut rohkeutta liikkua siihen suuntaan. Elokuvat eivät lopulta kuitenkaan kuvaa järjettömyyteensä romahtavaa yhteiskuntaa, vaan itse asiassa jatko-osien tupsahdellessa asetelma kääntyy itseään vastaan – ehkä Puhdistus toimii, kun se kerta jatkuu vuodesta toiseen? Tämä ei varmasti ollut se, mitä käsikirjoittaja DeMonaco tahtoi sanoa – eihän?!?

Block party, tietysti

The First Purge vetää alussa aika taitavasti muutamalla kohtauksella nippuun uuden valtiovallan sekä Puhdistuksen taustan; ja sen että vaikka NRA on yhä kuvioissa, niin ei hätää republikaanit – nyt ei syytellä teitä, vaan ”ihan toista” poppoota. Sitten lähiöstä etsitään sieltä täältä päähenkilökandidaatteja, eikä oikein jakseta keskittyä mihinkään. Elokuva hiihtää aika tuttuja latuja kohti alkavaa yötä. Se yrittää löytää uusia kierroksia kaluttuun kuvioon keskittymällä etnisiin vähemmistöihin, mutta sortuu vähän liikaa kliseisiin ja stereotypioihin. Siitä ei millään välity kauhu tulevaa yötä kohtaan, vaan pikemminkin liikutaan epätietoisuuden soissa, mikä on juonen kannalta ymmärrettävää, mutta katsojalle vähän tylsää. Lopulta pitkälti yli puolivälissä leffa uskaltaa vetää vähän uutta korttia (sitä yhtä tiettyä korttia) esiin ja vihdoin yrittää kuvata sitä, minkä katsoja on leffasarjan alusta jo tiennyt – totta kai koko homma on keksitty siksi, että valtaapitävät haluavat harventaa nimenomaan etnisiä vähemmistöjä sekä yhteiskunnan alempaan luokkaan kuuluvien määrää. Mutta ei sitäkään kuvata aiheen vaatimalla otteella. Varsinaiseen yhteiskuntakritiikkiin tarvittaisi paljon rohkeampaa ohjaajaa ja käsikirjoitusta, jotka uskaltaisivat ravistella rakennelmia, eivätkä yrittäisi tehdä pelkkää viihdettä. Okei, moderni KKK ratsastaa moottoripyörillä ja natsisetä tulee kaasunaamari päässä kimppuun, mutta ei se hirveästi vavahduta tai ravista. Nämäkin ovat vain uusia antagonisteja, sen sijaan, että niiden kautta sanottaisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kuvat kyllä tuovat mieleen viimeaikaiset kammottavat joukkoammuskelut Jenkeissä, mutta siihen se vähän jää. Alkaa tuntua siltä, että käsikirjoittaja DeMonaco on vahingossa osunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta ei osaa tai uskalla hyödyntää sitä. Kaivattaisi David Fincheriä, Danny Boylea, Darren Aronofskia – tai vaikka Jordan Peeleä.

Räiskintäviihteenä, tai jos asetelma vain sattuu kiinnostamaan yhä edelleen, elokuva toimii kyllä. Mutta muuten se on pettymys. Elokuvalla on rohkeutta tuoda huonommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien köyhien ja etnisten vähemmistöjen kohtelu teemoihinsa, mutta aiheesta ei kaiveta irti siltä vaadittavaa sisältöä. Elokuvaan oli syystä tai toisesta läntätty K18-leima, jota elokuva ei todella tarvitse (vaikka Dead Meat -kanavan mukaan elokuvan kill count huitelee 133:ssa). Se ei onnistu kaivamaan mitään uutta esille, eikä se lopulta yritä edes luoda mitään taustaa tapahtumille – Puhdistus tulee ja sillä sipuli. Aiemmat osat olen nähnyt, mutta tv-sarja on vielä katsomatta, joskaan näistä lähtökohdista en sitä kovinkaan paljon odota. Jotenkin sellainen fiilis tästä jää, että tv-sarja ei tätä pelasta, vaan jarruttelee tarinan kerrontaan uusien kausien toivossa entisestään. Nyt olisi aika saattaa saaga finaaliin – viimeinen puhdistuksen yö ja sitten uudet perustajaisät hirteen Lincolnin muistomerkillä David Hasselhoffin veivatessa Looking for Freedomia taustalla.  

Arvosana 

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Deadmeat.fandom.com, Youtube

Kuvat: Universal Pictures