Arvostelu: Suspiria (1977)

”Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”

– Ultra Bra

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi

Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli

Kesto: 1 tunti 38 min

Ikäraja: K 18

Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon pariin.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper) joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa, mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli) ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta – entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan (tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja miksi sieltä lähtevät murhataan?

Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?

Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa

Alkuperäinen Suspiria ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti, rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa ja se kiristää taitavasti otettaan.

On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea, eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle ekspressionismille, kuten Tri Caligarin kabinetille (1920) ja Nosferatulle (1922), kuten Argento on itsekin sanonut. Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin. Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi. Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä satuttanutta Stefania Casinia.

Suzy etsii vastauksia

Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla. Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan, näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat. Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Suspirian yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa. Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.

Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta?

Suspiria on kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan. Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti laskuun pian Suspirian jälkeen. Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin, joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com

Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage

Arvostelu: Kyrsyä (2018)

myös Tuftland

 “You said you didn’t mind stopping just as long as we get out of the Midwest States…”

– The Menzingers

Ohjaaja: Roope Olenius

Käsikirjoitus: Roope Olenius, Neea Viitamäki

Pääosat: Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila

Kesto: 1 tunti 25 min

Ikäraja: 16

Kun katsoo suomalaista genre-elokuvaa, ei voi välttyä ennakko-odotuksilta, ja itselleen on pakko esittää kaksi kysymystä: katsonko elokuvaa liian ankarin silmin, koska en ole tottunut suomalaisiin genre-elokuviin ja toisaalta vedänkö automaattisesti kotiinpäin ja annan leffalle tarpeettomasti liekaa? Yleensä ensin mainittu kysymys on relevantimpi, valitettavasti. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisten on korkea-aika päästä yli ennakkoluuloistaan suomalaisia indie- tai ylipäänsä genre-elokuvia kohtaan. Kauhu-, scifi- ja muut häröilyelokuvat ovat oikeasti niitä, joilla pieni leffamaa voi rehellisesti kilpailla. Eikä Iron Sky ole todellakaan näistä se paras esimerkki.

Viime vuoden Kyrsyä – Tuftland on mainio lisäys suomalaisen elokuvan kentälle. Elokuva kertoo jo nimellään, mistä on kyse – nyt mennään todella kuuseen (sori sulkavalaiset, ei tässä teistä ole kyse). Elokuvassa tekstiilialan opiskelija Irina (Veera W. Vilo) on kyllästynyt kusipäiseen poikaystävään, epäolennaisuuksiin keskittyvään opiskeluun ja muutenkin suuren kaupungin (megacity nimeltä Tampere) kasvottomaan elämään. Kun postiluukusta tipahtaa salaperäisen stalkkerin tiputtama kutsu tulla kesätöihin Kyrsyälle, nainen ottaa kutsun ilolla vastaan. Perille päästyä Kyrsyä osoittautuu tiiviiksi pieneksi yhteisöksi, jonka jäsenet ottavat avosylin Irinan vastaan ja hän saa ikäisestään Maariasta (Saara Elina) itselleen ystävän. Katsojalle paikan karmivuus on selvää jo ennen kuin elokuva alkaa, mutta tässä piilee käsikirjoituksen suurin oivallus – hipsterimäiselle käsityöläiselle paikka näyttäytyy aitouden tyyssijana. Irina ei saa kulttuurishokkia, vaan Kyrsyä vaikuttaa juuri siltä ekologisesti kestävältä, orgaanisuuteen ja yhteisöllisyyteen pohjautuvalta toimivalta yhdyskunnalta, joka siintää monen tiedostavan nuoren aikuisen unelmissa. Paikan kääntöpuoli vain jää Irinalta huomaamatta. Ehkä elokuva esittääkin siis implisiittisesti kritiikkiä takaisin luontoon pyrkivän hipsterin sinisilmäisyydestä? Tai ehkä ei.

Elokuvan taustalla häilyvät vääjäämättä klassikot, kuten Rosemaryn painajainen (1968) – ja varastoon lukittu Mauno on tietysti pervompi versio Kuutamosonaatin (1988) Sulosta. On myös ilmiselvää – kuten leffa paljastaa nettisivuillaankin – että siihen on tarkoituksella otettu mallia The Wicker Man – Uhrijuhlasta (1973). Itse en näe näiden kuitenkaan liittyvän elokuvaan kuin melko viitteellisellä tavalla – ulkopaikkakuntalainen pienen yhteisön puristuksessa on oikeastaan jo oma genrensä. Eikä klassikkoihin vertailu muutenkaan anna oikeutta elokuvalle – ei tässä ole tarkoituskaan pyrkiä samanlaiseen unenomaiseen pahaenteisyyteen kuin vaikkapa Uhrijuhlassa, vaan sen junttiuden tuoma uhka on omanlaisensa.

Ei siellä ullakolla mitään ole

Elokuvan tekninen toteutus on sujuvaa, eikä sen laatu kärsi ilmeisen pienestä budjetista, mistä kiitos mm. kuvaaja Mikko Peltoselle. Elokuvan ”kylä” näyttää enemmän maatilalta ulkorakennuksineen, mutta toimii. Samoin toimii vanhalla preesensmuodolla (ompi, meneepi) ryyditetty Kyrsyän murre. Sen näyttelijäkaartissa on kaveriporukkamaisuutta, joka oikeastaan sopii leffaan. Ainoa TEAKin käynyt näyttelijä taitaa olla Ria Kataja, mutta eivät kylän muita naisia näyttelevät hänen jalkoihinsa jää. Ja nuoret päähenkilöt Veera W. Vilo, Saara Elina sekä mainosti kylän nuorta sekapäistä näkijää näyttelevä Miika J. Anttila hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Kymmenen pistettä muuten sille, joka bongaa herra Marjomaan leffasta.

Elokuvassa on valitettavasti rytmitysongelmia ja ne piilevät lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuvan alkupuoli ei oikeastaan anna odottaa sitä suht koht brutaalia kuvastoa, jota viimeisen kolmanneksen aikana on luvassa. Se on myös aika keveä ollakseen loppupuolellaan yhtäkkiä jotenkin todella ahdistava – tämän vuoksi lopun mainio lortto-Inkeri (Mirja Oksanen) jää aika irralliseksi muusta elokuvasta. Tämä ongelma toimii kumpaakin suuntaan – alkupuoleen mieltyneelle loppuosa voi olla pettymys, ja toisaalta loppuosan synkkä tunnelma hieman töksähtää, kun elokuva loppuukin yhtäkkiä. Ideoita tekijöillä on selkeästi ollut, mutta ne jäävät pintapuolisiksi viittauksiksi, kun elokuvalla on ollut kiire vetää homma pakettiin äkkiä. Viisi minuuttia pois alkupuolen tunnelmoinnista ja kymmenen lisää selvittämään loppupuolen hämäräksi jääneitä yksityiskohtia, niin leffa olisi tiukka puolentoista tunnin paketti, joka ei jäisi niin pitkälti mielikuvituksen varaan. Eipä silti – nyt ei loppu ainakaan lässähdä. Ja ehkä Kyrsyälle voi palata jatko-osan muodossa? Tai minisarjan? Ja tupsujen käytöstä keskeisenä juonielementtinä muuten suuret aplodit!

Pojat on poi... outoja

Pieneksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi Kyrsyä tekee monta asiaa oikein: sen alku- ja lopputekstit ovat englanniksi, mutta kieli on onneksi kauttaaltaan suomea. Sen esikuvat ovat ulkomaisia klassikoita, kuten jo mainittu Uhrijuhla, mutta siinä on tarpeeksi paikallisväriä – se on kotimaansa näköinen, eikä häpeile suomalaisuuttaan. Se on tehty pienellä budjetilla, mutta sille on heti etsitty kansainvälistä huomiota – se on pyörinyt yhä filmifestareilla Euroopassa ja Jenkeissä. Elokuva mm. voitti palkinnon Other Worlds Austin –scififestareilla Teksasissa. Okei, festari on kovin pieni tapahtuma, jonka yleisöpalkinto on 500 dollaria, mutta yhtä kaikki – näin suuretkin tuotannot nykyään leviävät. Se on tekijöidensä näköinen elokuva, eikä pyri mielistelemään saadakseen huomiota kaikista katsojaryhmistä – ei Putous-näyttelijöitä keventämässä tunnelmaa, vaan rehellisesti sitä porukkaa joiden kanssa homma on haluttu tehdä. Nyt ei olla oikeasti enää kaukana suomalaisesta genre-elokuvahitistä.

Arvosana

Lähteet: tuftland.com, IMDB, Facebook, Wikipedia, Other Worlds Austin

Kuvat: Bright Frame Pictures

Arvostelu: Truth or Dare (2018)

” You're playin' with your life, this ain't no truth or dare…”

  - MJ

Ohjaaja: Jeff Wadlow

Käsikirjoitus: Michael Reisz, Jillian Jacobs, Chris Roach, Jeff Wadlow

Pääosat: Lucy Hale, Violett Beane, Tyler Posey

Ohhoh, Blumhousesta on 2010-luvulla kasvanut valtavirtakauhun suurin tuotantoyhtiö. Valtava määrä laatukauhua (Sinister, Creep, Get Out), suosituimpia leffasaagoja

(Paranormal Activity, Insidious, The Purge) sekä teinikauhun kovimpia hittejä (Happy Death Day, Unfriended). Samoille apajille iski vuoden 2018 Truth or Dare.

Wikipedian mukaan leffa oli arvostelun kirjoitushetkellä tuottanut noin 100 miljoonaa 3,5 miljoonan dollarin budjetilla. Teinikauhu elää ja voi paksusti – ja mikäpä siinä!

"Teinikauhua" genren nimityksenä käytetään usein negatiivisessa mielessä, mutta mielestäni nimitys ei suoraan anna oikeutta tuomita yksittäistä elokuvaa. Toki kohdeyleisönä usein on nuoriso, ja onpa käynyt niinkin, että osaa luokattoman huonoista teinikauhuista osaa arvostaa vain nuoriso, mutta saman kategorian alle kuuluu myös laadukkaita kauhuleffoja, kuten Scream-elokuvat tai vaikkapa loistava It Follows (2014). Genrelle yhdistäviä tekijöitä ovat nähdäkseni pikemminkin esimerkiksi päähenkilöt ja heidän nuoresta iästään nousevat teemat. Aikuistuminen: kotoa muuttaminen, ensimmäiset työpaikat ja seurustelusuhteet ovat toistuvia teemoja, joille jokin uhka luo raamit. Henkilöhahmot jäävät usein rangoiksi, sillä heidän suurin motivaationsa on toimia alustoina, joille nuoruuden epävarmuus ja pelot heijastetaan. Mutta onko hahmojen onttoudella tai stereotyyppisyydellä väliä? Katsokaapa uudestaan Halloween (1978) – miten syvällisiä hahmot olivat? Niinpä. Onko se silti mahtava elokuva? Kyllä. Ja teinikauhua Truth or Dare TODELLA on, hyvässä ja pahassa. Asiaan.

Kuusi college-opiskelijaa viettää spring breakiään Meksikossa ryypäten. On puhtoinen, stereotyyppinen final girl Olivia, joka on ihastunut parhaan kaverinsa poikaystävään Lucasiin,

on Lucasia pettävä, isänsä itsemurhaa murehtiva Markie, urpo macho Ronnie ja pariskunta Penelope ja Tyson. Nuoret lyöttäytyvät mukavanoloisen Carterin matkaan, jonka kanssa he pelaavat totuutta ja tehtävää hylätyssä kirkossa. Leikki päättyy ikävästi liiallisiin totuuksiin ja lopulta Carter karkaa paikalta epämääräisten anteeksipyyntöjen kera. Jotain pahaenteistä on selkeästi tekeillä. Nuorten palattua kotimaahan käy selväksi, ettei leikki ole selkeästikään vielä ohi. Leikki on tuonut muassaan kirouksen, jonka vuoksi nuorten on kuoleman uhalla pakko pelata totuutta ja tehtävää. Milloin vain kuka tahansa ympärillä oleva voi muuttua pirullisesti hymyileväksi harhanäyksi, joka pakottaa leikkiin. Kieltäytymisestä tai epäonnistumisesta seuraa kuolema, kun pelaaja muuttuu itse oudosti hymyileväksi kiilusilmäksi ja teilaa itsensä ensimmäisellä eteentulevalla keinolla. Meininki on suht Final Destinationmaista, joskin höystettynä jump scareilla.

"Let's put a smile on that face"

Hyvien action elokuvien suola on loistava pahis – sellainen Hans Gruber-tyyppinen karismaattinen veijari. Samoin hyvien kauhuelokuvien suola on skenaario, joka pakottaa ajatusleikkiin: miten minä selviäisin tuosta? Sen Truth or Dare totisesti tekee, siksi en mitenkään voi elokuvaa täysin maanrakoon lytätä.

Eihän tässä mitään taide-elokuvaa tehdä. Leffa liikkuu viimeaikaisten teinikauhujen, kuten Happy Death Dayn (2017) ja Wish Uponin (2017) liepeillä. Käsikirjoitus ei paljoa tilaa näyttelijöille anna, vaan hahmot ovat tyypillisen pintapuolisia. Kamerantyöskentely ja muu toteutus on perusvarmaa jenkkileffaa, ilman mitään mieleenpainuvaa, mutta mielestäni demonimaisen hymyn olisi voinut toteuttaa huomattavasti paremmin – nyt se muistuttaa liikaa "karmivaa snapchat filtteriä", kuten elokuvassakin todetaan.

Se, mistä elokuvassa pidin oli sen suht nopea rytmitys. Elokuva ei hukkaa liikaa aikaa alkuasetelman junttaamiseen, vaan päähenkilöt saavat nopeasti jutun juonesta kiinni ja koettavat selvitä peliä vastaan. Totuuksia ja tehtäviä tulee eteen paljon, ja niiden vaikeusaste nousee koko ajan. Käsikirjoitus yrittää eliminoida pelin porsaanreikiä, mikä on hivenen päälle liimattua, mutta silti ihan menevää. Nuoret joutuvat jatkuvasti tiukan valinnan eteen, ja joutuvat väkisinkin paljastamaan salaisuuksia, jotka rikkovat heidän välejään. En spoilaa loppua, mutta minut se pisti hymyilemään pirullisesti.

Ei tämä ole mahtava elokuva, mutta pieneen ajatusleikkiin kutsuvana se on mukavasti kutkuttava, kunhan unohtaa juoniaukot ja antaa anteeksi hahmojen stereotyyppisyyden – ja muut teinikauhun helmasynnit. Puhdasta viihdettä. Popkornit tulille ja limsat auki.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Blumhouse Pictures

Arvostelu: Puppet Master: The Littlest Reich (2018)

”Just call my name 'cause I'll hear you scream…”

- Metallica

Ohjaaja: Sonny Laguna, Tommy Wiklund

Käsikirjoitus: S. Craig Zahler

Pääosat: Thomas Lennon, Jenny Pellicer, Nelson Franklin

Kesto: 1 h 30 min

Ikäraja: 18

Puppet Master -elokuvasarja käynnistyi vuonna 1989 jonkinlaisena Gremlinsin (1984) ja Child’s Playn (1988) epäpyhänä sekasikiönä. Hieman gremlineitä pienemmät, mutta sitäkin verenhimoisemmat nuket ovat laittaneet porukkaa kylmäksi sittemmin yhdellätoista suoraan videolle levinneellä jatko-osalla. Minulle – kuten ilmeisesti aika monelle muullekin – koko leffasarja on jäänyt vähän kauhuelokuvien alaviitteeksi. Joku näistä on tullut nähtyä, mutta mitään erityistä muistijälkeä se ei ole jättänyt – onhan näitä kauhusarjoja tehtailtu ihan tolkuttomasti. Viime syksynä Night Visions toi Suomen kankaille leffasarjan 13. osan, joka tavallaan jatkaa sarjaa, mutta on oikeastaan sarjan reboot. Ok, Puppet Master: Littlest Reichillä, ei todellakaan ole mitkään parhaat lähtökohdat olla maailman paras elokuva. Siksi hämmennys on suuri, kun yllättäen elokuva toimiikin mainiosti!

Alkuperäinen Puppet Master kertoi Andre Toulonin egyptiläisillä taioilla henkiin herättämistä nukeista. Toulon oli itse natseja 30-luvun lopussa jenkkeihin paennut tiedemies ja okkultisti, joka tappoi itsensä, jotta natsit eivät saisi hänen salaisuuksiaan. Sittemmin nuket joutuivat vuoroin pahojen mestareiden ikeen alle pahantekoon, vuoroin taistelemaan natseja vastaan. Reboot heittää tämän kaiken roskakoriin ja tekee Toulonista (tällä kertaa legendaarinen Udo Kier) suoraan natsien kätyrin ja nukeista vähemmistöjä metsästävän Einsatzgruppen. Ratkaisu yksinkertaistaa koko hommaa ja samalla tuo elokuvaan b-elokuvalle sopivan epäkorrektin törkeän otteen.

Elokuvan alussa avioerosta toipuva sarjakuvakauppias Edgar (Thomas Lennon – ”kinda-close-Klaus”) muuttaa takaisin vanhempiensa luo ja löytää nuorena kuolleen veljensä jäämistöstä  Toulonille kuuluneen nuken (katsojille se on tietysti elokuvasarjan ikoninen Blade). Edgar lähtee suureen Toulon-konferenssiin myymään nukkea työkaverinsa Markowitzin sekä ihastukseksi muuttuvan vanhan naapurin tytön Ashleyn kanssa. Eipä aikaakaan kun konferenssiin kokoontuneiden Toulon-fanien nuket heräävät henkiin ja verikekkerit voivat alkaa. Ja kun sanon verikekkerit, tarkoitan sitä todella. Gorefanin silmää miellyttäviä tappoja elokuvassa on lukuisia, kun kaikkialta Puppet Master -sarjan rämeistä nousevat nuket käyvät murhaamaan. Ensin (tässä versiossa) natseja auttaneen Toulonin nukkien kohteena on lähinnä vähemmistöjä – sekä muuta herrakansaa haittaavia väestöryhmiä – mutta tilanteen kiristyessä muistuttamaan zombileffoista tuttuja piiritystilanteita nukkejen saartamassa hotellissa, niiden verenhimoa alkaa ulottua kaikkiin.

Kaikesta huomaa, että tällä kertaa asialla ovat olleet kunnon tekijämiehet. Elokuvan ohjaajat – duona toimivat Laguna ja Wiklund – ovat ohjanneet muutaman kauhuelokuvan, joista ensimmäisen, vuoden 2012 Witherin (Vittra), näytti Night Visions aikoinaan. Elokuva oli ihan mukiinmenevä, brutaali Evil Dead -kopio, joka ei omaperäisyydellä koreillut, mutta ohjaajien taidonnäytteenä toimi. Käsikirjoituksesta vastaa uransa nousukiitoon saanut S. Craig Zahler, joka on paitsi tehtaillut käsikirjoituksia (joista tosin pelkkänä kirjoittajana tämä on vasta toinen julkaisun saanut), myös kirjoittanut romaaneja ja ohjannut loistavat, omaperäiset Bone Tomahawkin (2015) ja Brawl in Cell Block 99 (2017). Tekijöillä on selkeästi Puppet Masterin kaanon vastustamattomasti hallussa, vaikka elokuva muutteleekin sitä taustatarinoiltaan. Tästä seuraa jatkuvia silmäniskuja sarjan faneille. Tekijät ovat oikeasti tosissaan lähteneet puhaltamaan uutta kipinää kokoon kuivuneeseen sarjaan. Näinhän niitä rebootteja pitäisi tehdä.

Näyttelijät ovat tekevät hyvät suoritukset, erityisesti pääosan Thomas Lennon on mainio murheisena, hieman luuserinoloisena wannabe-sarjakuvapiirtäjänä. Käsikirjoitus antaa hahmoille mukavasti aikaa, ja onnistuu luomaan muutaman ihan jopa samaistuttavan hahmon, ennen kuin tappaminen alkaa.

"Fuck. Double fuck!"

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, Puppet Master: Littlest Reich on mainio elokuva, muttei kuitenkaan täydellinen. Elokuvassa on rytmitysongelmia, jotka johtuvat siitä, että tekijät eivät ihan ole osanneet valita tehdäkö täysillä överikomediaa ja splatteria, vai vakavasti otettavaa kauhua. Tästä syystä elokuva yrittää vähän kumpaakin: on todentuntuista henkilökemiaa ja vakavaa pyrkimystä luoda järkeä Puppet Master -sarjaan, ja yhtäkkiä menoa ryyditetään ihan päättömällä (myös kirjaimellisesti) roiskinnalla. Täytyy myöntää, että elokuva hoitaa mallikkaasti sekä vakavamman että kieliposkessa meiningin, mutta tämä kaksijakoisuus silti syö elokuvan tehoa. Tunnelma tuntuu vaihtelevan jopa kohtausten sisällä, niin että vakavasta dialogista vaihdetaan lennossa johonkin pöhköön kuolintapaan ja sitten jälleen vakavan musiikin siivittämänä takaisin huolestuneisiin katseisiin. Tämä ei pilaa elokuvaa, mutta aiheuttaa aika ajoin päänraapimista – onko tämä nyt kauhukomedia vai ei? Pitäisikö natsi-nukeissa nähdä jonkinlaista kommentaaria nykyisestä asenneilmastosta, vai onko tämä puhdasta mättöä?

Kun elokuvan tausta osana tällaista sarjaa ottaa huomioon, se ansaitsee ehdottomasti 6/5 tähteä. Mutta splatterina, kauhuelokuvana, se ei ihan niin korkealle yllä. Se on mainiota viihdettä, ja osin aika aivotonta meininkiä, joka on toteutettu huolella ja selkeästi rakkaudella. Sillä on takataskussa juonen kannalta muutama ylläri, koska asennetta siltä kyllä löytyy. Eikä sen kanssa onneksi tarvitse huolia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu. Saapa nähdä mitä sarjassa seuraavaksi tapahtuu, jatko-osa kun on aika varmasti tulossa – toivottavasti taso pysyy yhtä korkealla. Sitä ennen kaljat auki ja aivot narikkaan.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Puppet Master Wiki, Wikipedia, Night Visions

Kuvat: RLJE Films

Vuoden 2019 tulevat kauhuelokuvat

Suunnataan näin vuoden ensipäivinä katse tulevaan. Kiinnostavia kauhuelokuvia on vuosi varmasti pullollaan, ja esittelen tässä lyhyesti kymmenen kiinnostavaa ensi-iltaa. Kauhu on genrenä siinä mielessä ailahteleva, että elokuvien ensi-illat saattavat vaihdella yllättäen riippuen siitä, saako joku yllätysmenestystä tai hylkääkö yleisö jonkun elokuvan kokonaan. Menestystä on aina vaikea arvioida ja kauhun kohdalla se on vielä muita ailahtelevampaa. Joskus käy niinkin, että jonkun leffan yllätysmenestyksen vanavedessä suuret studiot pykäävät muutamassa kuukaudessa samankaltaisia leffoja kyttämään verenmakuun päässyttä yleisöä. Pienen budjetin leffat päätyvät usein festivaalikierroksille ja suoratoistopalveluiden valikoimiin ennen varsinaista teatterilevitystä, jolloin niiden tarkan ensi-iltapäivämäärän selvittäminen on jopa jälkikäteen vaikeaa. Siksi osa näistäkin leffoista saatetaan yllättäenkin lykätä ensi vuodelle, hylätä kokonaan tai jättää hyllylle odottamaan parempaa aikaa. Nämä kymmenen ovat toki kaikki "suuren budjetin" kauhua, mutta yllätyksiä on genressä aina luvassa!

Suomen ensi-illat ovat kauhussa luku erikseen - yksi jos toinenkin kauhuleffa on vuosien varrella otettu Finnkinon tulevaan ohjelmistoon ja sitten diskattu sieltä. Toivottavasti kauhua kuitenkin nähdään Suomen kankailla vuonna 2019.

Happy Death Day 2U

Parin vuoden takainen Happy Death Day on saamassa odotettua jatkoa. Mainioksi Päiväni murmelina -kauhuväännökseksi osoittautunut ensimmäinen elokuva saa ilmeisesti nyt entistä monimutkaisemman vyyhdin jatkokseen, kun aikaluuppiin jälleen juuttuva Tree (Jessica Rothe) sotkeutuu rinnakkaistodellisuuksiin ja hänen pitää pelastaa murhaajalta itsensä lisäksi joukko ensimmäisestä elokuvasta tuttua porukkaa. Aika näyttää toimiiko tämä, sillä syystä tai toisesta homma ensi kuulemalla tuntuu pieneltä yliyrittämiseltä. Toisaalta näin oli myös ensimmäisen osan kanssa - suhtauduin siihen hieman varautuneesti, minkä vuoksi yllätyin elokuvasta kovin positiivisesti. Toivottavasti ensimmäisen osan komediallinen slasher-ote jatkuu onnistuneesti! Jenkkien ensi-ilta on ystävänpäivänä, eikä Suomi jää pekkaa pahemmaksi, sillä Finnkinolla ensi-ilta on 15.2. Traileri täällä.

Us

Yksi alkuvuoden kiinnostavimpia uutuuksia on Us. Elokuva on selkeästi home invasion -kauhu, jossa on vahvoja dobbelgänger-teemoja. Get Out -ohjaajan Jordan Peelen uusin saa luvan näyttää, onko mies todella sellainen kauhuvisionääri kuin Get Out antoi olettaa. Trailerin perusteella näin kyllä näyttää olevan. Heitän lonkalta arvauksen, että tämä elokuvan yhteydessä tullaan sanomaan: "elokuvaa on parempi katsoa tietämättä siitä mitään". Jos näin on, parempi jättää trailerin katsominen väliin. Millaista sosiaalista kommentaaria on tällä kertaa luvassa? Entä toistaako tämä Get Outin menestystä ja saa Oscar-ehdokkuuksia, jotka ovat viime vuosikymmeninä olleet aika harvinaisia kauhuelokuville? Toivottavasti tämä saapuu myös Finnkinolle kunnon levitykseen, toistaiseksi jenkkien ensi-ilta on 15.3., mutta Suomen ensi-illasta ei ole tietoa.

Uinu, uinu lemmikkini

Pet Sematary saa 2000-luvun päivityksensä 5. huhtikuuta. Alkuperäinen leffa on tietysti 80-luvun klassikko, josta aika on hieman syönyt tehoa - ei tosin yhtä paljon kuin esimerkiksi jo uusitusta It:istä. Elokuvan ovat ohjanneet loistavasta ja häiritsevästä Starry Eyes -body horrorista tunnetut Kevin Kölsch ja Dennis Widmeyer. Herroista jälkimmäinen on jo ehtinyt hehkuttaa elokuvan olevan "helvetin synkkä". Samaan syssyyn mies lupaili, että studio on tällä kertaa antanut heidän mennä melko pitkälle, ja että kovaa kamaa on tulossa. Toivotaan näin! Lemmikkien hautuumaalle pääsee näillä näkymin Suomessakin vierailemaan Finnkinolla 5.4. alkaen!

Grudge

Tämä tuli ihan puuntakaa. Kaunalle (japanilainen alkuperäinen 2003, amerikkalainen remake 2004) valmistui parikin jatko-osaa (joista yksi suoraan videolle), mutta jatkoa on ilmeisesti suunniteltu jo vuosia. Jatko-osan sijaan päätettiin tehdä reboot ja ohjaajaksi valikoitui tyylikkään indie-kauhu The Eyes of My Mother (2016) elokuvan ohjaaja Nicolas Pesce, ja tuottajana häärii Sam Raimi. Kuvaukset on jo tehty ja meren takana ensi-illan pitäisi olla kesäkuun 21. Comicbook.comin  haastattelussa Lin Shaye (Insidious-sarja, Painajainen Elm Streetillä) lupaili, että elokuva on pelottavin, jossa hän on työskennellyt. Kovaa puhetta, mutta antaa ajan näyttää. Kummitusleffat ovat kyllä taas nostaneet päätään, joten miksei tämä voisi toimia! Ohjaaja ainakin on selkeästi lahjakas sekä kova perinteisen kauhun fani. Kauna oli 2000-luvun alussa järjetön teinihitti, joten sopii toivoa, ettei tuotantoyhtiö nopeiden voittojen toivossa kahlitse taiteellista vapautta liikaa - Sony pilasi jo Slender Manin, toivottavasti Kaunaa ei kohtaa sama kohtalo.

Annabelle 3

No niin, vielä toistaiseksi nimetön Conjuring-elokuvasaagan seuraava osa on väitetysti ensi-iltansa heinäkuun alussa saavansa kolmas Annabelle-elokuva. Ainakin IMDB:ssä ”houkuttelevalla” nimellä "Untitled Annabelle Film" -kulkeva raina siis nimettömyydestään huolimatta jo saatu kuvattua. Ilmeisen nopeaa toimintaa! Mutta toisaalta James Wanin ja Leigh Whannelin kehittämiltä elokuvasarjoilta (Saw, Insidious, Conjuring) on lupa odottaa nopeita käännöksiä. Annabelle siis saapuu jälleen kerran rukkaamaan Conjuringin aikajanaa uudestaan - tulevan elokuvan kun pitäisi sijoittua jonnekin Conjuring 1 ja 2 leffojen väliin, eikä edelle, kuten aikaisemmat Annabellet. Leffan on ohjannut Annabellet (2014 & 2017), Nunnan (2018) ja It:it (2017 & 2019) kirjoittanut Gary Dauberman. Toivotaan Annabellen jälleen kerran piristävän leffasarjaa puuduttavan Nunnan jälkeen!

New Mutants

Kesän blockbuster-apajille tähtäävä Marvelin X-Men sarjaa jatkava New Mutants on mielenkiintoinen ja odotettu tapaus. Jo lähtökohtaisesti hieman kauhuun vivahtavaksi suunniteltua elokuvaa lykättiin vuodella, sillä testiyleisöjen suhtauduttua meininkiin positiivisesti ja It:in räjäytettyä kassan, elokuvayhtiö halusi lisätä leffaan kunnolla pelottavia elementtejä, jotta supersankarileffojen joukkoon saadaan kunnon kauhuelokuva. Ryan Reynolds tuskin osasi odottaa, mitä kaikkea Deadpoolin in your face -asenne saisi aikaan, mutta ainakin toistaiseksi osa elokuvayhtiöistä on ottanut vinkistä vaarin. Deadpoolin menestyksen jälkeen tuotantoon on uskallettu ottaa enemmän R-rated elokuvia, vaikka toki osa yhtiöistä on sittemin jänistänyt (katson sinua Venom). Saas nähdä, kuinka paljon joukko teini-ikäisiä ninjakilp... tulevia X-men mutantteja joutuu kauhua kokemaan, toivottavasti odotukset lunastetaan! Ensi-ilta jenkeissä 2.8.

It: Chapter 2

Yksi vuoden odotetuimpia elokuvia, ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia kauhuelokuvia on syyskuussa ensi-iltansa saava It 2. Elokuva tapahtuu luonnollisesti 27 vuotta ensimmäisen osan jälkeen, kun 27 vuoden välein ilmestyvä Pennywise palaa pikkukaupunkiin. Ensimmäisen osan kohdalla tekijät tekivät onnistuneen päätöksen jakaa tarina suoraan kahtia edestakaisen takauma–nykyhetki -sahaamisen sijaan. Nyt kysymys kuuluukin, pystyykö kakkososa pitämään ykkösosan korkean tason yllä. Miten Pennywisestä pääsee eroon ja kai SE näyttää paremmalta kuin vuoden 1990 jättihämähäkki? Panokset ovat kovat, mutta niin on tekijä tiimikin. Ohjaaja Andy Muschietti pysyy samana, samoin kuin Bill Skarsgård Pennywisenä, ja nyt nuorten aikuisversioita näyttelevät mm. Jessica Chastain, Bill Hader ja täsmälleen ensimmäisen osan Eddieltä (Jack Dylan Grazer) näyttävä James Ransone. Luusereiden kerho (me mukaan lukien) pääsee kohtaamaan pahimpia painajaisiaan Usan ensi-illasta 6.9. lähtien.

3 from Hell

2019 tulee ilmeisesti olemaan myös vuosi jolloin Rob Zombie palaa jälleen "perkeleen hylkiöidensä" matkaan. Trilogiaksi House of 1000 Corpsesin (2003) ja Devil's Rejectisin (2005) venyttävä 3 from Hell jatkaa ilmeisesti samoilla suuntaviivoilla edeltäjien kanssa. White trash -meininkiä, tarpeetonta julmuutta ja grindhouse-estetiikkaa on siis jälleen luvassa. Typerän, puuduttavan ja epätyydyttävän 31:n jälkeen Zombien on ehkä jälleen aika nousta satulaan, sillä nämä kaksi aiempaa osaa ovat kieltämättä hänen parhaat tuotoksensa. En silti ihan varauksetta jaksa sitä, kuinka palvovasti Zombie tuntuu suhtautuvan "hylkiöihinsä". Mielestäni Bill Moseleyn näyttelemä Otis ja Sheri Moon-Zombien Baby ovat aina olleet jotenkin tolkuttoman rasittavia hahmoja. Ainoa, jota tosissani jaksan katsoa on Sid Haigin Captain Spaulding. Zombiesta voi leffantekijänä olla montaa mieltä, mutta jotenkin itse kannustan miestä – äijän rehellisessä innossa on jotain hyvin koukuttavaa. Kuvaukset on jo viime vuonna saatu purkkiin, mutta ensi-illasta en toistaiseksi saanut mitään varmaa. Jos saan esittää valistuneen arvauksen, veikkaan leffalle tänä vuonna alkavaa festarikierrosta ja ensi vuonna jonkinnäköistä ensi-iltaa. Eli voisiko 3 from Hell olla tulevaa syksyn 2019 Night Visions -ohjelmistoa?

The Boy 2

Vuoden 2016 The Boy oli valitettavan aliarvostettu elokuva. Lapsenpiikana nukelle työskentelevä nainen joutui kokemaan yllätyksiä, kun nukke ei ollutkaan ihan sitä paikallaan pysyvintä sorttia. Elokuva ei ollut mikään mestariteos, mutta sekä lähtökohta, että toteutus olivat todella toimivia. Kummitteleva Brahms nukke on nyt kuulemma palaamassa. Ohjaaja pysyy samana, mutta pääosassa pitäisi tällä kertaa olla Katie Holmes. Kuvausten on tarkoitus alkaa nyt tammikuussa 2019, joten ehkä tuotannosta piakkoinkin saadaan kuulumisia. Olen skeptinen sen suhteen saadaanko elokuvaa oikeasti levitykseen tänä vuonna, mutta pidetään sitä nyt listalla toistaiseksi.

World War Z 2

Jo World War Z kohtasi tuotannossaan lukuisia ongelmia - viivästyksiä, uusintakuvauksia, loukkaantumisia - ja lopputuloksena oli aika laimea, mutta ihan viihdyttävä sikermä kohtauksia siellä täällä ympäri maailmaa. Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei se ollut mitään verrattuna kakkososan kohtaamiin ongelmiin. Ohjaajaa on vaihdettu, käsikirjoituksia hylätty, aikataulua on rukattu uusiksi ties kuinka monta kertaa. Alun perin leffan piti ilmestyä 2017. Sinänsä elokuva kyllä kiinnostaa, varsinkin kun sen ohjaajaksi on kaavailtu David Fincheriä. Eipä olisi silti ensimmäinen kerta, kun nimekästä ohjaajaa kosiskellaan tällaiseen elokuvaan ja sitten lopulta aikataulullisista syistä, tai tuotantoyhtiön puuttumisesta peliin, ohjaaja hassusti vaihtuu ennen kuvausten alkamista (pitihän Danny Boylenkin ohjata seuraava Bondi). Brad Pittin pitäisi myös jatkaa pääosassa, mutta kuvaukset eivät ole siis vielä alkaneet. Tämä EI siis kaiken todennäköisyyden mukaan ole vuonna 2019 ensi-iltansa saava, mutta toisaalta toivossa on hyvä elää. Ehkä joku päivä saamme toisen zombimaailmansodan, aika näyttää.

Lähteet: Imdb, Wikipedia, Twitter, Instagram, Facebook, Bloody Disgusting, Screenrant, Universal Pictures, Sony Pictures Entertainment, 20th Century Fox, Robzombie.com

Hyvää joulua!

”Tänä jouluna muistamme niitä, jotka eivät selvinneet siitä viime kerrasta…”

– Jarkko Martikainen

Koska joulu on juhlista paras, pahin ja pisin on ainoastaan sopivaa katsoa jouluisia elokuvia vuoden reunan häämöttäessä edessä. Ja Kauhuoppaassa tietysti katsotaan jouluisia kauhuelokuvia. Joulusta on tehty kyllä tehty lukuisia kauhuelokuvia, mutta hivenen yllättää se, ettei niitä ole tämän enempää. Kaikki jouluun liittyvä kun on enemmän kuin sopivaa kauhuelokuvien elementeiksi – pimeys, surullisina kalkattavat kellot, yhteen kokoontuvat sukulaiset ja Aulikki-tädin kotiviini. Kirsikkana kakun päällä on tietysti joulupukki – ventovieras naamioitu ukko keskellä lahjoja odottavaa lapsikatrasta. Jouluisten romanttisten komedioiden määrä on valtava, mutta jouluaiheisia kauhuelokuvia on ehkä pari–kolmekymmentä. Esittelen tässä niistä kolme. Tähän on valittu sopivasti yksi elokuva 70-, 80- ja 90-luvuilta.

Black Christmas (1974)

Black Christmas ei ehkä ollut ensimmäinen slasher-elokuva, mutta eräs vaikutusvaltaisimmista se on. Elokuvassa jouluksi tyhjenevässä yliopiston sisarkunnan talossa väijyy huohottava murhaaja, joka hiippailee talossa ja soittelee sisarkunnalle häirikkösoittoja. Tunnelma on painostava ja murhaajan ilmiselväksi käyvät mielenterveysongelmat pahentavat sitä. Käsikirjoitus toimii ja tekninen puoli on jopa aikaansa edellä. Murhaajan silmin, ensimmäisestä persoonasta kuvatut jaksot sekä tarinan sijoittuminen juhlapyhään olivat luonnollisesti omiaan vaikuttamaan John Carpenterin Halloweeniin (1978).

Elokuvasta huomaa, ettei slasher-kauhu ollut vielä jähmettynyt sellaiseksi kuin se 80-luvulla muotoutui. Sen häiriintynyt tunnelma huokuu 70-luvun kauhun piinaavuutta – samana vuonnahan ilmestyi myös Texas Chainsaw Massacre. Black Christmas ei ole kovinkaan graafinen, mutta kiikkutuolissa ullakolla päivästä toiseen istuva muovipussiin kuristettu tyttö, murhaajan yhä häiriintyneemmiksi käyvät soitot ja raivokohtaukset, abortista riitelevä pariskunta ja whodunit-tyyppiseen mysteeriin kiedottu juoni luovat yhden mieleenpainuvimmista kauhukokemuksista. Jopa sisarkunnan repaleiseen harsoon kääritty joulukuusi on jotenkin epämääräisen ahdistava. Verrattuna esimerkiksi 80-luvun Perjantai 13. päivä –sarjaan, tästä elokuvasta kaikuu lohduttomuus, ja mikäpä sopisi paremmin jouluun! Samanlaisille ahdistustasoille kauhuelokuvassa 70-luvun jälkeen päästiin vasta 2000-luvulla, uuden aallon ohjaajien, kuten Alexander Ajan käsittelyssä. Black Christmas on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita slashereitä.

Silent Night, Deadly Night (1984)

Silent Night, Deadly Night on kenties suurimman kohun 80-luvulla synnyttänyt kauhuelokuva. Jo etukäteen vanhempainyhdistykset hermostuivat elokuvan premissistä, ja elokuvateattereiden ulkopuolelle kokoontui väkeä ”Santa does not slay!” -kylttien kanssa. Hassua sinänsä, sillä elokuvassa käy hyvin selväksi, ettei murhaaja ole mikään myyttinen joulupukki, vaan pahasti vanhempiensa murhasta traumatisoitunut nuori mies. Harvassa kasarislasherissä muuten luodaan näin suurella vaivalla murhaajan taustatarinaa – pimahtavan Billyn ensimmäistä murhaa saa odottaa elokuvan puoliväliin asti.

Elokuva tarjoaa kunnon kokoelman kasarislasherin hölmöimpiä (lue: parhaimpia) puolia: joulupukin tamineisiin pukeutunut Billy hokee "Punish!" ja pistää jengiä kylmäksi mitä erilaisimmin tavoin. Useiden roolihahmojen kaari kestää juuri sen yhden kohtauksen, jossa heidät teilataan. Elokuvan sivuhahmot ovat ihan kultaa – Billyn hoitolassa sekoileva mykkää teeskentelevä isoisä, inhottava orpokodin abbedissa, jolle traumat saa hoidettua sitomalla sänkyyn ja istuttamalla joulupukin syliin, ja olankohautuksella anteeksipyytävä väärän tyypin ampuva poliisi. Elokuvassa on myös riemastuttava musiikkimontaasi, jossa Billy totuttelee työelämään – harvoin minuuttiin saa näin monta klisettä mahtumaan.

Silent Night, Deadly Night on joulun ehdoton klassikko, sekä yksi ikonisimmista 80-luvun slashereistä. Se pitäisi televisioida joka joulu Ihmeellinen on elämän (1946) jälkeen. Ainoa mikä jää mietityttämään on se, miksi ihmeessä Billy ei pue joulupukin partaa kunnolla päälleen vaan pitää sitä leuan alla.

Jack Frost (1997)

Jos olet koskaan miettinyt voisiko lumiukko murhata ihmisiä, Jack Frost antaa siihen vastauksen. Jack Frost on sarjamurhaaja joka matkallaan teloitukseen saa päälleen jotakin happoa, jonka seurauksena hän integroituu lumeen ja muuttuu lumiukoksi. Hän alkaa täysin kahelin murhaputken pikkukaupungissa, jonka sheriffille hän on kiinni jäädessään vannonut kostoa. Murhia ja verta riittää omituisen hauskasti toteutetussa elokuvassa, joka väliin naurattaa ja väliin turhauttaa.

Jack Frost on siitä hassu elokuva, että jos se olisi tehty kymmenen vuotta aiemmin, se olisi yksi kuuluisimpia kauhuhittejä. Nyt se on vähän omituinen kuriositeetti, joka kiteyttää kaiken mikä 90-luvun kauhussa oli pielessä: elokuvat tavallaan jäivät toistamaan 80-luvun kuluneita käänteitä, mutta tavallaan kietoivat ne itseironiaan, jolloin luvassa ei ollut jännitystä, mutta ei sitten tavallaan hauskuuttakaan. Sen minkä esim. Scream (1996) teki hyvin, monet muut tekivät huonosti. Kauhu etsi suuntaansa ja joskus aivopieruna seurasi murhaavia lumiukkoja, tai Roland Emmerichin Godzilla (1998). Ei se mitään, tuosta kaiken kaikkiaan omituisesta vuosikymmenestä selvittiin, ja Jack Frost on ihan mukiinmenevä pala sitä.

Jos murhaava lumiukko on lähtökohtaisesti lähellä sydäntäsi, Jack Frost kuuluu muiden ohella elimellisesti joulukauhuelokuvien kaanoniin. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kaikilla näillä kolmella elokuvalla on yksi yhteinen yksityiskohta. Black Christmasissa sisarkuntaan soitteleva murhaaja sekoilee tyypistä nimeltä Billy, Silent Night, Deadly Nightin murhaaja on Billy ja Jack Frostin ensimmäinen uhri on päätä lyhyempi Billy.

Joulun kunniaksi yksi tähti lisää Jack Frostille.

Hyvää joulua ja onnellista loppuvuotta!

Arvostelu: Revenge (2018)

”I saw her laugh, and then she said: Go away…”

– System of a Down

Ohjaus ja käsikirjoitus: Coralie Fargeat

Pääosat: Matilda Anna Ingrid Lutz, Kevin Janssens, Vincent Colombe

Kesto: 1 t 48 min

Ikäraja: 18

Toivottavasti piakkoin koittaa aika, jolloin voimme lakata puhumasta naisohjaajista erotuksena (mies)ohjaajiin ja puhua vain ohjaajista. Silloin voimme paitsi tasa-arvon, myös taiteen nimissä, keskittyä olennaiseen ja jättää turhat ohjaajaan – tai muuhun tuotantotiimiin – kohdistuvat oletukset pois. Hyviä aloituksia on jo nähty, mutta yhä ohjaajan palli tuntuu olevan pitkälti miesten paikka, varsinkin genre-elokuvasta puhuttaessa. Siksi tuntosarvet värähtävät myönteisesti aina, kun tarjolla on paitsi naisen ohjaama, myös kirjoittama kauhuelokuva. Valitettavasti sukupuoli ei (edelleenkään) kanna minkäänlaista taetta laadusta. Revenge ei ole kovinkaan hyvä elokuva – olipa sen ohjaaja ihan kuka vain.

Elokuva kertoo Jenistä (Matilda Anna Ingrid Lutz), joka vetäytyy vaimoaan pettävän Richard-sian (Kevin Janssens) kanssa lomailemaan aavikon laidalle hulppeaan taloon. Paikalle saapuvat vuorokautta liian aikaisin myös Richardin kaverit, vuotuiselle metsästysretkelle valmistautuvat Stan (Vincent Colombe) ja Dimitri (Guillaume Bouchède). Seksikäs nainen on miehille selkeästi liikaa, joten Richardin poistuessa pariksi tunniksi paikalta päättää Stan raiskata naisen. Richardin saavuttua paikalle ja saatua tietää asiasta, hommat menevät vielä enemmän päin mäntyä - Richard kun päättää pikaisesti murhata naisen – syystä joka jää katsojalle hämäräksi. Motivaationa on, että nainen "toimittaa heidät kaikki 15 vuodeksi vankilaan" – jotenkin siis myös ne kaksi miestä, jotka eivät ole mihinkään rikoksiin syyllistyneet. No, Jenhän vetää eeppiset revenantit, joiden rinnalla Leonardo Di Caprio näyttää amatööriltä, ja palaa kostamaan.

Kaikki elokuvassa, sen nimeä myöten, viittaa kauhu- / eksploitaatioelokuvan rape and revenge -alagenreen, jonka kuuluisin edustaja on I Spit on Your Grave (1978) sekä sen remake vuodelta 2010.  Rape and revenge -elokuvat nousivat 70-luvun ekplsoitaatioaallon myötä jopa valtavirtayleisöjen katseiden alle. Niiden premissi oli äärimmäisen simppeliksi hiottu: mahdollisimman inhottava raiskaus, jonka jälkeen mahdollisimman inhottava kosto raiskaajille. Genre pyrki vetoamaan kaikkein alimpiin vietteihin: kärsimyksen tirkistelyyn, julman koston tuomaan yksioikoiseen nautintoon sekä oikeutuksen tunteeseen, jossa kosto antaa anteeksi seksuaalisen väkivallan seuraamisen. Toiset löysivät genrestä feminististä, naista voimaannuttavaa kuvastoa, kun toiset vetosivat siihen, että pääosin miehistä koostuvien tuotantoryhmien ja yleisöjen silmien alla kuvattu naiseen kohdistuva loputon seksuaalinen väkivalta oli vähintäänkin kyseenalaista. Toki seksuaalinen väkivalta ja sen kostaminen, ovat toistuvia teemoja eksploitaatiogenren ulkopuolellakin, mutta itse näin Revengen linkittyvät nimenomaan tarkoituksella tähän kauhun alagenreen. Revengen juoni on aivan yhtä yksinkertainen kuin näissä, mutta elokuva ei (onneksi) mässäile seksuaalisella väkivallalla yhtä paljon. Raiskauskohtaus on inhottava ja ahdistava, mutta toteutettu – öh – "tyylikkäämmin”. Myös naisen kuoriutuminen varsinaiseksi kostonenkeliksi myötäilee 70-luvun eksploitaatioelokuvien kuvastoa ja tematiikkaa.

Kun juoni on näin yksinkertainen ja elokuva asettuu selkeästi raiskaus–kosto -elokuvien jalanjäljille, voi perustellusti kysyä, tuoko se jotain uutta näkemystä asiaan. Onko esikoisohjaajalla jokin aiemmasta poikkeava uniikki tulokulma asiaan? Valottaako elokuva koston tematiikkaa feminiinisestä tai feministisestä näkökulmasta? Tai jostakin muusta merkityksellisestä kulmasta? Mielestäni ei. Raiskattu ja kuolemaan jätetty nainen vain päätyy ramboilemaan aavikolle kireät vatsalihakset hiestä kimaltaen alusvaatteisillaan. Seksuaalinen väkivaltakin trivialisoituu yksinkertaiseksi juonen motiiviksi. Edes miesten pyllyjen näyttäminen ei ole eurooppalaisessa elokuvassa Hollywoodin verrattuna mikään tabu, joten edes siltä osin elokuva ei saa arvonnousua. Kaikki elokuvassa on joko niin pöljää tai niin epäuskottavaa, että aloin puolivälistä lähtien odottamaan juonenkäännettä, joka kääntää koko pakan ylösalaisin tai antaa yllättäen jonkin avaimen katsoa elokuvaa uusin silmin. Odotin turhaan.

Rambo - New Blood

Olisin tahtonut tykätä elokuvasta, ja yritin kannustaa sitä loppuun asti, mutta käsikirjoituksen käsittämättömyydet eivät suoneet sitä mahdollisuutta. Läpi elokuvan sen mieshenkilöt toimivat täysin selittämättömällä tavalla. Jenin poikaystävästä Richardista kuoriutuu über-misogynisti täysin puun takaa ja kaikki – ihan kaikki – mitä hän tekee on täysin omituista. Miksi hän yrittää murhata Jenin? Miksi hän sotkee auton ikkunan metsästämänsä pikkueläimen verellä? Miksi hän menee suihkuun ihan kesken kaiken? Miksi hän keekoilee alasti ja jäljittelee turhaan Christian Balen loistavaa roolisuoritusta Patrick Batemanina? Entä miksi Dimitri ei ammu Jeniä saadessaan tilaisuuden vaan kiduttaa tätä dippaamalla tätä veteen uudestaan ja uudestaan? Käsikirjoituksen pöljyys nousee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa, että raiskaaja-Stan on itse asiassa elokuvan inhimillisin hahmo. Hän katuu, itkee, syyttää Richardia ja haluaa auttaa Jeniä. Hän on myös ainoa, joka palelee tai jota väsyttää – Jen mukaan lukien.

Elokuva ei ole edes niin brutaali ja verinen kuin voisi olettaa. Verta kyllä roiskitaan epäuskottavuuteen saakka, mutta mielestäni ”kostaminen” tai ylipäätään mikään väkivaltaan liittyvä käsitellään elokuvassa kaksijakoisesti. Yhtä aikaa ruudulle singotaan litroittain verta, mutta yhteenotot latistuvat lähinnä räiskinnäksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fargeat tuntuu selvästi halunneen raa’an elokuvan, mutta on sitten kuitenkin jotenkin arkaillut.

Myös yksityiskohtien virheellisyys elokuvassa alkaa puuduttaa. Oksaan seivästynyt Jen ei kärsi sisäisestä verenvuodosta, eikä edes nestehukasta aavikolla. Asetta ilmeisesti ensimmäistä kertaa käsittelevänä hän oppii hämmästyttävän nopeasti uskomattomaksi tarkka-ampujaksi. Sitten se tärkein: jos kuumalla oluttölkillä saisi ihoon painettua tölkin etiketin kuvion (ei saa), se palaisi siihen peilikuvana (ihan tosi!). Tottahan tämä valinta on tehty tarkoituksella, tämä kun on kostofantasia, mutta kun näillä kauneusvirheillä ei ole mitään kerronnallista motivaatiota, ne tuntuvat vain oudoilta ja vieraannuttavat – ja vieraantuminen on hallaa elokuvassa, jonka tematiikkana on ravisteleva, vatsanpohjassa tuntuva kosto.

Lopuksi ne hyvät puolet. Elokuvan visuaalinen ilme on kaunis, kuvaus on hienoa ja sen ratkaisuissa on hyviä ideoita. Myös kuvasommittelussa on muutamia hyviä oivalluksia. Verellä läträäminen on ihan tyylikästä, mutta jää kauas vaikkapa Insidestä (2007). Ilman kaunista visuaalista ilmettä arvosanani olisi ehdottomasti yksi tähti.

Voihan tämä olla jollekulle ihan kiva, pieni – tosin ylipitkä – vuoristorata-ajelu, ja jos joku tästä voimaantuu, niin hienoa. Kovasti tätä on yhdeksi vuoden 2018 parhaista kauhuelokuvista kehuttu, mistä hatunnosto Fargeatille. Itselleni elokuva jätti vaivaantuneen olon epäloogisuudessaan, ja suoranaisessa luupäisessä kliseisyydessään, eikä sen kostokaan ollut tarpeeksi brutaali, jotta se jättäisi minkäänlaisia katarttisia viboja. Haulikko nurkkaan ja pora käteen ensi kerralla.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Rézo Films