”Lunta silmäripsissäsi
kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”
– Ultra Bra
Ohjaaja: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi
Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli
Kesto: 1 tunti 38 min
Ikäraja: K 18
Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on
aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon
pariin.
Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper)
joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa,
mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli)
ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan
Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta –
entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa
jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja
pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton
koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan
(tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn
huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään
vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja
miksi sieltä lähtevät murhataan?
Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja
kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla
todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?
Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa |
Alkuperäinen Suspiria
ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien
virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria
on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole
kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia
dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren
lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä
mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin
whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku
päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria
nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy
kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole
niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole
ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja
sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan
puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan
elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti,
rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa
ja se kiristää taitavasti otettaan.
On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea,
eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan
visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle
ekspressionismille, kuten Tri Caligarin
kabinetille (1920) ja Nosferatulle
(1922), kuten Argento on itsekin sanonut.
Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle
länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat
oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja
goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin
tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin.
Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä
(1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja
jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano
Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva
vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät
pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla
on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma
luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi.
Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista
tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon
kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä
satuttanutta Stefania Casinia.
Suzy etsii vastauksia |
Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua
erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto
puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen
elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla.
Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli
mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä
palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan
opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen
jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty
kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan,
näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat.
Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini
italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei
pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta
huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian
kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin
kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui
ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman
vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa
repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan
outoa, unenomaista tunnelmaa.
Suspirian
yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa.
Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on
taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield
ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva
musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan
täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan
vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon
Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo
Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa
lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.
Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta? |
Suspiria on
kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan.
Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi
vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi
nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä
johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti
laskuun pian Suspirian jälkeen.
Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin,
joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden
floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu
kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei
istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten
on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com
Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage