Arvostelu: Us (2019)

”Me olemme yö…”

– YUP

Ohjaaja: Jordan Peele

Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosat: Lupita Nyong’o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

*** Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita ***

Jordan Peele on tilanteessa, josta jokainen ohjaaja unelmoi, ja jota jokainen pelkää. Get Outin jälkeen uutta elokuvaa odotti koko elokuvamaailma. Kaikkien katseet olivat kääntyneet ohjaajaan, joka veti esikoisohjauksestaan parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, sai harteilleen yhteiskunnallisen kauhuelokuvan lipunkantajan viitan, veti valtavat lipputulot pikkubudjetilla ja sai ylistäviä arvioita kaikkialla. Voiko Us mitenkään lunastaa siihen kohdistettuja odotuksia? Vastaus on kyllä. Us on loistava, ajankohtainen ja omaperäinen kauhuelokuva.

Us alkaa vuodesta 1986, jolloin nuori Adelaide harhailee Santa Cruzin rantabulevardilla tivolista Shaman’s Vision Quest -nimiseen vekkulamaiseen peilisaliin, missä hän kohtaa jotain kammottavaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Adelaide (Lupita Nyong'o) palaa perheensä kanssa samoihin maisemiin. Peilisalin nimi on vaihtunut poliittisesti korrektimpaan Merlinin lumottuun metsään, mutta naisen trauma on yhä jäljellä. Perheen kesäloma nyrjähtää sijoiltaan ensimmäisenä yönä, kun lomapaikan eteen ilmestyy neljä karmivaa hahmoa – perheen kummallinen varjoversio on tullut sakset käsissään piinaamaan heitä. Elokuva ammentaa lapsuuden pelkojen syvistä vesistä, jostain kaikkein perimmäisestä kauhunlähteestä, tehokkaasti. Seuraa home invasion -kauhulle tyypillistä painostavaa jännitystä, kun mysteeriä lähdetään ratkomaan auki, mutta elokuvassa on annosteltu reilulla kädellä huumoriakin. Perheen isä (Winston Duke) tarjoaa tavan takaa kevennystä tunnelmaan, ja välillä tarinaa ryyditetään mustalla huumorilla jopa niille rajoille, että se joko hytkyttää tai saa lyömään kättä otsaan. Kauhuelokuvana elokuva ei ole erityisen raju, pikemminkin omituinen tunnelma palvelee elokuvan perimmäistä mysteeriä – mitä kaksoisolennot oikein ovat, ja mitä ne haluavat.

"Under the moonlight you see a sight that almost stops your heart"

Us tekee oikeastaan pitkälti saman, minkä Get Out aiemmin – eikä mielestäni vertailua voi, tai kannata, välttää. Se ottaa vanhan, ehkä hieman kuluneen kauhuelokuvan skenaarion ja pyörittää siihen omat mausteensa, jopa kokonaisen oman maailmansa. Get Out kertoi jo nimellään, että hymyilevään kotiin saapuva pahaa aavistamaton päähenkilö on kaikkea muuta kuin turvassa. Us taas alkaa home invasion -kauhuna, ja tekee sen vielä peräti melko tyypillisesti, mutta sitten se kasvaa ja kasvaa, jopa apokalyptisiin mittoihin. Kumpikin elokuva jättää nälän – Get Out jätti kysymyksen siitä, mitä mysteerinen perhe oli puuhannut ennen elokuvan tapahtumia, Us taas saa miettimään, mitä elokuvan jälkeen tapahtuu. Kumpikin on toki kysymyksiä, joihin en halua vastausta – enkä usko että näistä kumpikaan saa jatko-osaa.

Get Outin teemat käsittelivät rotujen välisiä jännitteitä, orjuutta, syvällistä kulttuurista ja henkistä ristiriitaa – Usissa teemat ovat vähintään yhtä isoja – jopa tärkeämpiä – mutta niitä ei isketä aivan yhtä suorasukaisesti naamaan. Us käsittelee kaksoisolentojen kautta ihmisyyden pimeitä puolia, minkä vuoksi sen teemat ovat universaaleja, mutta sen yhteiskunnallisempi teema on monitulkintaisempi. Kaksoisolentojen maailma tuo elokuvaan sosiaalisen luokkajaon pimeät puolet – sen kuinka synnyinpaikka ja tausta lyövät leimansa loppuelämään. Toiset saavat syntyjään kaikki mahdollisuudet, toisille on luvassa kylmää kyytiä – varsinkin Yhdysvalloissa, joissa amerikkalaisen unelman kääntöpuolena on ”kaikki pärjäävät omillaan” -mentaliteetti. Ja Usista on mahdotonta puhua puhumatta Yhdysvalloista.

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä jakautuneempi kuin pitkään aikaan. Kaksipuoluejärjestelmä aiheuttaa poliittisten mielipiteiden polarisoitumista niin pitkälle, että vastapuolta ei edes kannata yrittää kuunnella. Eikä tässä ole kyse siitä kummalla puolella on, kummallakin on omat haavansa. Donald Trumpin valinta presidentiksi 2016 jätti niin syvät traumat demokraateille, että ne tulevat vaikuttamaan vielä, kun valta on jo kauan sitten vaihtunut. Varmasti hieman samalla tavalla republikaanipuolella valtamedian ja Trumpin välinen kädenvääntö on vaikuttanut negatiivisesti – mihin voi luottaa, kun oma presidentti pitää lehdistöä valeautomaattina, ja lehdistö pyrkii purkamaan tositv-presidentin pöyristyttävimpiä väitteitä? Mutta ei Trump ole syy, vaan seuraus. Seuraus pitkästä kehityksestä, jossa toinen puoli vaikuttaa rasisti-junteilta ja toinen maata rappeuttavalta, ylimieliseltä eliitiltä. Toinen puoli on täynnä aseistautuvia barbaareja ja toinen perusoikeuksia kaventavia lätisijöitä. Kannattaako toista puolta edes yrittää ymmärtää, voiko heidän mölinäänsä kuunnella? Voisiko heidät yrittää unohtaa? Entä millainen on jakautuneen maan tulevaisuus? Näet varmasti mitä ajan takaa. Samalla Us tahtoo myös kysyä, millaisia me itse olemme yksilöinä. Jos vastapuoli on meidän peilikuvamme, voiko meitä erottaa siitä – ja jos ei, mitä se kertoo meistä? Kun perheen äiti kysyy varjoperheen äidiltä, mitä nämä kaksoisolennot ovat, kuuluu vastaus: ”Me olemme amerikkalaisia”. Tähän lauseeseen kiteytyy elokuvan nerokkuus. Jakautuminen, kaksijakoisuus läpäisee koko elokuvan. Varjoperheen aseina ovat sakset, ja vuoden 1986 Hands Across America -kampanja pyrkii yhdistämään maan ja kansan, mutta samalla mereltä merelle ulottuva ihmisketju jakaa maan kahtia.

"You hear a creature creeping up behind"

Elokuvan tekninen puoli on kaunista katsottavaa – elokuvan kuvannut Mike Gioulakis on tehnyt mm. It Followsin (2014) ja jälki on sen mukaista – vaikka aivan yhtä nerokkaasti Usia ei ole kuvattu. Erityismaininta on pakko antaa elokuvan musiikista. Jo Get Outin scoren säveltänyt Michael Abels on luonut käsittämättömän upean musiikin elokuvaan – ja musiikkia käytetään muutenkin nerokkaasti, vaikka N.W.A.:n Fuck tha Police menee jo miltei liian pitkälle – hyvällä tavalla tosin.

Elokuvalla voisi antaa pyyhkeitä hieman liian pitkästä kestosta, olisihan tämä vartin lyhyempänä kompaktimpi – esimerkiksi valkoisen ystäväperheen mukaan tuominen tuntuu venyttävän kestoa tuomatta paljoakaan elokuvaan. Mutta ratkaisu on toki perusteltu ja osoittaa, että tällä kertaa ei ole kyse rodusta – niin valkoiset, mustat kuin kaikki muutkin ovat saman tilanteen ja ongelman edessä. Lisäksi olisin kaivannut elokuvan kaksoisolento-pahiksilta hieman enemmän. Näyttelijät tekevät loistavat tuplaroolit pelottavina ilmestyksinä – erityisesti mahtava Lupita Nyong'o perheiden äiteinä. Kaksoisolennot ovat tehokkaita ja saavat ihokarvat pystyyn, mutta elokuva olisi voinut nojata pikemminkin heidän karmivuuteensa, kuin heidän tuomaansa väkivallan uhkaan. Tämä on ehkä pieni hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta en jaksa valittaa. Kaiken kaikkiaan Us on loistava, ja sen lopetus kylmää. Voi olla, että se ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin Get Out, mutta vähintään yhtä omaperäinen se on, ja sitäkin monisyisempi. Se ei välttämättä saa yhtä paljon fanikuntaa kuin valkoisten ja mustien välisistä eroista nerokkaasti huumoria(kin) lypsänyt Get Out, sillä se on vakavampi, vaativampi ja synkempi. Peele pystyi lunastamaan hänelle asetetut odotukset, eikä menestyksen tuomasta krapulasta ole jälkeäkään. No, pienet sille. Ja täydet.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: Apostle (2018)

”Kuolee karja, kuolee suku, samaten itse kuolet…”

– Moonsorrow

Ohjaaja: Gareth Evans

Käsikirjoitus: Gareth Evans

Pääosat: Dan Stevens, Michael Sheen, Lucy Boynton

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Parhaat kauhuelokuvat ovat usein niitä, jotka tarjoavat useita tulkintamahdollisuuksia, mutta eivät tuputa niitä. Niiden voi tulkita kertovan isommista asioista, mutta yhtälailla niitä voi katsoa vain kauhuelokuvina – tällöin ne eivät ole pelkkää tyhjää rymistelyä, mutta toisaalta vuosien varrella niiden viesti ei myöskään laimene. Netflixin kautta julkaistussa Apostlessa voi nähdä iskuja uskonnollista fanatismia, pienten yhteisöjen näköalatonta fundamentalismia, vallan keskittymisen ongelmia sekä eritoten luonnon riistoa kohtaan. Mutta yhtä lailla sitä voi katsoa hiljalleen avautuvana mysteerinä, joka virittää tunnelmaansa pitkään – kunnes on aika päästää helvetti valloilleen.

Ohjaaja Gareth Evans tunnetaan loistavista Indonesiassa tuotetuista action-trillereistään Raid: Redemption (2011) ja Raid 2: Berandal (2014). Kummatkin ovat hengästyttäviä toimintaelokuvia – ja varsinkin kakkososa ansaitsee paikkansa modernin action-elokuvan kirkkaimmassa kärjessä, ihan siinä Dreddin ja John Wickin kyljessä. Kauhun puolella mies käväisi yhdessä ohjaaja Timo Tjahjanton kanssa antologiaelokuva V/H/S 2:n (2013) osiossa Safe Haven, joka oli paitsi elokuvan paras osio, myös yksi parhaista found footage -pätkistä koskaan. Myös Safe Haven sijoittui Itä-Aasiaan. Aikaisempiin töihin verrattuna Apostlen lähtökohta – 1900-luvun Englanti – on erilainen, mutta ohjaajan tuntien elokuvalta on lupa odottaa laadukasta jälkeä ja brutaalia väkivaltaa. Ja näitä Apostle tarjoaakin.

Elokuvassa mystinen kultti Englannin rannikolla on kaapannut rikkaan perheen tyttären saarelleen lunnaiden toivossa. Naisen veli Thomas (Dan Stevens) lähtee pelastamaan siskoaan soluttautumalla salaa lahkon joukkoon. Lahko elää pienessä kommuunissa saarella, jonka oli tarkoitus olla onnen ja vapauden tyyssija, mutta sen sadot ovat vuodesta toiseen huonompia ja epätoivo on hiipinyt sen kolmen perustajaisän sydämiin. Kultin uskonto vaikuttaa omituiselta kristinuskon ja luonnonuskontojen väännökseltä, mutta sen takana väikkyy muitakin. Jo saapumisiltanaan Thomas saa huomata jokaiselta lahkolaiselta vaadittavan verta lasipurkissa iltaisin – ja lattialautojen alla ahnas olento nuolee pisarat, jotka Thomasin sormesta vuotavat lattialankuille.

Nyt ei seuraa hyvää

Elokuvan alkuasetelma jo tietysti kertoo, että huonompaan suuntaan meininki on koko ajan menossa, ja The Wicker Manin (1973) tuntevat osannevat arvata mihin kaikki tulee johtamaan. Elokuva kumartaa lattiaan asti tälle englantilaiselle kauhuklassikolle – eikä siinä ole mitään vikaa – mutta osaa se silti vääntää katsojan odotuksia ja vetää mattoa alta sopivasti. Tosin Wicker Manin vapaamielisen kukkaisuskonnon sijaan Apostlen kultti tuntuu viittaavan enemmän Yhdysvaltain ensimmäisten siirtokuntien puritaaneihin. Elokuva nivoo useampia genrejä sisäänsä ja löytää aiheeseensa tuoretta verta. Elokuvassa voisi myös nähdä viitteitä esimerkiksi Scorcesen elokuvaan Silence (2016) tai Robert Eggersin The VVitch: A New-England Folk Taleen (2015) – vaikka minua kuvasto muistutti pikemmin Outlast 2 -pelistä (2017).  Apostle kasvattaa kierroksiaan loppua kohden ja säälimätöntä menoa on ajoittain luvassa, kun primitiivisiä fundamentalistien rankaisuvälineitä aletaan kaivaa esiin. Kuten sanottu, elokuva ei puhkiselitä tarkoituksiaan, vaan sen monimutkaisesta vyyhdistä voi kukin löytää erilaisia teemoja: oman maailmankuvan murtuminen ja muuttuminen, luonnon hyväksikäyttäminen, ääriliikkeiden nousu murroksessa olevan yhteisön keskellä ovat kaikki elokuvassa läsnä. Elokuva ei kuitenkaan anna helppoja vastauksia. Lopulta kyse on ihmisen umpiluupäisestä kyvyttömyydestä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin – riistäminen on helpompaa kuin sopusoinnussa eläminen, vangitseminen ja tuhoaminen helpompaa kuin ymmärtäminen. Mutta onko ihmisestä murtautumaan ulos pystyttämästään rakennelmasta vaikka loppu häämöttäisi? Vastaukseen ei ehkä yksi kauhuelokuva  riitä.

Ohjaaja Evans ja hänen luottokuvaajansa Matt Flannery ovat luoneet elokuvaan upean visuaalisen ilmeen. Epookkina lavasteet toimivat loistavasti, pieni kyläyhteisö on luotu luontevasti ja kuviin osataan rakentaa sekä kauniita että kauheita näkyjä, mutta elokuvan varsinainen porkkana on kameratyöskentely. Kuvaus on täynnä visuaalisesti hyviä ideoita ja tappeluissa kameraa käytetään Raid-elokuvista muistuttavalla tavalla – tosin siinä, missä Raidin kamera-ajot loivat hengästyttävää tunnelmaa, Apostlessa kameran vieminen kiinni toimintaan tukee elokuvan naturalisen ilkeää otetta väkivaltaan. Lyönnit, viillot ja laukaukset todella tuntuvat. Elokuva yltyy loppua kohden paikoittain todella väkivaltaiseksi ja väkivalta on kuvattu tehokkaan inhottavalla tavalla. Viimeistään kun kamera kuvaa ruuvipenkkiin kiinnitettävän silmien kautta – jopa paineesta syntyviä verenpurkaumia myöten – on todettava katsovansa ainutlaatuisen visuaalista, kammottavaa kauhuelokuvaa. Evans myös hallitsee kauhuelementtien käytön tyylikkäästi. Elokuvassa ei ole erityisemmin jump scareja ja se onnistuu nostamaan karvat pystyyn useasti muilla keinoilla.

Thomasilla on olkiukon sijaan olkikoti

On mielenkiintoista, että Apostlen kaltainen, yli kaksi tuntia pitkä, rajua väkivaltaa sisältävä genre-elokuva julkaistaan nimenomaan Netflixin kautta. Kun 2000-luvun alkupuolella Sopranos ja Kylmä Rinki olivat pioneereinä nostamassa HBO:n kautta sarjoja ennennäkemättömälle kultakaudelle (joka jatkuu yhä), yhdeksi taustasyyksi on nähty nimenomaan HBO:n perustuminen tilausmalliin. Sen ansiosta käsikirjoittajat saattoivat kirjoittaa jaksot ilman tuskastuttavien mainoskatkojen tuomaa taakkaa, eikä tuotannoilla ollut paineita seurata yksittäisten jaksojen katsojalukuja, vaan ne saattoivat rakentaa rauhassa pidempiä tarinakaaria. Ehkä vastaavanlaista kehitystä saattaa tapahtua striimauspalveluiden noususta myös elokuville, kun ensi-iltaviikonloppujen ristipainetta ei ole – tilausrahathan Netflix saa vaikkei se olisi välitön hitti. Näin vakavammat ja vaativammatkin elokuvat voivat saada levityskanavia, ja genre-elokuvathan usein ottavat aikansa ennen kuin niiden maine kasvaa ja ne löytävät ansaitsemansa arvostuksen.

Apostle on loistoleffa, mutta muutaman kauneusvirheen se sisältää. Vaikka sen ei ole tarkoitus tarjota valmiita vastauksia, muutama juoniaukko ja ilmaan jäävä sivujuonne olisi voitu päätellä paremmin – ja onhan tuo kesto aika järkälemäinen. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kuten kultin profeettaa Malcolmia esittävä Michael Sheen sekä hänen käsikassaranaan pyörivä, uhkaava Mark Lewis Jones, mutta pääosaa esittävä Dan Stevens käy yhä tönkömmäksi elokuvan edetessä. Varsinkin kun kärsimystä pitäisi kasata kärsimyksen päälle ja löytää rooliin sitä kautta lisää kierroksia, Stevens tuntuu jumittuvan yhteen ilmeeseen ja fiilikseen. Ei se huono suoritus ole, mutta ei erityisen hyväkään. Pikkuvaluvikojen vuoksi en ihan täysiä pisteitä voi antaa, vaikka paikoin vavahduttava elokuva niitä huutaisikin.

Arvosana

PS. Eihän se mennyt ohi, että saarelle matkataan Finlandia-nimisellä paatilla?

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Forbes

Kuvat: XYZ Films

Katsaus genreen: Found footage -kauhu

Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää. Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.

Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1. persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso -podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko. kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.

Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC])

 Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia kauhua edeltävässä Peeping Tomissa (1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh – ”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana työskentelevät amerikkalaiset.

80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa elokuvissa – kuten belgialaisessa Man Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton, muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu ”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.

Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project)

Blair Witch Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia. Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni) Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair ei olisi saanut seuraajia.

Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti teki My Little Eye jo 2001, mutta se oli pieni hitti Paranormal Activityyn verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun Paranormal Activity ilmestyi, Blair Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.

Juoskaa saatana! (Trolljägaren)

Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät  – on turhaa, sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä ja usein niiden elokuvalliset meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista Behind the Mask – the Rise of Leslie Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea. Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva kannattaa katsoa!

Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma suosikkini Grave Encounters (2011) sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1 & 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin. Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden kanssa flirttailevat Last Exorcism (2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia suosittelen varauksetta!

Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren)

Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes (2007) sekä muka-snuff August Underground -trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin? Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä ”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja leffa pyörimään.

Arvostelu: The House that Jack Built (2018)

”En minä kuuroille huuda, vain niille jotka kuuntelee,
en sokeille maalaa, vaan niille jotka näkee…”

– Ajattara

Ohjaaja: Lars von Trier

Käsikirjoitus: Lars von Trier

Pääosat: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman, Siobhan Fallon Hogan

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla on neljän kilometrin levyinen ja kahden ja puolen sadan kilometrin pituinen demilitarisoitu vyöhyke. Sitä vartioivat kummaltakin puolelta armeijat, jotka ovat alituisessa valmiustilassa. Se on niin miinoitettu ja täynnä piikkilankaa, että siellä elää monia uhanalaisia eläinlajeja, joiden elinpiirit ovat uhattuna paikoissa, joissa ihminen voi vapaasti liikkua. Jos tuolla alueella juoksee alasti huutaen kommunismin vastaisia iskulauseita heiluttaen Amerikan lippua, on paremmassa turvassa, kuin kommentoidessaan Lars von Trierin uutta elokuvaa The House that Jack Built. Sellainen miinakenttä se nimittäin on.

The House that Jack Built kertoo Jackista (Matt Dillon), joka murhaa ihmisiä. Elokuvan kehyskertomuksena on synnintunnustus, jonka Jack puhuu mustan ruudun ja välillä kuvamontaasin päälle hahmolle nimeltä Verge (Bruno Ganz). Tuon kertomuksen raameissa Jack kuvailee viisi episodia elämänsä varrelta, joista kukin on yksi hänen murhistaan. Suurin osa uhreista on naisia, mutta kyllä lapsia ja eläimiäkin muistetaan. Murhiensa yhteydessä Jack rakentaa taloa, joka ei koskaan valmistu. Juuri kun yhden seinät alkavat olla pystyssä, Jack piirtää jo uutta. Purkaa ja piirtää, etsii ja murhaa yhä uudestaan. Eipä tätä juonikuvausta sen enempää tarvita.

Kun Lars von Trierin kaltainen auteur-ohjaaja tekee kauhua, niskavillat nousevat väkisinkin pystyyn. Trier on jo draamaelokuvan raameissa pystynyt äärettömään julmuuteen, joten genre, jossa julmuus ja väkivalta on jo sisäänrakennettuna, voi olla tällaisissa käsissä täysi painajainen – muistatteko mitä Haneke teki Funny Gamesissa (1997)? Ja painajainenhan tietysti The House that Jack Built onkin. Jos puhun hetken elokuvasta kauhun näkökulmasta, sen perimmäisenä tehokeinona on äärimmäisen julmuuden odottaminen ja sen kauhistuttavuus. Se kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten ruuvipenkissä saa istua pitkän kaavan kautta. Elokuva vääntää solmuaan kireämmälle koko ajan – ensimmäinen murha on brutaali, mutta sen uhri (Uma Thurman) on vielä tekijälleen tuntematon. Kun Jack lähtee piknikille ilmeisesti tyttöystävänä pitämänsä äidin ja tämän kahden lapsen kanssa, niin… No niin – julmuus kiepsahtaa mustan komedian puolelle jo aika alkuvaiheessa. Muutenkin elokuvassa on järjettömän tiukan aiheensa puitteissa melko keveä tunnelma – ja tähän kontrapunktiin Matt Dillon on juuri oikea näyttelijä. Hänessä on tarpeeksi hulluutta ollakseen uskottava ja tarpeeksi vakavuutta ollakseen hauska.

Jackilla on "hienovarainen" tapa tehdä taidetta

Useissa monisäikeisissä elokuvissa katsojan oletettua tulkintaa ohjataan elokuvallisin keinoin – vihjaamalla ja viittaamalla – ja jättämällä tilaa tulkinnalle. The House that Jack Builtissa taas ei ole mitään hienovaraista. Se on pelkkää huutomerkkiä. Trier kyllä tietää, mitä hänestä aiotaan sanoa ja vaikka mies on herkkäluonteinen ja – haastatteluiden perusteella – sävyisä, hän ohjaa tällä kertaa keskisormi tukevasti pystyssä. Tulkinnoille on kyllä tilaa, mutta kaiken mitä elokuva sanoo, se huutaa. Sen kehyskertomuksen voi tulkita joko pakolliseksi – sillä muuten elokuva olisi täysin ontto – tai infantiiliksi, sillä sen verran alleviivattu yhteys Danten Infernoon (1320) elokuvalla on. Elokuvaan ahdetun provokaation voi nähdä väärin ajoitettuna, kömpelönä – tai toki riemukkaanakin.

Trier on vaikeassa paikassa. Transgressiivisen taiteen tekijä on pakostakin ahtaalla nykymaailmassa. Netti on täynnä järkyttävää kamaa; rahoitus on kortilla, jos ei tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä; jos provosoi, saa leiman otsaan – sillä vastapuoli käyttää jo samoja provokaation keinoja. Miten voi murtaa normeja, kun normien purku on sekä avarakatseisten että kapeakatseisten päämäärä (eri tavoin tosin)? Miten voi olla kiinnostava, kun kaikki info ja kaikki viihde on napsautuksen päässä (tai niin on helppo kuvitella)? Miten voi kommentoida mitään, kun nekin jotka ovat samaa mieltä kanssasi, etsivät syytä lyödä sinua sanomisillasi? Miten kommentoida fiktiolla sortumatta pelkän visuaalisen pamfletin tekemiseen?

Trier on tehnyt elämänsä varrella lukuisia elokuvia, joiden pahan olon, hyväksikäytön, suoranaisen alentamisen keskiössä on naisia. Naiseen kohdistuvan väkivallan estetisointia on problematisoitu jo kauan ennen Me Too -kampanjaa, ja syystä. Onko Trier elokuvissaan misogynisti? Mielestäni ei, mutta totuuden nimissä elokuvia voi kyllä hyvin tulkita misogynistisiksi – koska tulkinta, jolle on todisteet itse teoksesta ei voi olla täysin väärä. Trier sanoi Cannesissa 2011 ymmärtävänsä osaltaan Hitleriä ja sai porttikiellon festarille. Onko Trier siis natsi – kuten hän itse samaan syssyyn onnistui toteamaan? Ei, mutta jälleen sama juttu. Itse olen aina tulkinnut Trierin projisoivan pohjimmiltaan ahdistustaan ja kaikkein pahimpia pelkojaan elokuviinsa – kaikkein herkimmässä ja haavoittuvimmissa asemissa olevien hyväksikäyttäminen, tai alentaminen, on kamalinta, mitä kuvitella saattaa. Täytyy lisäksi muistaa, että toisaalta Trierillä on myös poikkeuksellisen monisyisiä naishahmoja elokuvissaan. Kuin vitsinä naisiin kohdistuvan väkivallan problematiikasta Trier heittää vielä loppupuolelle viisi miestä kiinni samaan rekkiin, jossa voi tappaa kaikki yhdellä luodilla – näyttämään, että ei tässä hyvin miehillekään käy. On myös hyvä muistuttaa, että elokuvassa on vahva naisnäyttelijäkaarti, joista varsinkin Uma Thurman on ollut Me Too -kampanjan äänen kannattaja.

Solmussa ollaan

The House that Jack Built on perimmältään Trierin kommentti kaikesta häneen liittyvästä julkisesta puheesta. Trier antautuu kriitikoilleen estoitta luodessaan Jackista parafraasin itsestään – hän luo murhaajastaan muitta mutkitta version itsestään ja laittaa hahmon sitten tekemään kammottavia rikoksiaan ja höpisemään provokatiivisia harhaluoteja. Arvostele sitä nyt sitten, kun mies pukee kuviksi kriitikkojen luoman kaikkein hirviömäisimmän version itsestään – ja leikkaa Jackin sanojen päälle vielä kuvamontaasin omista elokuvistaan, ettei tämäkään jäisi keneltäkään huomaamatta. Se ainoa kysymys, jonka elokuva malttaa kysyä alleviivaamatta on se, olemmeko todella muka valmiit uskomaan, että tällainen Trier pohjimmiltaan on. Miten hillitty, monisyinen ja syvällinen elokuvaohjaaja on muka impulsiivisen, pseudo-filosofisen ja muka-syvällisen ihmishirviön kaltainen? Onko meillä todella näin alhainen kuva ohjaajasta? Trier luultavasti kohauttaisi olkiaan ja hymyilisi vähän. Ja kun elokuva lopulta käy loppua kohden, ei seuraa katarsis – tietenkään – vaan katabasis: manalaan astuminen. Yllätyin samalla tavalla kuin Christopher Nolanin Interstellarissa (2014) siitä, että elokuvalla on pokkaa mennä loppuun asti – helvetti on tässä ollut koko ajan läsnä, kuten Interstellarissa mustat aukot, joten antaa palaa sitä kohti.

No niin – kuinka hyvä elokuva sitten lopulta on? No se on mielenkiintoinen. Tietysti se on hyvin tehty – ja kammottava, brutaali ja kysymyksiä herättävä. Taiteelliset arvot ovat totta kai korkeat – ja se täytyy todeta, että yksittäisen kuvan Trier edelleen todella hallitsee. Ajoittain Trier tuo niin groteskin kauniita kuvia näyttämölleen, että oksat pois. Ja välillä taas katsoja joutuu kummastelemaan – mikä idea oli uudelleen luoda Eugène Delacroix’n maalaus Dante ja Vergilius helvetissä (1822)? Miksi tuoda Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues mukaan tähän kuvastoon? Koska elokuva on pohjimmiltaan kommentti, eikä niinkään narratiivi, sen kerronnalliset ansiot rajoittuvat yksittäisiin kohtauksiin. Täytyy myöntää, että esimerkiksi neljäs ”tapaus” (”incident”, kuten elokuva hirtehisesti murhia kutsuu), joka on rakennettu tehokkaasti kylmäävän dialogin varaan, on erittäin toimiva. Mutta koska Trier tahallaan provosoi, se vie provokaatiolta voimaa. Koska Trier tahallaan alleviivaa, se vie sanomalta pohjaa. Ja koska Trier tahtoo, että joko rakastat tai vihaat elokuvaa, se haalentaa tunnetta. Pidän kyllä Trieristä elokuvantekijänä, vaikka hänen elokuviaan on usein aika vaikea katsoa. Mutta tässä on hänelle lopulta se kaikkein pahin keskisormi: arvosanani on kolme viidestä. Keskiverto.

Arvosana

PS. Bruno Ganz menehtyi 16.2.2019. Kunnia mestarillisen näyttelijän muistolle.

Lähteet: IMDB

Kuvat: Zentropa

Arvostelu: Creep (2014)

”This is out of our reach, and it's grown…”

– Nirvana

Ohjaaja: Patrick Brice

Käsikirjoitus: Patrick Brice, Mark Duplass

Pääosat: Mark Duplass, Patrick Brice

Kesto: 1 tunti 17 min

Ikäraja: 16

Oho. Creep (2014) on loistava minibudjetin kauhuleffa. Olen törmännyt elokuvaan ja sen jatko-osaan usein selatessani ”parhaiden 2010-luvun kauhuleffojen listoja”, mutta nyt vasta sain ensimmäisen osan käsiini. Ja jos et ole nähnyt elokuvaa, lukeminen kannattaa jättää tähän, ja jatkaa vasta katsomisen jälkeen. Ei välttämättä edes sen takia, että spoilaisin kaiken, vaan sen vuoksi, että tämä pieni, mokumentti-tyyliin kuvattu kauhuleffa vain toimii parhaiten, kun ei siitä juuri mitään tiedä. Ratkaisu kannattaa, eikä edes vie paljon aikaa – leffa kun kestää lopputeksteineen tunnin ja 17 minuuttia. Itse jätin jopa trailerin katsomatta, minkä vuoksi löysin Creepistä padallisen kultaa.

Yhä mukana? Okei, mennään.

Elokuva kertoo Aaronista (Patrick Brice), vähävaraisesta kuvaajasta, joka saa yksinkertaisen kuvauskeikan Josefilta (Mark Duplass). Josef on kuolemansairas ja tarkoituksena on kuvata videokuvaa hänen syntymättömälle lapselleen. Ja siinä kaikki. Aaron seurailee päivän verran Josefia kuvaten, mitä Josefin päähän pälkähtää. Ja sinnehän pälkähtää vaikka mitä.

Elokuva ei ole kovin raju, pikemminkin se luo oudon mysteerin, joka väliin kutkuttaa, kylmää ja jopa huvittaakin. Se edustaa found footage -kauhua, jota siis myös mokumentti-elokuvaksi tai pseudodokumentiksi kutsutaan. Se on kuvattu genrelle tyypillisesti kokonaan käsivaralla ja tuotantotiimi on ollut myös ilmeisen pieni – tai ilmeisesti Brice ja Duplass ovat tehneet tämän periaatteessa kahdestaan. Tästä johtuen elokuvalla ei tietenkään ole kovin korkeat tuotantoarvot, ja budjetti on luultavasti jossain muutaman tonnikalapurkin luokissa. Elokuvalla on kaikki muutkin lajityypin piirteet – ei musiikkia, ei kunnon valaistusta ja kaverit vaihtelevat välillä kohtauksen keskellä kuvaajaa. Elokuva ei myöskään ole kovin graafinen, mikä myös on tyypillistä found footage -kauhulle – ei Paranormal Activityissäkään juuri mitään näytetä. Elokuvalla kesti aikaa löytää kunnon levittäjä ja sen vuoksi se oli jo 2014 festarikierroksella, mutta sai kunnollisen levityksensä vasta pari vuotta myöhemmin. Tämänkin on tuottanut Blumhouse alamerkillään Blumhouse Tilt.

Josef käy kylvyssä. Ihan normaalisti.

Parivaljakosta Duplass on paremmin tunnettu näyttelijänä, mutta myös ohjaajana mumblecore-elokuvien parista. Mumblecore on 2000-luvun alusta periytyvä mikrobudjetin indie-elokuvan genre, joka yleensä ruotii nuorten aikuisten (kaupunkilaisten) elämää ja kriiseilyä. Painopiste on dialogissa ja elokuvat tehty pienellä porukalla. Genren klassikoita ovat esimerkiksi Funny Ha Ha (2002) ja Hannah Takes the Stairs (2007), mutta kuvan genrestä saa kyllä esim. Lena Dunhamin tuotoksista, kuten mainiosta Girls-sarjasta (2012–2017). Tältä pohjalta ei ole ihme, että Creep on sellainen kuin on.

Elokuva on kuuleman mukaan kokonaan improvisoitu kaksikon kehittäessä elokuvaa kuvattaessa. Olin hieman häkeltynyt tiedosta, sillä vaikka Creep tosiaan vaikuttaa improvisoidulta, sen kohtausten jännite on niin hyvin hallittu, että uskoin käsikirjoituksen vaikuttavan taustalla. Se on erittäin taitavasti toteutettu. Sen keskiössä on Aaronin ja Josefin vuorovaikutus heidän kuvatessa syöpään kuolevan Josefin muistovideota. Tuon vuorovaikutuksen voisi toteuttaa kömpelösti ja päälle liimatun oloisesti, mutta nyt se toimii ja dialogi vaikuttaa tavattoman aidolta. Elokuva on lähes yksin Duplasin varassa ja hän vie elokuvaa kuin pässiä lieassa. Harvoin olen nähnyt elokuvaa, joka onnistuu tekemään juonikäännöksiä ja tunnelman muutoksia näin tehokkaasti lähes jokaisessa kohtauksessa. Josef on todella kummallinen, sitten koskettava ja aito ja sitten taas ihan kaheli. Ja kun tämä tempoilu jatkuu kohtauksesta kohtaukseen, se jatkaa äimistyttämistään enemmän. Olin odottanut, että elokuva asettuu lopulta uomaansa, joka johtaa loppuun, mutta oikeastaan näitä twistejä ja pelailua katsojan arveluilla jatkuu loppuun saakka. On mahtavaa seurata, kuinka elokuva onnistuu toistuvasti vetämään mattoa alta odotuksilta.

Peachfuzz tanssii

Elokuvaa on kutsuttu slasheriksi, mutta sitä se on vain viitteellisesti, sillä tässä ei tietenkään ole kyse uhriluvusta – ei edes väkivallasta – vaan yhä omituisemmaksi äityvästä mysteeristä. Kun Josef pyytää Aaronia kuvailemaan asiaa, jota häpeää elämässään, Aaron iskee ihan puun takaa tarinan lapsuuden yökastelusta ja siitä johtuneesta pahasta traumasta. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, ettei Aaronillakaan ole ihan kaikki kortit esillä. Elokuva pitää loistavasti mysteeriään yllä, eikä pitkään aikaan ole lainkaan selvää, kumpi parista on se oikeasti hullu. Parivaljakon välinen jännite, jossa Aaron on lähinnä kokijana kameran takana – mutta samalla mysteeri itsekin – ja Josef johtajana ohjaillen päivän kulkua miten mielii, pitää katsojan varuillaan. Samalla elokuva myös pelaa seksuaalisella jännitteellä hienosti, ja kummankin hahmon seksuaalinen identiteetti on pelissä enemmän kuin vähän. Päähenkilöiden välinen hienovarainen kemia on kuvattu oudon tenhoavasti niin, ettei siitäkään oikein saa selvää – kumpi lopulta haluaa kummalta ja mitä? Periaatteessa elokuvaa voi katsoa myös niin, että se käsittelee lähes yksinomaan seksuaalisen identiteetin etsimistä – susinaamareineen kaikkineen.

On hämmästyttävää, kuinka ehjä ja monitahoinen kokonaisuus Creepistä on syntynyt näin pienillä palikoilla. Heiluvasta kamerasta huolimatta elokuva pitää otteessaan, eikä sorru myöskään ylilyönteihin. Kaikki osat ovat paikoillaan ja elokuva pitäytyy loppuun saakka tyylissään. Se on juuri sopivan mittainen, näyttää juuri oikean verran, ja jättää mukavasti kysymyksiä leijumaan ilmaan. Muutama repliikki nyrjäyttää tunnelmaa toistuvasti sinne tänne ja muutamilla pienillä tiedonjyväsillä kerrotaan paljon elokuvan mittaa laajempi tarina. Ei ole ihme, että elokuva on saanut jatko-osan, jota on vuolaasti kehuttu. Elokuva jakaa varmasti mielipiteitä ja vaatii toki katsojaltaankin jotain: jos found footage ei uppoa, jos Duplassin metkuja ei jaksa seurata, jos odottaa elokuvan yhtäkkiä ”alkavan” kunnolla – se on aika sysipaska elokuva. Mielestäni silti tällä kombinaatiolla ei tästä oikeasti paljon parempaa elokuvaa saisi. Tällaisten elokuvien takia arvosteluasteikoilla on ääripäät.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Blumhouse Tilt

Arvostelu: My Bloody Valentine (1981)

”You drained my heart, and made a spade…”

– Marilyn Manson

Ohjaaja:George Mihalka

Käsikirjoitus:Stephen Miller, John Beaird

Pääosat: Paul Kelman, Lori Hallier, Neil Affleck

Kesto:1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan klassikkoslashereista, ei voi ohittaa sitä faktaa, että harvinaisen monet niistä tulivat Kanadasta. Black Christmas (1974), Terror Train (1980), Happy Birthday to Me (1981) ja Curtains (1983) ovat kaikki kanadalaisia malliesimerkkejä hyvistä slashereistä. Sitten on tietenkin My Bloody Valentine, jolla on jostain syystä vankka paikka sydämessäni.

Elokuva kertoo Valentine Bluffsista (heh), pikkukaupungista, jonka koko elämä pyörii kaupungin kaivoksen ympärillä. Kaksikymmentä vuotta sitten ystävänpäivänä joukko mainareita jäi kaivokseen jumiin päällystön kiirehtiessä ystävänpäivätansseihin. Etsintäpartiot kaivoivat päivätolkulla romahtaneita tunneleita, kunnes löysivät viimeisen eloonjääneen, Harry Wardenin, seonneena nakertamassa muiden loukkuun jääneiden ruumiita. Tragediasta sydämistyneenä Warden palasi kostamaan pikkukaupungille vuotta myöhemmin kiroten ystävänpäivätanssia ja vannoi kostavansa uudestaan jos tanssit kehdataan järjestää. Sittemmin Warden unohtui ja muuttui lähinnä legendaksi ja kaupunki on nyt järjestämässä ensimmäisiä tansseja 20 vuoteen. Niinpä mainarin asussa pyörivä, hakkua heiluttava, kaasunaamarissa huohottava murhaaja saapuu myös apajille.

My Bloody Valentine on kulttiklassikko. Ja aina kun sanoo kulttiklassikko, se tarkoittaa, että elokuva on löytänyt arvostusta, mutta ei välttämättä ansaitsemaansa yleisöä. Elokuva kohtasi aikoinaan niin valtavan ennakkosensuurin, että se saksittiin lähes pilalle. Ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä rankkaan sensuuriin oli -80 maailmaa järkyttänyt John Lennonin murha, jonka jälkimainingeissa MPAA, Amerikan elokuvateollisuuden etujärjestö, halusi vähentää elokuvien väkivaltaisuutta. Tavallaan ymmärrettävää, mutta tämänkaltaiset käsittämättömät ylilyönnit ovat vaivanneet taidetta ja viihdettä näihin päiviin asti. Mitä ihmeen tekemistä pikkubudjetin kanadalaisella kauhuleffalla on Lennonin murhan kaltaisen tragedian kanssa? Kertoman mukaan leffasta leikattiin 9 minuuttia materiaalia pois ennen levitystä, mikä on käsittämätön määrä, kun ottaa huomioon, että tyypillisen kauhuelokuvan murhien sensuroimiseen riittää yleensä muutama sekunti sieltä ja muutama sekunti täältä. Olen nähnyt elokuvasta myös sen sensuroidun version, ja vaikka sen tunnelma on yhä kohdallaan, murhakohtaukset on leikattu todella omituisiksi paloiksi, joista ei oikein tahdo saada selvää. Koko sensurointikäytäntöhän oli tietysti täysin idioottimainen – elokuvantekijät tekivät ensin efektinsä pieteetillä ja sitten ne leikattiin pois! Eikä tämä ongelma kosketa vain My Bloody Valentinea. Leffan alkuperäinen sensuroimaton versio on ilmeisesti kadonnut iäksi, mutta onneksi vuonna 2009 saatiin julkaistua ”sensuroimaton” versio, jossa oli palautettu kolme minuuttia elokuvaan. Tämä versio on varmasti tarpeeksi lähellä alkuperäistä, ainakin sen verran graafista materiaalia siinä on.

 

Kippis ystävyydelle

My Bloody Valentine eroaa monin tavoin ajan tyypillisistä slashereistä. Ensinnäkin, vaikka päähenkilöt ovat nuoria, elokuva ei ole nuoriso- vaan pikemminkin duunarislasher – ei kirkuvia koululaisia, vaan kaivoksessa raatavia kavereita, joilla country-musiikki soi ja nuuskaa kuluu. Läppä lentää ja kaljaa juodaan porukalla useaan otteeseen. Yli-innokkaat urpot sivuhahmot, joille ystävänpäivätanssit ovat tärkeintä maailmassa, heittävät idioottimaisia repliikkejä, mutta ovat ihan täyttä kultaa. Koko pikkukaupunki valmistautuu ystävänpäivän viettoon ja kaikki tuntevat toisensa, mikä luo elokuvaan herttaisen yhteisöllisyyden tunteen. Tunnetta korostaa se, että murhaajan kohteena tuntuu olevan pikemminkin koko pikkukaupunki, kuin vain pari henkilöhahmoa. Elokuvassa on nähty vaivaa sen eteen, että se välittäisi tunteen siitä, että tässä kuvataan nyt koko kaupunkia uhkaavaa murhaajaa. Ympäristöt on valittu huolella, ulkokuvia ja lokaatioita on paljon ja avustajiakin on huomattava määrä. Elokuvan taustatarinan eteen on myös nähty vaivaa.

Elokuva tapahtuu usean päivän aikana, toisin kuin monet muut lajityypin elokuvat. Sheriffi saa ensimmäisen varoituksen tansseista jo suklaarasiassa lähetetyn sydämen kanssa torstaina, kun tansseihin on vielä aikaa, ja kun tieto murhaajan läsnäolosta leviää, koko kaupunki saa kuulla siitä, ei vain esimerkiksi ”final girl” – varsinkin kun elokuvasta puuttuu varsinainen final girl. Elokuvassa on paljon enemmän henkilöhahmoja kuin tyypillisessä kasarislasherissä, ja heitä myös näytetään suht paljon. Elokuvassa on myös slashereille poikkeuksellinen kolmiodraama. Kaupungista lähtenyt T.J. (Paul Kelman) on palannut takaisin löytääkseen jättämänsä ex-tyttöystävä Sarahin (Lori Hallier) entisen kaverinsa Axelin (Neil Affleck) luota. Tämä luo hahmojen välille jännitteen, jota nyt ei varsinaisesti kovin hienovaraisesti käsitellä – varsinkin Sarahin hahmo on aika kammottavan pintapuolinen – mutta osoittaa, että tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan, eikä vain kömpelöä raamia murhille. Sarah on muuten oikeastaan ainoa ehdokas elokuvan final girliksi, mutta ei oikeasti sovi siihen muottiin: hän on työssä käyvä, kahta miestä pyörittävä nainen – verrattuna muihin final girleihin, jotka tyypillisesti ovat opiskelijoita, siveellisiä ja kunnollisia, eikä Sarahin rooli sitä paitsi ole olla viimeinen eloonjäänyt.

Kun hakku sitten alkaa heilumaan, se heiluu huolella. Irti revittyjä sydämiä, keitettyjä naamoja, irtoavia silmiä ja sahattuja käsiä – elokuvasta on todella nähtävä se sensuroimaton versio. Maskeeraukset on tehty todella hienosti ja murhat ovat kekseliäitä. Ei ihme, että Tarantinokin tämän nimesi lempislasherikseen. Murhaajan hahmo kaasu- / suojanaamari päässään ei ehkä ole kovinkaan kekseliäästi toteutettu, mutta tietysti naamiolle on elokuvassa syynsä. Elokuva on leikattu taloudellisesti ja se antaa tarinalle aikaa kehittyä, vaikka viimeisen yön verilöylyyn onkin varattu sen ansaitsema puolikas elokuvasta.

Kanadalaisille slashereille oli tyypillistä, että ne eivät tavallisesti saaneet jatko-osia, toisin kuin amerikkalaiset vastineensa. Niinpä My Bloody Valentinen kohtalona oli olla vain yksi monien joukossa. Elokuvalle on sittemmin löytynyt oma kulttistatuksensa, jonka se todella ansaitsee. Elokuva sisältää slasher-genren nerokkaimpia murhia ja sen murhaaja on ikoninen. Sen miljöönä toimiva keväinen pikkukaupunki ja mainariporukan yhteisöllisyyden tunne ovat tavattoman vetoavia – minkä vuoksi elokuvasta on muodostunut itselleni eräänlainen kevään merkki. Jopa henkilöhahmoista jaksaa olla kiinnostunut, mikä ei todellakaan ole yleistä slashereissä. Koko komeuden kruunaa lopputekstien päälle sävelletty folk-laulu elokuvan tarinasta! Aivan mahtavaa!

My Bloody Valentinesta tehtiin myös remake 2009, joka muistaakseni ei ole erityisen hyvä, mutta ehkä ensi ystävänpäivänä on aika katsoa se! Vaikka aion kyllä tämän alkuperäisen katsoa ensi vuonna jälleen.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Horror.media, Entertainment Weekly

Kuvat: Paramount Pictures

Arvostelu: Suspiria (1977)

”Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain ja hymyilet, sanot: ’Täytyy mennä tanssitunnille’…”

– Ultra Bra

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Daria Nicolodi

Pääosat: Jessica Harper, Stefania Casini, Alida Valli

Kesto: 1 tunti 38 min

Ikäraja: K 18

Ennen kuin käännän katseeni Luca Guadagninon viime vuoden Suspirian uusintaversion suuntaan, on aika palata 70-luvun lopun Italiaan, alkuperäisen Dario Argenton kauhuklassikon pariin.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta Suzystä (Jessica Harper) joka lähtee länsisaksalaiseen tanssikouluun hiomaan taitojaan. Koulussa tiukkaa, mutta ymmärtävää kuria pitää oudohko tanssinopettaja neiti Tanner (Alida Valli) ja johdossa on mystisen "johtajattaren" poissa ollessa madame Blanc (Joan Bennett). Koulun tunnelma on outo ja käytävät täynnä salaista kuiskutusta – entä minne opettajat menevät öisin? Suzy sairastuu mystisesti pian saapumisensa jälkeen ja hänet määrätään vuodelepoon, joka sekin kummallisesti pitkittyy ja pitkittyy. Katsojalle näytetään Suzyn tarinan lomassa, kuinka useampi onneton koulusta lähtenyt (tai paennut) joutuu kohtaamaan loppunsa mystisen murhaajan (tai murhaajien) käsissä. Yhä levottomammaksi yltyvä tunnelma ja Suzyn huonetoverin Saran (Stefania Casini) katoaminen saavat lopulta Suzyn etsimään vastauksia koulun kulissien takaisiin mysteereihin. Mitä koulussa tapahtuu ja miksi sieltä lähtevät murhataan?

Elokuva on eittämättä velkaa tunnelmastaan Rosemaryn painajaiselle (1968), ja kumpikin elokuvista esittää samankaltaisen kysymyksen: voiko totuus olla todella niin paha kuin mitä tunnelma antaa olettaa?

Niin värit kuin varjotkin ovat symmetriassa

Alkuperäinen Suspiria ilmestyi vuonna -77. Sitä pidetään italialaisten giallo-elokuvien virstanpylväänä, mutta oikeastaan Suspiria on tehty giallon suurimman aallon hieman taituttua. Giallo ei oikeastaan ole kovinkaan tyylipuhdas alagenre, vaan sen kattotermin alle mahtuu elokuvia dekkareista kauhuun. Sen kulta-aika nähtiin vuosien 1963–1975 välillä. Genren lähtökohdat olivat kioskikirjallisuudessa, ja juonen pääkantimena yleensä mustaan viittaan pukeutuva murhaaja. Siinä missä giallo nojasi tyyliteltyihin whodunit-murhamysteereihin, joiden teatraalisissa juonikuvioissa usein joku päähenkilöistä paljastui murhaajaksi, Suspiria nojaa vahvemmin tunnelmaansa ja mysteeriinsä – toki musta viitta käy kääntymässä kankaalla kuin silmäniskuna katsojille. Sen keskiössä ei ole niinkään murhaajan identiteetti, varsinkin kun yksi murhaajista ei edes ole ihminen. Pikemminkin kyseessä on yhä syvenevä salaisuuksien verkko, johon katsoja sidotaan jo alussa, mutta kankaalla päähenkilö saa odottaa elokuvan puoliväliin, ennen kuin huomaa mitään vialla olevankaan. Mysteeri avataan elokuvassa tyylikkäästi, ja se on 90 minuuttiseksi elokuvaksi taitavasti, rauhallisesti rytmitetty. Elokuvan pahaenteinen tunnelma käynnistyy heti alussa ja se kiristää taitavasti otettaan.

On sanomattakin selvää, että elokuva on visuaalisesti upea, eikä sen ote ole menettänyt tehoaan vuosikymmenten vierissä. Elokuvan visuaalinen ilme on velkaa paitsi gialloille, myös 20-luvun saksalaiselle ekspressionismille, kuten Tri Caligarin kabinetille (1920) ja Nosferatulle (1922), kuten Argento on itsekin sanonut. Itse näkisin myös, että elokuva on myös velkaa Italian kauneimmalle lahjalle länsimaiseen kulttuuriin – oopperalle. Vähintäänkin lavasteet ovat oopperamaisen tyylikkäät – kuten sisustuksen jyrkät värien kontrastit ja goottimaisen korkeat huoneet. Värioppia paremmin tuntevalla olisi varmasti sananen sanottavana elokuvassa toistuvasta päävärien käytöstä – muun muassa sininen halli, keltainen sali sekä tietenkin kirkkaan punaiset käytävät, jotka johtavat tanssikoulun sisuksiin. Visuaaliseen maailmaan elokuva haki kuulemma vaikutteita myös Disneyn Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (1937). Vaikutteista huolimatta kuvasommittelu, valojen käyttö, lavasteiden ja jopa varjojen geometrinen symmetria ovat yhtä kaikki Argenton, kuvaaja Luciano Tovolin sekä muun työryhmän ansiota. Punaisen ja vihreän valon jatkuva vuorottelu sekä kekseliään vihjailevat zoomaukset ja leikkaukset lisäävät pahaenteisyyttä. Entä kuinka monta nykyelokuvaa muuten tunnette, jossa valoilla on kerronnallinen motivaatio? Valaisu ei missään nimessä ole pelkkä tunnelma luoja, vaan valoilla kerrotaan useita asioita, jotka myöhemmin puetaan sanoiksi. Vai mitä ajattelette karahvista, jolla Suzylle juotetaan vettä? Gialloista tutut kekseliäät kuolintavat on nostettu huimalle tasolle, mistä on paljon kiittäminen elokuvan maskeerauspuolta, unohtamatta oikeasti itsensä satuttanutta Stefania Casinia.

Suzy etsii vastauksia

Nykykatsojalle näyttelijöiden puhuma kieli voi tuntua erikoiselta, sillä amerikkalainen nainen ja saksalaisen balettikoulun asujaimisto puhuvat kaikki sujuvasti päälleäänitettyä italiaa. Tämä on eräs italialaisen elokuvan ominaisuuksia, joka selittyy Italian elokuvateollisuuden historialla. Äänielokuvan tulon myötä italialaiset eivät joko teknisistä syistä (heillä oli mm. Hollywoodia huonommat kamerat), motivaation puutteesta (krhm...) tai kansallismielisestä palosta (Mussolini oli vallassa ja kaikki piti dubata italiaksi) koskaan opetelleet äänittämään kuvausten yhteydessä, vaan jättivät huoletta äänen jälkituotantoon. Näin ollen näyttelijöiden puhumia repliikkejä ei äänitetty kuvauksissa. Kun 60- ja 70-luvuilla kansainväliset tuotannot (kuten Suspiria) kasvattivat suosiotaan, näyttelijät yleensä puhuivat kuvauksissa sitä kieltä, jota parhaiten osasivat. Kuvauksissa Jessica Harper puhui englantia ja vastanäyttelijä Stefania Casini italiaa. Kaikkialle ehtivä Udo Kier todennäköisesti puhui saksaa, vaikkei pystynytkään kiireessä opettelemaan repliikkejään, vaan joku tuotannosta huuteli niitä hänelle kuvattaessa. Suspirian kohdalla muuten pitää aina anekdoottina mainita, että se on alun perin kirjoitettu alle kaksitoistavuotiaiden lasten esitettäväksi. Kun tuotantoyhtiö vieroksui ideaa murhattavista lapsista, Argento taipui muuttamaan päähenkilöitä hieman vanhemmiksi, mutta piti saman, lapsille kirjoitetun dialogin, minkä vuoksi osa repliikeistä voi kummastuttaa tai huvittaa – tai toisaalta luoda osaltaan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Suspirian yhteydessä ei voi olla mainitsematta sen vahvaa musiikillista äänimaisemaa. Yhteistyössä Argenton kanssa italialainen avant garde -rockyhtye Goblin on taikonut elokuvaan 70-luvun parhaan kauhuelokuvan soundtrackin (sori Oldfield ja Carpenter). Musiikki on häikäisevää. 70-luvun happoista tunnelmaa huokuva musiikki ja mantramaista kehää toistava hyräily istuvat elokuvaan täydellisesti, joskin toki myös antavat ensiminuuteista lähtien aika vahvan vihjauksen siitä, mistä mysteerissä on kyse. Goblin aloitti soundtrackien teon Argenton kanssa -75 elokuvaan Profondo Rosso ja erikoistui sittemmin lähes kokonaan soundtrack-yhtyeeksi. Nykykuulijaa lähimpänä tällaista musiikkia soittaa enää oikeastaan vain Swans.

Mutta... eihän tämä ole Suspiriasta?

Suspiria on kauhuklassikko joka on kestänyt aikaa, mutta kantaa toki esimerkiksi Manaajaa (1973) tai Tappajahaita (1975) enemmän oman aikansa ominaispiirteitä mukanaan. Tästä johtuen osaa nykykatsojista elokuvan unenomainen tunnelma voi vieraannuttaa. Se on elokuva joka ansaitsee tulla muistetuksi ja katsotuksi nykysilmin. Samanlaista elokuvaa olisi monista ulkoelokuvallisista syistä johtuen mahdoton enää tehdä. On todella sääli, että Argenton oma tähti lähti laskuun pian Suspirian jälkeen. Aika näyttää ajaneen mestarin ohitse ja ehkä osasyynsä on Hollywoodillakin, joka kyllä toivotti ohjaajan avosylin vastaan Suspirian menestyksen jälkeen, mutta hylkäsi miehen useiden floppien jälkeen. Monia hänen elokuvistaan on lähestulkoon murskattu kritiikillä, ja suurin osa vain unohdettu. Ehkä hänen tapansa tehdä elokuvia ei istu nykymaailmaan, tai ehkä syy on armottomassa nykymaailmassa. Olkoon miten on, Suspiria elää ja voi paksusti! Tätä on hyvä sulatella ennen uusintaversiota

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, BFI, roderickconwaymorris.com, Filminquiry, popoptiq.com

Kuvat: Produzioni Atlas Consorziate, Filmrage