Arvostelu: Hyytävää Kyytiä (Bloodride, 2020)

alun perin Blodtur

”… and I ride and I ride…”

– Iggy Pop

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kjetil Indregard, Atle Knudsen

Pääosat: Anne Bache-Wiig, Erlend Rodal Vikhagen, Simen Bostad, Dagny Backer Johnsen

Kesto: 6 x 25 min

Ikäraja: 16

Arvostelen tavoistani poiketen sarjan tällä kertaa. Norjalainen Hyytävää kyytiä (Bloodride) on kuusiosainen kauhuantologiasarja, joka pötkähti Netflixin valikoimaan kolmisen viikkoa sitten. Heti alkuun sellainen huomio, että Netflix saattaa yrittää tuputtaa tätä englanninkielisellä dubbauksella, joka kannattaa kytkeä asetuksista takaisin alkuperäiseksi norjaksi. Tiedä sitten johtuuko omista asetuksistani, mutta olen huomannut saman typeryyden muidenkin ei-englanninkielisten sarjojen ja leffojen kanssa. No niin. Myönnän auliisti, että vaikka pidän suuresti siitä, että suoratoistopalveluihin – ja toki perinteisillekin kanaville – tuotetaan kauhusarjoja, kauhu toimii mielestäni paremmin elokuvana. Vaikka onhan lyhyemmällä ilmaisulla valtavasti hyviä puolia. Muistan, kun Subtv aikoinaan (2006?) näytti ihan toimivaa Masters of Horror -antologiasarjaa (2005–2007) – olin siitä erittäinkin innoissani, ja sisälsihän sarja esimerkiksi Takashi Miiken melko kipeän episodin Imprint, johon törmää best of -listoilla tämän tästä yhä. Kauhuantologiaahan oli toki tv-sarjana kokeiltu jo siihen mennessä kokonainen maailmansivu aina Twilight Zonesta (1959–1964) vaikkapa Tales from the Cryptiin (1989–1996), ja nykyaikana niitä putkahtelee sieltä täältä yhtenään. Kauhufanin näkökulmasta nykyaika on mitä otollisin, mutta täytyy myöntää, että monesti sarjojen taso heilahtelee villisti puolelta toiselle, eikä parhaimmillaankaan oikein päästä hyvien kauhuelokuvien tasolle. Vaan mieluustihan näitä katsoo, vaikkei aina osuisikaan napakymppiin, ja varsinkin nuorempien elokuvan tekijöiden ponnahduslautoina antologiat toimivat.

Sarjan ensimmäinen (ainoa?) kausi sisältää kuusi noin 25 minuuttista jaksoa, jotka kertovat itsenäiset tarinansa. Sarjaa nivoo yhteen alku, jossa kuin Stephen Kingin novellista repäisty bussikuski ajaa ties minne, kyydissään sarjan jaksojen päähenkilöitä, ja jokainen jakso tietysti kertoo yhden henkilön tarinan. Toisin kuin monet muut antologiasarjat, jotka perustuvat joka jaksossa eri ohjaajan ja käsikirjoittajan työpanokseen, on Hyytävää kyytiä norjalaisen kaksikon, Kjetil Indregardin ja Atle Knudsenin, kirjoittama ja ohjaama.

Sarjan jaksot ovat kiitettävän erilaisia keskenään. Uhrauksessa kaupunkilaisperheen äiti on totaalisen tylsistynyt perheen muutettua hiljaiseen maalaiskylään ja paikallisten superoutosuhde lemmikkeihinsä saa hänen mielenkiintonsa heräämään ja tuo uusia mahdollisuuksia. Hurjassa veljeskolmikossa hiljalleen sairaalasta kotiutuva mies lähtee perheen vanhalle mökille relaamaan veljiensä kanssa, eikä meno ole mitenkään ihan viatonta. Kamalaa jälkeä vie homman metatasolle, kun kirjailijuudesta haaveileva, kaikkien ihailema nuori nainen huomaa elämänsä muuttuvan omituiseksi painajaiseksi. Koe-eläimet osoittaa, mitä rikas äijä on valmis uhraamaan suojellakseen yrityksensä salaisuuksia. Vanhaan malliin on vanha kunnon hyvän ajan kummitustarina, kun vanhaan kyläkouluun saapuva naisopettaja törmää vanhoihin salaisuuksiin. Norsu posliinikaupassa sijoittuu firman juhliin, jossa uudet työntekijät yrittävät selvittää, mitä tapahtui poispotkitulle ja kiusatulle entiselle työntekijälle.

Jaksoista löytyy vähän kaikkea kauhun laidasta laitaan: vähän slasher-menoa, kummituksia, näkyjä ja psykologista kauhua. Jopa hieman splatteria saadaan paikoin! Jokaiseen tarinaan luotu kiitettävästi oma maailmansa, eikä missään kohtaa ole menty siitä, missä aita on matalin. Jaksot ovat onneksi juuri sopivan pituisia, eikä tyhjäkäyntiä ole – pidempinä tarinat eivät toimisi lainkaan niin hyvin. Nyt näitä on myös mukava katsoa useampi putkeen, ja koettaa arvailla, mistä kussakin on kyse. Sarja ei ehkä mullista maailmoja, mutta on perhanan toimivaa viihdettä. Pari jaksoista nousee selkeästi muiden yläpuolelle. Uhraus ja Kamalaa jälkeä vakuuttivat jaksoista ehkä eniten – Uhrauksen näennäisen uhkaava lähtökohta muuntuu ihan muuksi tarinan edetessä ja Kamalaa jälkeä on loistavan anarkistinen – jotain tällaista olisi mukava nähdä myös kokopitkässä muodossa, vaikka se varmasti saattaisi vesittää menon.

Valitettavasti muutama jakso ei toimi ihan niin hyvin. Muutamaan otteeseen käsikirjoitusta olisi vielä hieman voinut viilata – esimerkiksi Vanhaan malliin pursuaa irrallisia ideoita, joita ei oikein hyödynnetä, vaikka juoni onkin aika simppeli. Pari jaksoa saa lähinnä odottamaan lopun väistämätöntä twistiä, joita käsikirjoitus jaksaa yrittää. Täytyy sanoa, että käänteet kyllä aidosti toimivat, vaikka niistä suurimman osan aavistaisikin, ja sarja jaksaa silti muutamaan otteeseen kieputtaa odotuksia arvaamattomasti – Hurja veljeskolmikko saa viime sekunneillaan hymyn taatusti hyytymään.

Lopputulos on mukiinmenevä kauhusarja. Sanotaan, että jos sarjassa on kaksi neljän tähden jaksoa, kaksi kolmen ja kaksi kahden, niin vaikka keskiarvo on selkeästi kolme, on laadukkaasta kokonaisuudesta annettava pieni lisä. Kyllä tätä toisenkin kauden katsoisi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Netflix

Arvostelu: What We Become (2015)

”Keväällä, kun kirsikkapuu kukki, naapuritaloon uusi tyttö muutti…”

– Lapinlahden linnut

Ohjaus ja käsikirjoitus: Bo Mikkelson

Pääosat: Mille Dinesen, Troels Lyby, Benjamin Engell

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Syystä tai toisesta Netflixin valikoimaan tammikuun lopulla lisätty tanskalainen zombikauhu What We Become (Sorgenfri, 2015) on oikeinkin passelia katsottavaa koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Tätä kirjoittaessa väkisinkin mieleen hiipii kysymys siitä, miten näitä aikoja muistellaan muutaman vuoden päästä – onko syytä kauhisteluun, vai pudistellaanko lähinnä päätä epäuskoisesti, ja muistaako kukaan sitä lähes epätodellista tunnelmaa, joka tähänkin arvosteluun vaikuttaa. No jaa – aika näyttää. Niille katsojille, jotka eivät halua katsoa leffoja zombiapokalypsista muutenkin levottoman tilanteen keskellä, voi hyvillä mielin suositella Netflixiin hiipineitä Studio Ghiblin loistoanimaatioita, tai vaikkapa Yle Areenan uusia Muumi-jaksoja. Itse taas kuulun siihen porukkaan, joita poikkeusoloista kertovat elokuvat kutkuttavat erityisen paljon, kun jotain muutenkin poikkeuksellista tapahtuu: ei siksi, että tilannetta tekisi mieli vähätellä, vaan koska kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden käsitellä turvallisesti tunteita, pelkoja ja ahdistusta, jotka voivat todelliseen elämään liittyä – ja ovathan ne muuten vain pirun toimivaa viihdettä.

What We Becomessa nelihenkinen tanskalaisperhe elää rentoa kesää nukkumalähiössä, jonka valkoisella sisustetut asunnot on kuin suoraan revitty vuoden 2015 sisustuslehtien keskiaukeamilta. Isä Dinon (Troels Lyby) mielenkiinto on selkeästi vähän poissa perhekuvioista, eikä perheen äiti Pernille (kumman paljon Linda Hamiltonia muistuttava Mille Dinesen) oikein saa yhteyttä mieheensä. Perheen poika, varmaan seitsemäntoista kieppeillä pyörivä Gustav (Benjamin Engell) saa kiinnostuksen kohteen vastapäiseen taloon muuttavasta Sonjasta (Marie Hammer Boda), varsinkin kun tyttö aika vähät välittää sulkea verhoja vaatteita vaihdellessaan. Idylliin tulee kuitenkin särö, kun naapurin vanha nainen sekavana selittää miehensä kuolleen. No kuollutta miestä kuitenkaan löydy, ja pian sotilaat saapuvat omakotitaloalueen kaduille, kehä kolmonen… eikun siis lähiö suljetaan karanteenialueeksi, eikä kukaan tietenkään kerro mistä on kyse. Epätietoisuus valtaa päähenkilöt, ja katsoja voi nyökytellä itsekseen – jep, tämä on ihan tavallinen zombileffa.  Karanteenin toteuttamisessa nojataan hyväksi havaittuihin keinoihin – kaasunaamaripäiset sotilaat mykkinä osoittelevat punapistetähtäimillään epätietoisia siviilejä. Vähitellen naapurit tajuavat tarvitsevansa toisiaan selvitäkseen ja hakeutuvat enemmän yhteen, minkä vuoksi vaara tietysti ui sisään ydinperheen kotiin. Nuori Gustav livahtaa omille teilleen ja hyväntahtoisuuttaan tulee aiheuttaneeksi enemmän pahaa kuin hyvää karanteenin keskellä.

What We Become on suht pienellä budjetilla toteutettu, ihan toimiva zombikauhuelokuva. Sen indie-henkinen käsivarakuvaus on tehty taiten, näyttelijät ovat hyviä – kuten pohjoismaiselta leffalta voi odottaa – ja vähäinen musiikin käyttö luo elokuvaan toimivan realistista otetta. Se, että tanskalaiset ovat tämän saaneet Netflixille myytyä, yllyttää tietysti välittömästi kysymykseen: miksei tällaista tehdä Suomessa? Ei tässä ole yhtään palikkaa, jota ei voisi aivan yhtä hyvin tehdä koto-Suomessakin! Elokuvan lähiö on yksinkertainen lokaatio ja pienillä lavastuskikoilla luodaan helposti toimivaa postapokalyptistä tunnelmaa. Elokuva on melko maltillinen, minkä vuoksi verta ei roiskita tuhansia litroja, muttei toteutus ole ihan munatonkaan.

Elokuva nojaa paljolti hahmoihinsa, mikä on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Elokuvan draama toimii ihan hyvin, mutta hahmot ovat aika epäkiinnostavia, minkä lisäksi hahmojen kehitys tuntuu ontuvan. Nuorten päähenkilöiden romanssi on ihan herttainen, mutta se jotenkin vain yhtäkkiä tapahtuu, ja perheen isä on alussa hyvinkin etäinen, mutta tämä kuvio sitten vain heitetään romukoppaan, ja hahmon lopussa kokema muutos on sekä epäuskottava että omituinen. Käsikirjoituksella on ollut kunnianhimoisia tavoitteita, mutta vähän se on jäänyt puolitiehen – leffalla on alussa käsissään aihiot käsitellä vaikeaa perhedynamiikkaa kriisin keskellä. Sotilaiden, valtiovallan ja karanteenin myötä leffaan tuodaan mahdollisuus yhteiskuntakritiikkiin ja loppu vähän vihjaa selviytymistaistelun raadollisimpiin puoliin. Mutta kaikki nämä teema-aihiot jotenkin jäävät taka-alalle – siitä ei missään vaiheessa oikein kehity mitään temaattisesti sen suurempaa, vaikka kokonaisuus ihan toimiikin. Elokuvan paras kohtaus on selkeästi ruokailukohtaus, jossa perhe syö naama peruslukemilla mystistä lihapataa perheen pikkutytön etsiskellessä lemmikkikaniaan – harmi, ettei elokuva viljele enempää mustaa huumoria.

Elokuva kääntää loppupuolellaan ihan onnistuneesti suurempaa vaihdetta silmään – johon jo ihan alun etiäinen vahvasti viittaa. Mutta pienestä asetelmastaan huolimatta se ei ihan löydä omaa tietään. Tanskalaisuus on oikeastaan leffan ainoa kiinnostava tulokulma, mikä ei ihan riitä. Vaan eipä siinä: tämä on hyvin toteutettu, ”ihan ok” zombileffa sopivankokoisella asetelmalla. Jos zombit Solsidanin maisemissa kiinnostavat, tämä kannattaa katsastaa.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Meta Film

Arvostelu: Slaughter High (1986)

”Meidän piti muuttaa maailmaa…”

– Anssi Kela

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mark Ezra, Peter Litten, George Dugdale

Pääosat: Simon Scudamore, Caroline Munro, Carmine Iannaconne

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Voi kultaista 80-lukua. Tuota Reaganin, Thatcherin, kylmän sodan ja perestroikan vuosikymmentä. Diskomusan, juppien, Donald Trumpin kasinoiden ja kauhuelokuvien kultakautta, jolloin teatterilevitykseen saattoi vääntää ihan älytöntä huttua ja sai silti salit täyteen. Jolloin käsikirjoittaja saattoi ihan kirkkain silmin tehdä koulukiusaamisesta vain simppelin juonen motiivin ja tehdä kiusatusta niin tolkuttoman toopen, että katsoja lähinnä vain naureskeli hänen rimpuilulleen. Kliseet saivat olla kliseitä ja Weinsteinin-tyyppisten leffapomojen tapa roolittaa leffojaan oli ihan perushommaa… No jaa, monessakin mielessä 80-luku saa imeä hanuria, mutta ei sille silti mitään voi – on näissä pöhköimmissä 80-luvun slashereissä silti jonkinlaista taikaa.

Slaughter High on yksi suoraviivaisimmista slashereiden kostotarinoista. On tässä kevyt fiilis whodunit-mysteeristä, muttei läheskään yhtä vahvasti kuin monissa muissa aikakauden slashereissä. Leffan alussa high schoolin suosituin jengi vähän kiusaa nörttimäistä Martya, ja aiheuttaa vahingossa Martyn tapaturmaisen vammautumisen. Tai kun sanon, että ”vähän kiusaa” niin tarkoitan, että ensin koulun suosituin tyttö huijaa Martyn tyttöjen pukkariin muka seksin merkeissä, mutta sitten kaveria nöyryytetään alasti porukalla ja hänet lähes hukutetaan vessanpönttöön kameran kuvatessa. ”Anteeksipyyntönä” kiusaajat antavat hänelle myrkytetyn jointin ja ihan vain lisäkepposena porukan vitsiniekka sekoittaa Martyn kemiallisiin yhdistelmiin jotain ja koko paikka syttyy tuleen. Tapaturmaisesti tämän naamalle kaatuu typpihappoa, eikä kukaan edes yritä auttaa kaveria, vaan porukka lähinnä fiilistelee liekkien keskellä kituvaa Martya. Vammautuminen on toki vahinko, mutta eipä Marty kiusaamisesta varmaan muutenkaan olisi hengissä selvinnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin sama suosittu porukka saapuu vanhalle koululle luokkakokoukseen, mutta vähemmän yllättävästi ketään muuta ei ole paikalle kutsuttu ja narrin asuun pukeutunut naamioitu tappaja väijyy koulun käytävillä.

Koulukiusaaminen luo mukavaa yhteishenkeä

Leffa kierrättää kaikki 80-luvun slashereiden kliseet, mitä tulee juonenkerrontaan ja hahmoihin, mutta tekee sen ihan toimivasti. Tosin tällä kertaa kukaan hahmoista ei ole edes etäisesti sympaattinen tai ymmärrettävä, vaan kaikki ovat ihan todellisia tomppeleita, minkä lisäksi he tekevät jonkinlaisen kasarislashereiden ennätyksen moraalittomuudessa: kukaan ei tunne mitään tunnontuskia Martyn kohtalosta, tai edes tajua tehneensä mitään väärin. Aikuiset miehet pelästyttävät yhden naisista niin, että tämä pissaa housuihinsa – ja jengi naureskelee. Kikkarapäinen Stella (Donna Yeager) iskee yhden vanhoista luokkatovereista heti, kun aviomies on kuulomatkan ulkopuolella – naista kun harmittaa, että mies yrittää auttaa porukkaa pakoon, eikä ole heti tavoitettavissa sänkyhommiin. Toki sattuman oikusta näyttelijät ovat niin samannäköisiä, että katsojan on miehiä vaikea erottaa toisistaan. Ei ole missään nimessä harvinaista, että slasher-leffojen päähenkilöt ovat urpoja ja / tai kusipäitä, mutta harvoin yhtä mulkkua porukkaa on koottu päähenkilökaartiksi: hahmot eivät ole edes etäisesti samastuttavia – ja mikäs sen mukavampaa katsojalle, joka odottaa koko jengin päätyvän lihoiksi.

Slaughter High on brittiläinen elokuva, mutta se on kovasti yritetty naamioida jenkkileffaksi, mistä seuraa muutamia hassuja yksityiskohtia. Näyttelijät yrittävät kai ihan tosissaan puhua jenkkiaksentilla, mutta välillä se vähän unohtuu. Leffa oli alun perin nimetty April Fool’s Dayksi, mutta kun tuotantotiimi sai kuulla, että samanniminen leffa on ilmestymässä juuri Jenkeissä, he vaihtoivat nimeä kesken kaiken. Briteissä aprillipäivän pilat loppuvat jo puolilta päivin, mikä selittää päähenkilöiden outoa luuloa siitä, että keskipäivän jälkeen he ovat turvassa. Sama aprillipäivä-teema kantautuu muuten soundtrackiinkin, jonka on säveltänyt Harry Manfredini, jonka kuuluisin sävellys on tietysti Perjantai 13. päivä -leffojen legendaarinen kihisevä ”Ki ki ki! Ma ma ma!”. Varmaan lähinnä vitsinä Manfredini vähän ryöstöviljelee samaa teemaa, tosin kulkusilla tällä kertaa. Mies toki sävelsi musiikit älyttömän moniin kauhuelokuviin – mutta liekö säveltäjällä ollut kisaväsymystä, vai mistähän johtuu, että Slaughter High’n pääteema on aivan kammottavaa kasarirock-scheisseä. Tai aikamoinen kasarifani saa olla, että korvamadoksi pakottautuvasta renkutuksesta nauttii. Biisin sanat käsittelevät leffan tarinaa murhaajan näkökulmasta ja musiikki vaihtelee lällättävän synaosan ja pöhkön hard rock -riffin välillä, ja laulaja taas… No biisin voi itse katsastaa vaikka täältä. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa, mutta rajansa silläkin…

Eipä silti, turha motkottaa – Slaughter High on yksi pöhköimpiä, mutta myös nautittavimpia kasarislashereita. Näyttelijät ovat ihan kamalia amatöörejä, musiikki tuntuu samalta kuin tunkisi foliota korviin, ja käsikirjoituksen hölmöydestä esimerkkinä toimikoon leffan alkuosa, jossa porukka ei tahdo päästä lukittuun kouluun sisälle – he tosin ovat jollain pienellä sivuovella, eikä kukaan edes yritä sisään pääovista. Leffan juliste näyttää revityn pikemminkin Tales from the Crypt -sarjakuvista, eikä liity leffaan mitenkään. Mutta puutteistaan huolimatta leffa toimii. Sen hylätyn koulun tunnelma on kutkuttavan uhkaava – kuvauspaikkana onkin purkutuomion saanut vanha koulu. Sen murhat on toteutettu erittäin hyvin – uskaltaisin jopa väittää, että murhien toteutus on 80-luvun slashereiden parhaimmista: happokylpy, ulos pursuavat suolet ja sähkötuoliksi viritetty sänky muiden ohella ovat maskeerauksineen ja efekteineen erittäin vaikuttavan näköisiä. Tässäkin mielessä elokuva on melko poikkeava – naamioitu tappaja on selkeästi suunnitellut murhissaan kaiken etukäteen Ja elokuvan loppuhan on sitten ihan silkkaa hulluutta, mistä täytyy nostaa peukku pystyyn. On äärimmäisen valitettavaa, että Martya esittänyt Simon Scudamore kärsi elokuvan teon aikaan pahasta masennuksesta ja huumeongelmasta, ja tekikin pian ensi-illan jälkeen itsemurhan – mutta lohdutuksena voi kertoa, että hänen äitinsä sanoi elokuvanteon tuoneen suurta iloa näyttelijälle pimeyden keskellä.

Slaughter High on yksi niistä elokuvista, joista tavallaan tahtoo tosissaan sanoa, että ne ovat aliarvostettuja – mutta yhtä aikaa mielenperukoilla kummittelee ajatus siitä, että leffalle antaa väkisinkin nostalgiapäissään melkoisesti anteeksi. Sanotaan siis vaikka näin: jos 80-luvun slasherit kiinnostavat tippaakaan, ja jos alkuperäinen Perjantai 13. päivä (1980) vakuuttaa, Slaughter High kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä. Se on pöhkö, pinnallinen, verinen, mutta täyttä rautaa. Slashereiden ystäville leffa on täyttä viiden tähden menoa, muut eivät teoksesta ihan yhtä paljon nauti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, YouTube

Kuvat: Vestron Pictures

YouTuben parhaat kauhulyhärit, osa 1

Kauhun ystävälle Youtube on oikea aarreaitta. Maailma on pullollaan lyhytelokuvakilpailuita, elokuva-alan opiskelijoita lopputöineen ja ammattilaisia, jotka haluavat rukseja cv:hensä – ja usein näitä täysin ammattimaisin ottein tehtyjä lyhytelokuvia ladataan Youtubeen. Mikäs sen parempaa yleisölle sekä tekijöille! Ei tietenkään ole mitään mahdollisuutta yrittää perata kaikkea laadukasta tarjontaa, mutta tähän artikkeliin on koetettu kerätä laadukkaita lyhäreitä Youtuben kätköistä. Tällä kertaa pidetään lyhyttä kauniina – suurin osa nyt käsitellyistä lyhäreistä on vain noin kolmeminuuttisia, vain yksi yltää 8 minuuttiin. Paljon löytyy kymmenminuuttisia ja jopa pariakymmentä minuuttia hipovia elokuvia, mutta varataan niille toinen aika, ne kun vaativat vähän enemmän sulattelua. Kaikki linkit artikkelissa johtavat lyhytelokuviin Youtubeen, ellei toisin mainita, eikä lyhäreitä ole arvotettu mihinkään paremmuusjärjestykseen. Linkkien toimivuus on testattu 26.2.2020.

On hyvä muistuttaa, että monelle ammattilaiselle Youtube on ainoa kanava saada töitään suuremmalle yleisölle, vaikka tällöin toki ansaintamahdollisuudet samalla kaventuvat – jokainen Youtubeen ladattu lyhäri on siis hiellä ja verellä tuotettu lahja katsojalle. Kaikenkarvaisten pätkien joukosta löytyy todellisia menestystarinoitakin – yksi parhaista esimerkeistä on vuonna 2010 julkaistu Clown-elokuvan feikkitraileri. John Watts ja Christopher D. Ford tekivät kuvitteelliselle elokuvalleen trailerin, jonka ohjaajaksi he pokkana iskivät muka Eli Rothin. Kuultuaan trailerista Roth soitti kavereille ja kysyi tahtoivatko he tehdä ideastaan kokopitkän elokuvan! Pätevänä kauhuviihteenä ja omaperäisenä kehokauhuna toimiva Clown sai ensi-iltansa 2014 ja sittemmin John Watts on ohjannut mm. Spiderman: Homecomingin (2017) – jonka Ford oli kirjoittanut – sekä Spiderman: Far from Homen (2019).

Toinen menestystarina löytyy rakkaasta länsinaapuristamme. David F. Sandberg teki vaimonsa Lotta Lostenin kanssa 2013 lyhytelokuvan Lights Out, joka osallistui Bloody Cuts –elokuvantekijäyhteisön (kotisivu http://bloodycuts.co.uk/)  Who’s There? -lyhyelokuvakisaan, ja voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Lyhäri on aivan järjettömän tehokas, ja sen viimeinen sekunti tekee selvää kenen tahansa yöunista! Ei ihme, että Sandberg pääsi tekemään ideansa pohjalta kokopitkän vuonna 2016, vaikka kokopitkä elokuva ei toiminut läheskään yhtä hyvin. Nimellä Ponysmasher Sandberg julkaisi muitakin kauhulyhäreitä. Pictured, Not so Fast, Coffer, Attic Panic ja Closet Space on toteutettu ilman budjettia, pelkän loistavan idean varassa kaikki, ja toimivat kuin häkä. Sittemmin Sandberg on ohjannut ensin huippumenestyneen Annabelle: Creationin (2017), ennen kuin siirtyi kaikkien kauhuohjaajien tapaan – huoh – tekemään DC:n supersankarielokuvia – Shazamin!  vuonna 2019 ja näillä näkymin Shazam-jatko-osan 2022. Kaikissa kokopitkissä on cameoroolissa luonnollisesti myös Lotta Losten!

Lights Outin lisäksi samaan Who’s There? -kisaan osallistuivat mm. kisan voittanut Play Time, joka vastaa kaikkia askarruttaneeseen kysymykseen siitä, kuinka monta säikäytystä voi tunkea kolmeen minuuttiin (vastaus on: monta!), sekä Peter Czikrain A…, joka ei välttämättä ole kovin hyvä, mutta muistuttaa, että lyhärit voivat olla näytönpaikka niin lavastukselle, maskeeraukselle kuin valaistuksellekin. Sen sijaan kisan Cut on kaikille suositeltava, hauska kauhukomediapätkä.

David F. Sandbergin saavuttaman Youtube-suosion vanavedessä Annabelle: Creationin tuottanut Warner Bros. julisti myös kilpailun, jossa etsittiin Conjuring-maailmaan sijoittuvaa kauhulyhäriä. Kisassa oli jopa osakilpailuita, ja ilmeisesti Jenkkien osakilpailun The Nurse valittiin tavallaan parhaaksi – mitä se toki onkin. Voittajan ohjannut Julian Terry on tehnyt muitakin lyhytelokuvia, joista varsinkin näppärästi nykytekniikkaan perustuva Whisper on erittäinkin hyvä kaksiminuuttinen. Mies on ilmeisesti tekemässä omaan, vuoden 2018 lyhäriinsä They Hear It perustuvaa kokopitkää (lähde), mutta valitettavasti itse lyhytelokuvaa en löydä netistä. Muita osakilpailuiden voittajia ovat Brittien The Confession, meksikolainen What’s Wrong with Mom?, ruotsalainen Blund’s Lullaby sekä kolumbialainen The Innocents – jotka tosin eivät ole meksikolaista lyhäriä lukuun ottamatta oikein mistään kotoisin. Samalla lyhärit muistuttavat siitä, että koska pariminuuttiset kauhuilut perustuvat yleensä säikäytykseen, jota rakennetaan koko ajan, näitä ei millään välttämättä jaksa katsoa useita putkeen. Mutta mitäpä siitä, pieni tauko tekee hyvää, ja sitten on hyvä vetää taas uusi jump scare putkeen!

Jack Davisin ja kauhuguru Eli Rothin perustama Crypt TV keskittyy tuottamaan kauhusisältöä YouTubeen ja tätä kautta etsimään uusia ansaitamenetelmiä lyhytelokuville. Crypt TV:n Youtube-kanavalta löytyy useita satoja pätkiä kauhufaneille: lyhytelokuvia, kauhusarjoja, creepy pastaa, haastattelua ja leffa-analyysiä. Lippulaivana koko hommalle on hyvä, loistavasti maskeerattu The Birch, joka toimii myös hyvänä porttivideona Crypt TV:n meininkiin. Täytyy myöntää, etten itse ole vielä täysin edes perehtynyt kanavan sisältöön, mutta jos The Birch uppoaa, syvempää tutustumista voi suositella! Kanavalla julkaistu, yksi harvoista 360°-kameralla kuvatuista lyhäreistä, The Turning on hauska ja katsomisen arvoinen kokeilu, mutta osoittaa pikemminkin ehkä, että 360°-kuvaus on vielä kehitysasteella, ja ainakin tällä hetkellä pelit pesevät tämänkaltaisen ilmaisun sata–nolla.

Loppuun sitten ehkä ne kaikkein vahvimmat suositukset. Englantilainen The Cat with Hands on erittäin häiriintynyt lyhyt pätkä, jonka paras osa on kummallinen, mutta toimiva stop motion -animaatio. Harmi, että kuvanlaatu on videossa heikko. 2 Am: Smiling Man on myös yksi toimivimmista ja kuuluisimmista Youtube-videoista, eikä syyttä! Oudosti Jim Carreytä muistuttava ukko on yksi kauhulyhäreiden puistattavimmista tyypeistä – tosin olisi äärimmäisen hauska nähdä, kuinka kreisiksi Jim Carrey osaisi kauhuleffapahiksen venyttää. Larry jaksaa virittää 5 minuuttia taidokkaasti tunnelmaansa ja on todella karmiva. Useissa lähteissä suositeltu Moonlight Man muistuttaa jollain tavalla Babadookia ulkotiloissa, mutta ei toki toimi ihan yhtä hyvin. He Dies at the End on taas aivan loistavasti pienillä elementeillä tehty ja metatasolla pelaava lyhäri, joka yhtä aikaa säikäyttää ja naurattaa. Se on yksi parhaista kauhulyhäreistä ikinä. Every 90’s Commercial on kuin Saturday Night Live -sketsi steroideissa: sen splatter-meininki tulee ihan puun takaa ja siinä on ihan älyttömästi tavaraa siihen nähden, että se kestää noin 2 minuuttia – se kannattaa katsoa myös uudestaankin. Viimeisenä oma suosikkini: 8-minuuttinen Peekers vuodelta 2009, joka toimii kuin häkä. Peekersin näennäisen kevyt tunnelma johtaa lopulta todella häiritsevään tulokseen, ja tavallaan tässä olisi ehdottomasti aihetta pidempäänkin elokuvaan – toki tunnelma varmaan lopulta kärsisi siitä. Leffan vanha täti on todella häiritsevä ja jää mieleen pitkäksi aikaa. On ihan hassua, että Peekers on niin karmiva, vaikka se on toteutettu niin yksinkertaisin ja pienin keinoin.

Seuraavassa YouTube-katsauksessa katsotaan pidempiä lyhytelokuvia!

PS. Kotimainen, Ilja Rautsin ohjaama Helsinki Mansplaining Massacre taas ei löydy Youtubesta, mutta se on ainakin 10 kuukautta vielä Areenassa katsottavissa, joten mars sinne, jos se on jostain syystä jäänyt väliin! 

Arvostelu: My Bloody Valentine (2009)

myös My Bloody Valentine 3D

”Voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät…”

– Tuure Kilpeläinen

Ohjaaja: Patrick Lussier

Käsikirjoitus: Todd Farmer, Zane Smith

Pääosat: Jensen Ackles, Jaime King, Kerr Smith

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 18

Juuri paria päivää ennen ystävänpäivää Bloody Disgusting -kauhusivusto tiesi kertoa hyviä uutisia kauhufaneille: legendaarinen, vuoden 1981 My Bloody Valentine saa restauroidun Bluray-julkaisun, jossa on mukana myös sensuroimaton – siis oikea – versio elokuvasta. Tuo ikoninen slasher sai kehunsa Kauhuoppaan arviossa viime vuonna, joten nyt on aika porautua vuoden 2009 uusintaversioon elokuvasta.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtailluista uusintaversioista My Bloody Valentine puolustaa sinänsä ehkä parhaiten paikkaansa. Toisin kuin vaikkapa Painajainen Elm Streetillä (1984, uusinta 2010) tai Perjantai 13. päivä (1980, uusinta 2009), alkuperäinen My Bloody Valentine oli selkeästi vähän unohtunut suuren yleisön mielistä ja jos sen jostain sai käsiinsä, se oli yleensä se torsoksi sensuroitu versio, jonka katsomista ei voi suositella. Hyvin tehdyillä uusintaversioilla on aina paikkansa kauhuviihteen kentällä – esimerkiksi Fede Alvarezin Evil Dead vuodelta 2013 on yksi viime vuosikymmenen kovimpia kauhuelokuvia. Valitettavasti My Bloody Valentine ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä hyvä kuin lähtökohtana ollut alkuperäinen elokuva – mutta on leffalla hetkensä.

My Bloody Valentinen juoni on vähän kiharainen, mutta kokeillaan. 11 vuotta sitten Harmonyn kaivoskaupungissa tapahtui räjähdys, kun kaivoksen omistajan poika Tom (Jensen Ackles) unohti hoitaa turvatoimet tunnelissa numero 5. Kaivokseen jäi jumiin kuusi miestä, joista hengissä löytyi vain koomaan vajonnut Harry Warden, joka oli tappanut muut miehet syystä, jota ei oikein selitetä. Vuotta myöhemmin ystävänpäivänä Warden herää sairaalasta ja aloittaa verikekkerit, joista Michael Myers olisi kateellinen: hän teilaa kokonaisen sairaalallisen ihmisiä ja siirtyy sitten kotikaupunkiin, jossa kaivoksessa ystävänpäivää juhlivat nuoret saavat hakusta osansa – harmi, että oikeastaan koko verilöyly tapahtuu ruudun ulkopuolella. Lopulta paikalle saapuneet poliisit pelastavat täpärästi Tomin ja ampuvat Wardenin – vai ampuvatko? Kymmenen vuotta myöhemmin Tom palaa kotikaupunkiin myymään kaivosta. Vanha heila Sarah (Jaime King) on perustanut perheen entisen kamun, suht kusipäisen nykyisen sheriffin Axelin (Kerr Smith) kanssa. Vaikka Axelilla on aikalaillakin avioliiton ulkopuolista säätöä, saa Tomin paluu vanhan mustasukkaisuuden heräämään. Samaan aikaan kaasunaamariin pukeutunut murhaaja alkaa heilutella hakkua kylällä, ja elokuva virittää ihan hauskan whodunit-asetelman: kuoliko Warden aikoinaan vai onko hän tosiaan palannut? Toisiaan epäilevät Tom ja Axel tuovat oman lisänsä soppaan.

My Bloody Valentine oli yksi ensimmäisiä 2000-luvun uuden aallon 3d-kauhuelokuvia – samana vuonna Suomenkin teattereissa käväissyt Scar 3D (2007) on jo kaikista aikakirjoista unohtunut. 3d:tähän on vaihtelevin metodein kokeiltu jo elokuvan alkuajoista lähtien – ja 50-luku näki 3d-elokuvan ”kulta-ajan”. Kauhuelokuvalle olennaisin aika kenties on 80-luvun 3d-aalto, jolloin mm. Jaws 3D (1983), Amityville 3D (1983) ja Friday the 13th III (1982) saivat ensi-iltansa. Uuden teknologian myötä 3d koki 2000-luvulla renessanssin, joka on nyt jo jälleen hiipunut. Voi hyvin olla, että My Bloody Valentinen 3d-efektit ovat tuoneet jonkinlaisen säväyksen leffateatterissa käyneille vuosikymmen sitten. Mutta näin jälkikäteen, kotisohvalta katsottuna, kameraa kohti ties millä tekosyyllä tunkevat esineet aiheuttavat lähinnä pään raavintaa. Kun hakku heilahtaa, verta lentää tai hakun lävistämä silmä ponnahtaa kohti, efekti voi olla ihan perusteltu, mutta kömpelösti kohti tulevat oksat, aseet ja vastaavat lähinnä huvittavat ja muistuttavat iki-ihanan kömpelöä Perjantai 13. päivä 3D:tä enemmän kuin varteenotettavaa nykyslasheriä. Tämä on toki osin tarkoituksellista, sillä My Bloody Valentinen on tarkoitus muistuttaa slasherin 80-luvun kulta-ajoista – mutta joku roti kömpelöille 3d-efekteille sentään!

En tiedä, onko syynä 3d-kuvaus, mutta elokuvan kuvanlaatu on oudon heikko – se muistuttaa monin paikoin lähes vanhaa tv-laatua ja visuaalinen ilme muutenkin lähentelee oudosti saippuaoopperoita. Saippuaoopperamaisuuteen toki vaikuttaa myös esimerkiksi kauttaaltaan melko kömpelö dialogi ja useamman näyttelijän melko heikko suoritus – tältä osin se muistuttaa 90-luvun heikohkoja kauhuviritelmiä. Ja koska edellä kuvattu juoni on melkoinen sillisalaatti, on tämä omiaan lisäämään ongelmia koko elokuvaan – ensin elokuva alkaa hirveällä juonen juoksutuksella, mutta sitten se vähän niin kuin alkaa toistamiseen, mutta vartin jälkeen se oikeastaan vasta alkaa. Muutenkin moneen kohtaan elokuvaa on kaivettu täysin ilman syytä kaikkein hölmöimmät kauhukliseet – tai elokuvakliseet ylipäätään. Totta kai sheriffin vaimon ohella pitämä tyttöystävä on raskaana – asia johon ei muuten enää palata myöhemmin – totta kai kotiin palaava Tom on kaikkien vihaama ja hänen menneisyytensä täysi mysteeri. Ja kun naamioitunut murhaaja alkaa riehua, ei kukaan osaa enää toimia normaalisti – jokaisen hahmon on pakko kaatua heti karkuun sännättyään, ovet tuottavat kaikille suuria vaikeuksia ja yksi hahmoista ei osaa kiivetä avoimesta ikkunasta.

Se mistä elokuvalle täytyy antaa kiitosta, on sen kohtuullisen rankka graafinen ote. Elokuva on siinä mielessä uskollinen alkuperäisteokselle, että verta roiskitaan kunnolla: silmiä lentää, sydämiä revitään ja erään raukan leukaa kohdellaan erittäin kaltoin. 3d-efektin saavuttamiseksi osa on tehty cgi:llä, mutta myös käytännön efektejä on käytössä ja ne on toteutettu erittäin hyvin. Murhametodit eivät ole yhtä kekseliäitä kuin alkuperäisessä, sillä nyt aseena on lähinnä hakku, mutta siitä nyt on turha nillittää. Alkuperäisen elokuvan nähnyt voi bongailla ties kuinka monta visuaalista viittausta siihen. Ylipäätään elokuvan väkivallassa on paljon viittauksia 80-luvun slashereihin, eikä se tässä suhteessa häviä niistä parhaimmille lainkaan. Ehkä tämän vuoksi elokuva luo vähän kahtia jakautuneen fiiliksen – toisaalta se tuntuu yhtä aikaa turhan monimutkaiselta ja hataralta, toisaalta se ei yritäkään olla mitään toimivaa kauhuviihdettä hienompaa – ja tässä jälkimmäisessä se onnistuu. Se missä tämä uusintaversio selkeästi häviää alkuperäiselle on tunnelma. Vuoden 1981 elokuvan pikkukaupungin fiilis on mielestäni aivan vastustamattoman vetoava – nyt vastaavaa pienen yhteisön tunnetta ei kunnolla edes yritetä luoda. Tällä kertaa myöskään lähestyvän uhkan tuntua ei ole yhtä vahvana ilmassa – on vain henkilöiden välistä draamaa ja välistä joku murhataan.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta täytyy todeta, ettei My Bloody Valentine ole tyystin turha elokuva. Se on ihan toimivaa viihdettä, josta lähinnä alun melko lailla pikakelattu osuus jää kaivelemaan – Harry Wardenin murhaputkea olisi voitu näyttää viisi minuuttia, ja leikata vastaava määrä pois jostain loppupäästä. Jos ei ole nähnyt alkuperäistä My Bloody Valentinea – varsinkin sen sensuroimatonta versiota – tämä uusintaversio toimii kyllä. Hyvää ystävänpäivää!

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Bloody Disgusting

Kuvat: Lionsgate

Yhteisarvostelu: 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019)

”… and it chills me to the bone, that I’m so far away from home.”

– Bad Religion

Kun 2000-luvun alussa puhuttiin haista ja kauhuelokuvista samassa lauseessa, mieleen ui lähinnä Tappajahai (1975), ja alaviitteenä ehkä Deep Blue Sea (1999). Mutta sitten cgi valtasi sekä b- että c-elokuvat ja hait kauhuelokuvissa alkoivat lentää, kummitella tai kasvattaa ylimääräisiä päitä ja Haihurrikaanien kaltaiset hölmöilyt kasvoivat ilmiöksi. Vuonna 2016 The Shallows ja vuotta myöhemmin 47 Meters Down viskoivat uutta verta veteen ja ohjasivat mielikuvaa takaisin Tappajahain suuntaan. Tällä kertaa puheenaiheena on jälkimmäinen elokuva jatko-osineen ja täytyy myöntää, että hassua sinänsä – riippuu paljolti katsojasta, keikahtaako 47 Meters Downin kohdalla vaaka enemmän Tappajahain vai Haihurrikaanin puoleen. Sen verran uskonhyppyä kyseessä oleva haikauhu katsojaltaan vaatii.

47 Meters Downin alussa siskokset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) viettävät lomaa Meksikossa. Lisa koettaa salailla eroa poikaystävästään huonolla menestyksellä, eikä kulu kauaa, ennen kuin pikkusisko Kate virittää isosiskonsa sinkkuelämän alkuun ja elämysten makuun. Ensimmäinen stoppi: hauska sukellus haihäkissä. On piristävää katsoa välillä elokuvia, joiden nimi riittää juonikuvaukseksi. Kaikki Tappajahain nähneet luultavasti muistavat loppukohtausta edeltävän, hyytävän sukelluksen haihäkissä myrkkyharppuunan kanssa. 47 Meters Down vastaa vuosia kaihertaneeseen kysymykseen – entä jos tuo sukellus olisi kestänyt koko puolitoistatuntisen leffan ajan? Yksinkertaisesta lähtökohdasta syntyy usein tehokkaita elokuvia – niin tälläkin kertaa, mutta aivan kitkatta se ei suju.

Leffassa kaikki faktat ovat täysin hakusessa. Tästä voisi melkein tehdä juomapelin: huikka aina, kun joku yksityiskohta on leffassa täyttä mielikuvitusta. Ja virheitähän riittää: sukelluslaitteet eivät toimi noin, happisäiliöt ja vedenalainen kommunikaatio eivät toimi noin, valo ei toimi, sukeltajantauti ei toimi – ja hait, ne eivät käyttäydy yhtään noin. Listausta virheistä voi tutkia vaikka täällä tai täällä, jotakin käsitystä haiden käyttäytymisestä voi saada vaikka tästä artikkelista, ja viimeiseksi: täältä voi katsoa, kuinka jättimäinen valkohai hakeutuu vapaaehtoisesti silitettäväksi. Eikä tarvitse olla kummoinen sukellusekspertti – itse en ymmärrä siitä mitään – tai edes luontodokumenttifani bongaillakseen osan näistä hölmöilyistä. Veikkaan, että jos katsojalta löytyy yhtään kokemusta sukelluksesta, leffa on melkoista ajan hukkaa – asiavirheitä voi olla yksinkertaisesti mahdoton ohittaa, ja jos taas tuntee haiden biologiaa, ja varsinkin sympatiaa niitä kohtaan, elokuva voi olla jopa raivostuttavan yksioikoinen. Mutta meille, jotka voimme heittää aivot faktojen kera narikkaan, joille vesi elementtinä on yhtä hallitsematon kuin pelottavakin, joilla elää edes pieni epäilys siitä, että mitä jos siellä meren tutkimattomassa syvänteessä makoileekin Cthulhu, 47 Meters Down voi olla menevää viihdettä.

Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se ei edes yritä olla mitään sen syvällisempää. Sen päätyö on yrittää säikytellä haihyökkäyksillä ja saada katsojan raapimaan päätään siitä, voivatko päähenkilöt pelastua – ja nämä se tekee hyvin. Kun Lisa polskii mittaamattoman syvänteen yllä ja alapuolella on pelkkää pimeää, jännittää väkisinkin, vaikka tietäisi kuinka, että hai ei todellisuudessa lähes milloinkaan hyökkää sukeltajan kimppuun. Selviytymiskauhun keskeisin anti on antaa ajattelulle ruokaa: kuinka minä selviäisin tuosta, ja mitä tekisin eri tavalla ja niin edelleen. Elokuvan hait on toteutettu kokonaan cgi:llä, mutta kuvat on suunniteltu hienosti niin, ettei se kertaakaan haittaa silmää, ja varsinkin eräs loppupuolen haihyökkäys on visuaalisesti jopa todella hieno. Kuvallisesta kerronnasta ja rytmityksestä huomaa, ettei elokuva ole todellakaan hutaisten tehty. Toki lisäpisteitä elokuvalle on pakko antaa siitä, miten hemmetin vaikeaa on kuvata elokuvaa, joka tapahtuu kokonaan veden alla.

Lisan ja Katen selviytymisen edestä voi pidättää hengitystään, mikäli on valmis antamaan elokuvalle anteeksi rutkasti virheitä – koska tietysti ilman epärealistisia sukellusvälineitä hahmot eivät voisi jutella keskenään leffan aikana ja ilman päällekäyviä haita leffassa ei olisi mitään uhkaa. Vaikka epärealistisen pöhkön lopetuksen arvaisi jo kaukaa, se toimii silti tehtävässään mielestäni hyytävän hyvin.

Kesällä 2017 vähin odotuksin julkaistu elokuva kasvoi pikkuhiljaa hitiksi – englanniksi ilmiötä kutsutaan sleeper hitiksi – minkä vuoksi ohjaaja Johannes Robertsin oli totta kai pakko palata pinnan alle, käväistyään ensin ohjaamassa kulttihitiksi hiljalleen kohonneen The Strangersin (2008) jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin (2018) . Jatko-osa 47 Meters Down: Uncaged sai ensi-iltansa syksyllä 2019, Suomessa Night Visions -festivaaleilla.

Jatko-osa hylkää häkkisukelluksen, kun koulukiusattu, ulkopuolinen Mia (Sophie Nélisse) lähtee siskopuolensa ja tämän kavereiden kanssa vähän salaa sukeltelemaan vasta löydettyyn, kartoittamattomaan, veden vallassa olevaan mayakaupunkiin. Sivuhuomiona sanottakoon, että Mian siskopuolta Sashaa näyttelevä Corinne Foxx on Jamie Foxxin tytär, ja tämän kaveria Nicolea näyttelevä Sistine Stallone on luonnollisesti Syltyn jälkikasvua. Vaan eipä nuorten naisten näyttelijöillä kauheasti ole väliä, sillä tällä kertaa ei yhtään saa selvää, kuka kuvissa seikkailee, sen takaavat happinaamarit ja sumeat kuvat. Luolasukelluksen vaaroista tuskin tarvitsee ketään muistuttaa Thaimaan luolapelastuksen jälkeen, mutta tytöt painavat raunioihin täysin huoletta. Tunnelma on jälleen toimivan klaustrofobinen, tosin ensimmäisessä elokuvassa tunnelmasta oli rakennettu melko omintakeisesti ahdistava, vaikka naiset yrittivät selvitä merenpohjassa, jossa tilaa riitti. Nyt ahtaissa käytävissä sukeltelemisen klaustrofobisuus on enemmän ennalta arvattavaa, mutta toki ahdistavat happitaskut ja pohjasta nouseva siltti hyödynnetään tehokkaasti. Leffa vetää lopulta takataskustaan ehkä yhden kaikkien aikojen hassuimmista säikäytyksistä, kun ”evoluution sokeaksi muokkaama”, luolassa asuva kala alkaa kirkua! Ja säikäyttää tytöt niin perin pohjin, että he romahduttavat käytävän ja jäävät loukkoon! Käsi hakeutuu vaistomaisesti otsalle, mutta yhtä aikaa ratkaisu huvittaa.

Elokuva on jatko-osa vain henkisesti, vaikka se tahtoo etsiä yhteneväisyyksiä esimerkiksi samankaltaisista visuaalisista hidastuksista – ja se venyttää uskottavuuden rajoja vielä kauemmas. Käytävissä vaaniva uhka on vähän pöhnitty Neil Marshallin loistavasta The Descentistä (2009). Mutta vaikka kaiken muun pöhkön unohtaisikin, yksi asiavirhe paistaa pahasti silmiin – jättäisivätkö tytöt muka todella iPhonensa huoletta rannalle, niitä kun ei missään kohdassa kaivata? En usko! Elokuva tuntuu myös välillä vähän unohtavan, että se tapahtuu veden alla – kaikki juttelevat toisilleen, musa pauhaa ja raunioihin on lähinnä huolettoman hauska tutustua. Vähintäänkin ehkä intensiivisimmässä kohtauksessaan, jossa varjot väijyvät tummaa hitsaripoikaa, meno on kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta – vaikka kohtaus kyllä toimiikin. Lavastukset on sen sijaan tehty hyvin, ja veden alla äärimmäisen hankala valaistus on toteutettu mallikelpoisesti – tekniset puitteet ovat siis jälleen kohdallaan, vaikka cgi varmasti jakaakin mielipiteitä. Pari säikäytystä toimii myös hyvin.

Yhtä kaikki, niin 47 Meters Downia kuin Uncagediakin voi kehua ja haukkua samoista syistä. Uskottavuutta niillä ei juuri ole, niiden meno cgi-haineen on ehkä vähän liian b-luokkaa ollakseen kaikkien mieleen, ja dialogi sekä hahmot ovat hyvinkin pintapuolisia, jopa ärsyttäviä. Mutta toisaalta: ne ovat toimivaa viihdettä, niiden asetelmat ovat ihan omaperäiset, ahtaat kuvat ja vaanivat hait saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos niiltä ei odota liikaa, niiden parissa viihtyy erittäin hyvin, minkä lisäksi on mukavaa, että elokuvat ovat keskenään melko erilaisia. Näiden syiden vuoksi arvosanoja on ehkä vähän turha tuijottaa, vaikka ne onkin ihan aiheesta annettu. Kyllä nämä The Asylumin tuottamat 2-headed Shark Attackin (2012) -tyyppiset cgi-katastrofileffat lopulta voittavat kuusi–nolla – niissä kun on oikeasti hauskaa lähinnä nimi. Ja onhan aurinkoista merta, kirkasta vettä ja trooppisia maisemia aika kiva katsoa, varsinkin kun vuoden 2019 marraskuu on tähän mennessä kestänyt neljä kuukautta.

Arvosanat

47 Meters Down

47 Meters Down: Uncaged

 

47 Meters Down:

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Claire Holt, Mandy Moore

47 Meters Down: Uncaged

Ohjaaja: Johannes Roberts

Käsikirjoitus: Johannes Roberts ja Ernest Riera

Pääosat: Sophie Nélisse, Corinne Foxx, Brianne Tju

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Screenrant, Discover Magazine, natureworldnews.com, SkyNews

Arvostelu: Haunt (2019)

”I entered through, and the curtain hissed, into the house with its blood-red bowels…”

– Nick Cave & the Bad Seeds

 Ohjaus ja käsikirjoitus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosat: Katie Stevens, Will Brittain, Andrew Caldwell

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Koska elämysmatkailu on päivän sana, Yhdysvalloissa kummitustalot ovat kasvaneet valtavaksi bisnekseksi. Niille, jotka eivät ole videoita näistä mestoista kyllästymiseen asti YouTubesta tuijottaneet – en tarkoita tässä huvipuistojen kummitusjunia, vaan livekauhuelämyksiä, englanniksi haunted house attraction, jotka yleensä muistuttavat periaatteeltaan vähän Vekkulaa: kyseessä on periaatteessa kävelykierros lavastetussa kummitustalossa. Hommaan tietysti kuuluu myös avustajia, jotka pelottelevat kävijöitä. Monissa paikoissa tämä tarkoittaa säikyttelyä – välillä aika rankkaakin – mutta toki rajumpaakin sisältöä on tarjolla. Suomessa ainakin After Dark Helsinki on järjestänyt sekä kummitustalokierroksia että livekauhuesityksiä, joissa yleisö joutuu / pääsee menoon mukaan. Näistä äärimmäisin on vuosien varrella kohun jos toisenkin aiheuttanut ”maailman rajuin kummitustalo” McKamey Manor – joka on pelkkää henkistä kiduttamista ja fyysistä rääkkiä. Nettisivujen perusteella nykyinen ”kierros” talossa kestää kolme tuntia. Aiemmin uutisoitiin, että kierroksen loppuun asti kestäneille olisi tiedossa 20000–50000 dollarin palkkio, mutta kukaan ei olisi koskaan loppuun asti kestänyt – tällä hetkellä näistä tiedoista ei sivuilla puhuta mitään. Jos mieli tekee, McKamey Manorin menoa voi tiirailla sormien läpi vaikka Aleksi Rantamaan TLDRDEEP-postauksessa – joka on tehty ennen syksyn 2019 somekohua – mutta varoituksen sanana: paikan anti on sen verran rajua, että jo YouTube-videot saattavat pestä kauhuelokuvat mennen tullen. Se ei ehkä ole esimerkeistä paras, sillä yleisesti ottaen kummitustalot ovat ilmeisesti mitä mainiointa ajankulua pakohuoneiden tapaan. Pääpointti on kuitenkin se, että samalla, kun kummitustalot ovat kasvattaneet suosiotaan, niistä on tietysti tehtailtu myös kauhuelokuvia: Houses that October Built 1 ja 2 (2014 & 2017), Hell House LLC (2015) jatko-osineen sekä Hell Fest (2018). Vuoden 2019 tulokkaana listalle pääsee nyt myös Haunt.

Elokuvan alussa väkivaltaisen poikaystävän jättämiseen tahdonvoimaa keräävä Harper (Katie Stevens) lähtee hieman vastahakoisesti Halloween-pippaloihin sisaruskunnan tyttöjen kanssa, eikä aikaakaan, kun neljän naisen porukka lyöttäytyy yhteen mukavien puolituttujen poikien kanssa ja lähtee etsimään säväreiden toivossa sopivaa kummitustaloa. Väkivaltaisen isän jättämien lapsuuden traumojen vaivaama Harper pelkää poikaystävänsä stalkkaavan häntä, minkä vuoksi hieman syrjäisempi, sattumalta vastaan tullut karmiva varastorakennus kelpaa porukalle, varsinkin kun vastaanottava mykkä mies klovninaamarissa vaikuttaa sopivan vinksahtaneelta. Loppuaika vietetäänkin kauhun täyttämissä tunnelmissa.

Kummitustalot ovat hyvin luonteva lähtökohta kauhuelokuvalle: jo pelkkä paikka antaa syyn säikytellä henkilöiden ohella katsojaa. Lisäksi elokuvilla on aina takataskussaan kysymys siitä, mikä nyt on todellista uhkaa ja mikä ei – onko tuo veitsi rekvisiittaa ja mihin ne kaverit katosivat? Haunt jaksaa pelata tällä epäilyksellä kiitettävästi. Totta kai katsoja on kärryillä siitä, mikä tyyppejä rakennuksessa odottaa – vai onko? Meno on uhkaava alusta saakka, mutta saattaahan se olla väärä johtolanka. Henkilökuntaan kuuluvat naamioituneet sekopäät pyörivät kaikkialla, mutta sitten, kun elokuva on jo melkein paljastanut korttinsa, yksi heistä alkaakin puhua ja koettaa auttaa porukan uloskäynnille. Ei ehkä maailman paras twisti, mutta osoittaa, että Haunt haluaa tarjota muutakin kuin luupäistä verenvuodatusta. Sen ohjaaja-käsikirjoittajat Scott Beck ja Bryan Woods tulivat kuuluisiksi kirjoitettuaan vuoden 2018 jättihitin Hiljainen paikka – A Quiet Place, sen jälkeen kun John Krasinski oli innostunut heidän alkuperäisestä käsikirjoituksestaan. Muutaman muunkin kauhuelokuvan tuottaneet kaverit eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja se näkyy. Haunt on hyvin rytmitetty ja se jaksaa pitää sopivasti katsojaa penkin reunalla. Ei se toki täydellinen ole: leffa käy puolivälissään vähän tyhjäkäynnillä, kun kauhutalosta hermostunut porukka alkaakin peruuttamaan kohti alkua. Joitakin katsojia saattaa häiritä hahmojen ohuus: olisi väärin väittää hahmoja kliseisiksi, sillä he eivät ole edes sitä – katsoja ei opi muista kuin Harperista käytännössä nimiä enempää – mutta itseäni tämä ei haitannut. Oli pikemminkin hyvä asia, ettei leffa yrittänyt sutaista hahmoihin mitään sen kummempaa taustaa – näin elokuva välttyy myös tyypittelemästä henkilöitä turhaan. Ainoastaan Andrew Caldwellin esittämä Evan on suoraan kauhuleffojen kliseisimmästä hahmolaarista, mutta elokuvan kerronnan kannalta se on tarpeellinen ratkaisu. Leffa haluaa nostaa Harperin selkeästi etualalle, ja hänen traaginen taustansa saa sopivasti tilaa.

Haunt toimii yksinkertaisilla perusjutuilla: se ei yritä olla mitään hyvää slasheria syvällisempää. Sen tunnelma on karmiva ja pienestä budjetista huolimatta se tarjoaa paljon tavaraa. Lavastukset toimivat ja maskeeraus on aivan ensiluokkaista. Taloa partioivien maskipäiden naamareiden alle haluaa vaistomaisesti nähdä. Se pelaa kissa ja hiiri -leikkiä katsojan odotuksilla onnistuneesti: milloin verenvuodatus alkaa ja mikä rooli selvästi seonneella ex-poikaystävällä on tässä kuviossa? Se on sopivan ilkeällä maulla tehty vuoristorata, joka ansaitsee lopetuksestaan lisäpisteitä. Lähimmät verrokit leffalle ovat jopa Suomessa teatterikierrokselle päässyt Hell Fest (2018), sekä Rob Zombien 31 (2016), mutta kyllä Haunt on näistä ylivoimainen ykkönen. Suurin asia, joka leffassa tökkii, on sen turhan geneerinen nimi. Vaan väliäkö hällä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Yle Kioski, truthorfiction.com, mckameymanor.com, After Dark Helsinki, Primink

Kuvat: Momentum Pictures

Arvostelu: Extra Ordinary (2019)

”Who you gonna call…?”

– Ray Parker Jr.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Dahern, Enda Loughman

Pääosat: Maeve Higgins, Barry Ward, Will Forte

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tiesitkö että haamut voivat riivata juuston? Juustossa on paljon bakteereja, ja pienet bakteerit ovat hyvinkin suojattomia maailmaan jääneiden, vaivattujen sielujen tahtoa vastaan. No jaa, en kyllä tiennyt minäkään, ennen Extra Ordinarya. Irlantilainen Extra Ordinary on aivan riemastuttavan hyvä kauhukomedia. Sen komiikka on Britteinsaarille tyypillisen vähäeleistä, mutta sitäkin mukaansatempaavaa, jos vain oikea mielentila tarttuu katsojaankin. Harvoin tällaisia kehuja vuodattaa kauhuelokuvalle, jonka päähenkilö on autokoulun opettaja. Kauhukomedia on ylipäänsä laji, jota voi suositella niillekin, joita tavallinen kauhuelokuva vieroksuttaa. Shaun of the Dead (2004) toi zombit komedian pariin, What We Do in the Shadows (2014) teki sen vampyyreille, nyt Extra Ordinary onnistuu riivaajien ja haamujen kanssa samassa – ja se tekee työnsä niin hyvin, että on vaikea laittaa näitä kolmea paremmuusjärjestykseen.

Elokuva kertoo Rosesta (Maeve Higgins), jonka isä oli legendaarinen tv-psyykikko ja kuolleille puhuja, mutta joka isänsä tapaturmaisen (?) kuoleman jälkeen on tahtonut unohtaa omatkin kykynsä ja haluaa pitäytyä ammatissaan autokoulunopettajana. Hänen oppilaakseen ilmoittautuu hyvinkin vajavaisella nimentajulla varustettuun sukuun syntynyt Martin Martin. Martin (Barry Ward) ei varsinaisesti kaipaa ajo-opetusta, vaan hänen suurin huolensa koskee dominoivaa vaimoa. Vaimo on toki kuollut, eikä Martinilla ole kunnolla keinoja vastustaa arkea pikkutarkasti kontrolloivan haamun tahtoa, vaikka tytär toivookin vässykkä-isänsä nousevan vastarintaan. Rose voisi kyvyillään auttaa, mutta on vastahakoinen. Samaan aikaan seudulle osunut 70-luvun yhden hitin ihme Christian Winter (Will Forte) yrittää manata Saatanaa luodakseen uralleen nostetta.

Winter tarvitsee uhrimenojaan varten neitsyen, sillä hänen vaimonsa menee vahingossa koskemaan tarkoitukseen hankittua tyttöä, ja tyttö luonnollisesti räjähtää – sillä rituaali kieltää herättämästä sen uhria. Niinpä Winter tarttuu 700 vuotta vanhaan peniskeppiin, eikä aikaakaan, kun Martinin tytär joutuu kirouksen uhriksi. Rose suostuu auttamaan Martinia, mutta he tarvitsevat seitsemän haamun ektoplasmaa, jota hierotaan kirotun naamaan tämän pelastamiseksi. Tiedän – näin kuvattuna juoni kuulostaa c-luokan Kummeli-kopiolta, mutta onneksi näin ei ole laita. Elokuva on täynnä lämmintä henkeä, lakonista huumoria ja nerokkaita yksityiskohtia. Elokuva repii huumoria arkisista tilanteista, yliluonnollisista sattumuksista ja näiden rajankäynnistä: kadulla kummittelee riivattu leivänpaahdin, pikaruokalan ranskalaiset on vallannut joku henki ja kuollut mies paukuttaa roskapönttöä ahdistuneena kierrätyksestä.

Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavat Mike Ahern ja Enda Loughman ovat onnistuvat pitämään langat loistavasti käsissään pöhlön ja paikoin sopivasti överiksi menevän elokuvan puikoissa. Leffa on täynnä brit… anteeksi, irkkuhuumoria, jota ryyditetään välillä asiaan kuuluvan ällöttävällä kuvastolla – ensin syödään eväät, sitten oksennetaan ektoplasmaa. Tunnelma muistuttaa pitkälti tyypillistä lämminhenkistä brittikomediaa, kyllä tässä on kaikuja Happy Go Luckystä (2008) ja sen hengenheimolaisista, mutta sitten murhataan, syödään kiinalaista, joku vuohi räjähtää, ja lopussa odottaa ehkä elokuvahistorian oudoin ménage à trois. Missähän määrin muuten on tarkoituksellista, että elokuvan tunnusmusiikki on kuin kopioitu, hymisty versio Sydämen asialla -tunnarista? Leffa viittaa itsevarmasti Manaajaan (1973) ja muihin kauhuklassikoihin. Ja kun takaa-ajoon lähdetään, se tehdään 80-luvun Fordilla ja kävelyvauhtia.

Näyttelijät tekevät elokuvassa loistavaa työtä. Lähinnä stand up -koomikkona tunnettu Maeve Higgins on hyvin luonnollinen sinkkuuteensa kyllästyneenä, mutta yksinäisyyteensä tottuneena autokoulun opettajana. Saturday Night Livesta ja esimerkiksi Last Man on Earthista (2015–2018) tunnettu Will Forte vetää jälleen mainion roolin vinksahtaneena pahiksena, jonka kiroukseksi on muodostunut hänen ainoa hittinsä Cosmic Woman – joka muuten parodioi loistavasti 70-luvun okkultistisia rock-balladeja. Barry Ward on hyvä tossun alla elävänä teini-ikäisen tyttären isänä, mutta tuplaroolinsa kuolleena vaimonaan hän vetää melkein liiankin överiksi – vaimo muistuttaa oudosti gansterimamma Ma Bakeria, mutta ehkä se on tarkoitus. Tai ehkä irlantilaisissa naisissa on gangsterimaisia piirteitä, mene ja tiedä…

Elokuva on rytmitetty taitavasti: sillä on malttia esitellä henkilönsä rauhassa, yllättävän paljon tavaraa kestoonsa nähden ja loppua kohden se ottaa sopivasti lisävauhtia. Se pitää nurinkurisen otteensa loppuun asti – missä monet keskiverrot kauhukomediat pyllähtävät – ja sen viimeisen kohtauksen viimeinen repliikki on kirsikka kakun päälle. Musta huumori ja lakoninen komedia tietysti hallitaan Britteinsaarilla, mistä Extra Ordinary on jälleen hyvä esimerkki. Kauhukomedioiden top-lista menee uusiksi tämän myötä. Ja suomalaiseen nauruhermoonhan se istuu vallan mainiosti.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Wildcard Distribution