”Kuolee karja, kuolee
suku, samaten itse kuolet…”
– Moonsorrow
Ohjaaja: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Pääosat:
Dan Stevens, Michael Sheen, Lucy Boynton
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 18
Parhaat kauhuelokuvat ovat usein niitä, jotka tarjoavat
useita tulkintamahdollisuuksia, mutta eivät tuputa niitä. Niiden voi tulkita
kertovan isommista asioista, mutta yhtälailla niitä voi katsoa vain
kauhuelokuvina – tällöin ne eivät ole pelkkää tyhjää rymistelyä, mutta toisaalta
vuosien varrella niiden viesti ei myöskään laimene. Netflixin kautta
julkaistussa Apostlessa voi nähdä
iskuja uskonnollista fanatismia, pienten yhteisöjen näköalatonta
fundamentalismia, vallan keskittymisen ongelmia sekä eritoten luonnon riistoa kohtaan.
Mutta yhtä lailla sitä voi katsoa hiljalleen avautuvana mysteerinä, joka
virittää tunnelmaansa pitkään – kunnes on aika päästää helvetti valloilleen.
Ohjaaja Gareth Evans tunnetaan loistavista Indonesiassa
tuotetuista action-trillereistään Raid: Redemption
(2011) ja Raid 2: Berandal (2014). Kummatkin
ovat hengästyttäviä toimintaelokuvia – ja varsinkin kakkososa ansaitsee
paikkansa modernin action-elokuvan kirkkaimmassa kärjessä, ihan siinä Dreddin ja John Wickin kyljessä. Kauhun puolella mies käväisi yhdessä ohjaaja
Timo Tjahjanton kanssa antologiaelokuva V/H/S
2:n (2013) osiossa Safe Haven,
joka oli paitsi elokuvan paras osio, myös yksi parhaista found footage
-pätkistä koskaan. Myös Safe Haven
sijoittui Itä-Aasiaan. Aikaisempiin töihin verrattuna Apostlen lähtökohta – 1900-luvun Englanti – on erilainen, mutta
ohjaajan tuntien elokuvalta on lupa odottaa laadukasta jälkeä ja brutaalia
väkivaltaa. Ja näitä Apostle
tarjoaakin.
Elokuvassa mystinen kultti Englannin rannikolla on kaapannut
rikkaan perheen tyttären saarelleen lunnaiden toivossa. Naisen veli Thomas (Dan
Stevens) lähtee pelastamaan siskoaan soluttautumalla salaa lahkon joukkoon. Lahko
elää pienessä kommuunissa saarella, jonka oli tarkoitus olla onnen ja vapauden
tyyssija, mutta sen sadot ovat vuodesta toiseen huonompia ja epätoivo on
hiipinyt sen kolmen perustajaisän sydämiin. Kultin uskonto vaikuttaa
omituiselta kristinuskon ja luonnonuskontojen väännökseltä, mutta sen takana
väikkyy muitakin. Jo saapumisiltanaan Thomas saa huomata jokaiselta
lahkolaiselta vaadittavan verta lasipurkissa iltaisin – ja lattialautojen alla
ahnas olento nuolee pisarat, jotka Thomasin sormesta vuotavat lattialankuille.
Nyt ei seuraa hyvää |
Elokuvan alkuasetelma jo tietysti kertoo, että huonompaan
suuntaan meininki on koko ajan menossa, ja The
Wicker Manin (1973) tuntevat osannevat arvata mihin kaikki tulee johtamaan.
Elokuva kumartaa lattiaan asti tälle englantilaiselle kauhuklassikolle – eikä
siinä ole mitään vikaa – mutta osaa se silti vääntää katsojan odotuksia ja
vetää mattoa alta sopivasti. Tosin Wicker Manin vapaamielisen kukkaisuskonnon sijaan Apostlen kultti tuntuu viittaavan enemmän Yhdysvaltain ensimmäisten siirtokuntien puritaaneihin. Elokuva nivoo useampia genrejä sisäänsä ja löytää
aiheeseensa tuoretta verta. Elokuvassa voisi myös nähdä viitteitä esimerkiksi
Scorcesen elokuvaan Silence (2016)
tai Robert Eggersin The VVitch: A
New-England Folk Taleen (2015) – vaikka minua kuvasto muistutti pikemmin Outlast 2 -pelistä (2017). Apostle
kasvattaa kierroksiaan loppua kohden ja säälimätöntä menoa on ajoittain
luvassa, kun primitiivisiä fundamentalistien rankaisuvälineitä aletaan kaivaa
esiin. Kuten sanottu, elokuva ei puhkiselitä tarkoituksiaan, vaan sen
monimutkaisesta vyyhdistä voi kukin löytää erilaisia teemoja: oman
maailmankuvan murtuminen ja muuttuminen, luonnon hyväksikäyttäminen,
ääriliikkeiden nousu murroksessa olevan yhteisön keskellä ovat kaikki
elokuvassa läsnä. Elokuva ei kuitenkaan anna helppoja vastauksia. Lopulta kyse
on ihmisen umpiluupäisestä kyvyttömyydestä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin
– riistäminen on helpompaa kuin sopusoinnussa eläminen, vangitseminen ja
tuhoaminen helpompaa kuin ymmärtäminen. Mutta onko ihmisestä murtautumaan ulos
pystyttämästään rakennelmasta vaikka loppu häämöttäisi? Vastaukseen ei ehkä
yksi kauhuelokuva riitä.
Ohjaaja Evans ja hänen luottokuvaajansa Matt Flannery ovat
luoneet elokuvaan upean visuaalisen ilmeen. Epookkina lavasteet toimivat
loistavasti, pieni kyläyhteisö on luotu luontevasti ja kuviin osataan rakentaa sekä
kauniita että kauheita näkyjä, mutta elokuvan varsinainen porkkana on
kameratyöskentely. Kuvaus on täynnä visuaalisesti hyviä ideoita ja tappeluissa
kameraa käytetään Raid-elokuvista
muistuttavalla tavalla – tosin siinä, missä Raidin
kamera-ajot loivat hengästyttävää tunnelmaa, Apostlessa kameran vieminen kiinni toimintaan tukee elokuvan
naturalisen ilkeää otetta väkivaltaan. Lyönnit, viillot ja laukaukset todella tuntuvat.
Elokuva yltyy loppua kohden paikoittain todella väkivaltaiseksi ja väkivalta on
kuvattu tehokkaan inhottavalla tavalla. Viimeistään kun kamera kuvaa
ruuvipenkkiin kiinnitettävän silmien kautta – jopa paineesta syntyviä
verenpurkaumia myöten – on todettava katsovansa ainutlaatuisen visuaalista,
kammottavaa kauhuelokuvaa. Evans myös hallitsee kauhuelementtien käytön
tyylikkäästi. Elokuvassa ei ole erityisemmin jump scareja ja se onnistuu
nostamaan karvat pystyyn useasti muilla keinoilla.
Thomasilla on olkiukon sijaan olkikoti |
On mielenkiintoista, että Apostlen kaltainen, yli kaksi tuntia pitkä, rajua väkivaltaa
sisältävä genre-elokuva julkaistaan nimenomaan Netflixin kautta. Kun 2000-luvun
alkupuolella Sopranos ja Kylmä Rinki olivat pioneereinä
nostamassa HBO:n kautta sarjoja ennennäkemättömälle kultakaudelle (joka jatkuu
yhä), yhdeksi taustasyyksi on nähty nimenomaan HBO:n perustuminen
tilausmalliin.
Sen ansiosta käsikirjoittajat saattoivat kirjoittaa jaksot ilman
tuskastuttavien mainoskatkojen tuomaa taakkaa, eikä tuotannoilla ollut paineita
seurata yksittäisten jaksojen katsojalukuja, vaan ne saattoivat rakentaa
rauhassa pidempiä tarinakaaria. Ehkä vastaavanlaista kehitystä saattaa tapahtua
striimauspalveluiden noususta myös elokuville, kun ensi-iltaviikonloppujen
ristipainetta ei ole – tilausrahathan Netflix saa vaikkei se olisi välitön
hitti. Näin vakavammat ja vaativammatkin elokuvat voivat saada levityskanavia,
ja genre-elokuvathan usein ottavat aikansa ennen kuin niiden maine kasvaa ja ne
löytävät ansaitsemansa arvostuksen.
Apostle on
loistoleffa, mutta muutaman kauneusvirheen se sisältää. Vaikka sen ei ole
tarkoitus tarjota valmiita vastauksia, muutama juoniaukko ja ilmaan jäävä
sivujuonne olisi voitu päätellä paremmin – ja onhan tuo kesto aika
järkälemäinen. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kuten kultin profeettaa
Malcolmia esittävä Michael Sheen sekä hänen käsikassaranaan pyörivä, uhkaava Mark
Lewis Jones, mutta pääosaa esittävä Dan Stevens käy yhä tönkömmäksi elokuvan
edetessä. Varsinkin kun kärsimystä pitäisi kasata kärsimyksen päälle ja löytää
rooliin sitä kautta lisää kierroksia, Stevens tuntuu jumittuvan yhteen
ilmeeseen ja fiilikseen. Ei se huono suoritus ole, mutta ei erityisen hyväkään.
Pikkuvaluvikojen vuoksi en ihan täysiä pisteitä voi antaa, vaikka paikoin vavahduttava
elokuva niitä huutaisikin.
Arvosana
PS. Eihän se mennyt ohi, että saarelle matkataan
Finlandia-nimisellä paatilla?
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Forbes
Kuvat: XYZ Films