Katsaus genreen: Kidutuskauhu

2000-luvun alku tuntui tuovan muassaan uuden epävarmuuden ajan. WTC-iskut ja terrorismin aikakausi traumatisoivat, ja samalla ylireagointi terrorismiin, Irakin sota ja Abu Ghraibin skandaali söivät länsimaissa – varsinkin jenkeissä – uskoa omiin päättäjiin. Juuri kun kuohuvasta 90-luvusta oli päästy hieman seesteisemmille vesille, tarjolla oli uusi, kontrolloimaton uhka. Samalla viihteen kentällä tosi-tv ja netin uudet lööppijulkkikset venyttivät tirkistelyn ja julkisuuden rajaa. Kuin heijastuksena ajasta, kauhugenressä päätään nosti uusi hirviö – kidutuskauhu.

Kun puhun kidutuskauhusta, tarkoitan löyhää kauhuelokuvien alagenreä, joka nousi suursuosioon elokuvien Saw (2004) ja Hostel (2005) jälkimainingeissa 2000-luvun alkupuolella. Genreä on kutsuttu muun muassa kidutuspornoksi (torture porn), gornografiaksi (gore + pornografia) tai vain gornoksi. Termin ”torture porn” keksi New York -lehden David Edelstein, kuvaamaan Hostelia, sen väkivaltaa tirkistelevän otteen vuoksi. Nimitykselle oli paikkansa aikanaan, kun elokuvatyyppi oli uusia, mutta nimitys ei ole enää Isiksen mestausvideoiden, pornon valtavirtaistumisen ja dark webin jälkeen kovinkaan hyvä. Siksi mielestäni ”neutraalimpi” kidutuskauhu (torture horror) toimii paremmin – kauhu kun viittaa viihteeseen ja pornon tarkoitus taas on stimuloida. Samalla mielestäni genrestä olisi syytä rajata ääritapauksia pois. En pidä esimerkiksi puhdasta eksploitaatiota kuten Human Centipede -trilogiaa (2009–2015) tai vaikkapa A Serbian Filmiä (2010) kidutuskauhuna. Jälkimmäinen tosin on elokuva, jota voisi katsoa myös tahallisen provosoivana yhteiskunnallisena kommentaarina – se on myös elokuva, jota en suosittele kenellekään. Samoin kidutuskauhun piiriin ei kuulu esimerkiksi rajua underground-kauhua, kuten nyt vaikkapa aitoa väkivaltaa sisältävä The Bunny Game (2010) tai oksennusleikkeihin mukavasti perustuvaa Slaughtered Vomit Dollsia (2006) jatko-osineen – joiden tuotantotapa on oikeasti periaatteessa pornoa. Äärielokuvista voi myöhemmin kirjoittaa ehkä oman katsauksensa.

Pitkä ihana leikki? (The Loved Ones)

Kidutuskauhubuumin syntyä ei tarvitse kahdesti arvailla. Eli Roth tuskin arvasi ohjatessaan Quentin Tarantinon siiven suojissa toista kokopitkäänsä Hostelia (2005), että vielä viisitoista vuotta myöhemmin kokonainen kauhun inhottu alagenre pistettäisiin hänen piikkiinsä. Tai kyllä se sen varmaan arvasi – on se sen verran ketku äijä. Rothin idea itäeurooppalaisesta laitoksesta, jossa rikkaat voivat ostaa kidutettavakseen ja tapettavakseen epäonnisia uhreja, oli ilkeä, uusi ja sen pystyi toteuttamaan pienellä budjetilla. Se heijasteli globalisaation ajan irstailuja, joita kuka vain saattoi lähteä toteuttamaan Itä-Aasiaan – tai minne tahansa matalapalkkamaihin. Ihan yhtä lailla siinä kaikuivat sekä Abu Ghraibin sotarikokset, Guantanamo Bayn kuulustelumetodit kuin Al-Qaidan pelkokin. Hostelhan ei tietenkään tuonut kidutusta kauhuun, jossa äärimmäisyyksiin oli menty jo 70-luvun eksploitaatioelokuvissa, ja 2000-lukukin oli nähnyt Takashi Miiken Ichi the Killerin (2001) ja Auditionin (2002), ja olipa jenkeissäkin Rob Zombien House of 1000 Corpses (2003). Sawkin oli tietysti periaatteessa kauhuksi puettu toisinto David Fincherin Se7enistä (1995). Mutta Eli Rothia sekä Sawin tehneitä James Wania ja Leigh Whannelia voi kyllä kiittää siitä, että kidutus ui osaksi valtavirran kauhua.

Yhtäkkiä elokuvateatterit olivat täynnä ikärajaluokittajien hermoja koettelevia elokuvia, joissa jengiä pistettiin lihoiksi brutaalilla ja realistisella otteella. Erona esimerkiksi aiempaan splatter-elokuvaan oli se, että meininki oli nyt haudanvakavaa, eikä huumoria elokuvista juuri löytynyt, vaikka osa tappajista olikin aika rempseitä. Splatter-elokuviin verraten verta myös roiskittiin hieman säästeliäämmin – mutta yleensä sen vuodatusta kuvattiin yksityiskohtaisemmin. Australiasta tuli ilkeä Wolf Creek (2005), joka sai myöhemmin jatkokseen kakkososan ja jopa sarjan. Elokuvat, joita olisi perinteisesti tuotettu slashereiksi, alkoivat flirttailla kidutuskauhun kanssa, kuten kuusiosaiseksi paisunut Wrong Turn -leffasarja (2003–2014). Uusintaversiot 70-luvun kauhuleffoista, kuten the Hills Have Eyesistä (2006) ja the Last House on the Leftistä (2009) olivat kunnon roiskinnalle otollista maaperää. Rob Zombiekin pääsi meininkiin mukaan Devil’s Rejectsillä (2005), jota monet pitävät rokkarin parhaimpana leffana. Saw-sarja jokavuotisine jatko-osineen vähintään piti teatterit täynnä.

Kidutuskauhun nimissä on myös tuotettu kilotonneittain sontaa - vältä näitä

Kauhuelokuva on genre, jolla katsojia koetellaan, ja kidutuskauhussa tämä on aina korostunut. Koko alagenressä on sivumakuna se, että tämä on nyt sitä hirveintä ja kamalinta kauhua koko maailmassa – tämän rajummaksi ei enää mene. Mutta ei se ihan pidä paikkansa. Genren piiriin kyllä kuuluu äärimmäisen julmia elokuvia, mutta yhä edelleen monesti elokuvien maine on niiden sisältöjä pahempi – tismalleen samoin kuin aikoinaan Texas Chainsaw Massacren (1974) kanssa. Esimerkiksi Hostel on raju elokuva, mutta ei se nyt alusta loppuun mitään porakoneleikkiä ole. Meksikolaisessa Borderlandissa (2007) rajuimmat jutut nähdään ensimmäisen parin minuutin aikana. Ensimmäinen Sawkaan ei roiski tuhansia litroja verta, toisin kuin jatko-osansa. Ylipäätään usein pahimmat kohdat ovat muutaman sekunnin välähdyksiä ja usein pahimpia eivät ole ne raakuudet, joita näytetään, vaan ne joita katsojalle vihjaillaan tapahtuvan. Kidutuskauhuelokuva on usein pohjimmiltaan trilleri, jossa päähenkilö yrittää paeta tiukasta tilanteesta ja kauhu syntyy siitä, että näytetään, mitä kävi niille, jotka eivät onnistuneet. En nyt tarkoita vähätellä elokuvien brutaalia menoa tai sitä, että kaikkien pitäisi rynnätä välttelemiään kidutuskauhuja katsomaan – jos aihepiiri epäilyttää, elokuvat voi jättää katsomatta – ei näillä ole mitään syytä traumatisoida itseään.

Kidutuskauhu on eräs parjatuimmista genreistä, mikä ei yllätä – eikä niitä rajuimpia leffoja kaikille ole tarkoitettukaan. Lisäksi Sawin ja Hostelin apinoijia on riittänyt – yleensä minibudjetilla, täysin vailla taiteellista näkemystä ja cgi-raakuuksilla ryyditettyjä pikkutuotantoja, joita on syytä välttää kuin ruttoa. Genrellä on kuitenkin meriittinsä. Jo pelkästään aihepiirinsä vuoksi sille on pakko antaa jonkinlainen mahdollisuus: on nimittäin täysin totta, että herääminen penkkiin sidottuna, pallo suussa, kun mielipuoli syynää arsenaaliaan on pelottavampaa kuin tusina maskipäisiä murhaajia pusikossa. Saw ja Hostel ovat kummatkin kelpo kauhuelokuvia aika yksinkertaisella ja tehokkaalla asetelmalla – Hostel: part II (2007) kääntää aihepiiriä sen verran, että se saattaa olla ykköstä parempi. Myös Jenkkien pikkutuotannot, kuten pirullista peliä pyörittävä Would You Rather? (2012) tai The Collectorin (2009) yllättävän vauhdikas, täysin överi jatko-osa The Collection (2012) ovat mainion ilkeää viihdettä. The Girl Next Doorin (2007) tai the Womanin (2011) kuvottavan misogynistiset maailmat eivät sovi missään nimessä kaikille, mutta leffat ovat kouraisevia ja hyvin tehtyjä. Ranskassa 2000-luvun alussa noussut New FrenchExtremity toi muassaan genren parhaimmat leffat. Insiden (2007) ja Marttyyrien (2008) taiteelliset arvot olivat korkeat brutaalin ja masentavan ilmapiirin ohella, samoin belgialaisen Calvairen (2004). Näistä elokuvista kuuluisin – Haute Tension (2004) – ei sinänsä ole kidutuskauhua, mutta sen raa’at murhat vievät sen samoille leveyksille. Pienellä varauksella myös Texas Chainsaw Massacrelle kumartavaa Frontier(s)ia (2007) voi katsoa, jos verellä mässäily maistuu. Ausseista Wolf Creekin ohella tuleva, asetelmiaan jatkuvasti uusiksi vääntävä Loved Ones (2009) on paitsi äärimmäinen, myös oudon tenhoava teini-iän angstisuudesta hirtehistä huumoria kaivava kiero leikki. Britanniassa Eden Lake (2008) sai irti inhottavia väristyksiä uhan tullessa vähän odottamattomammasta suunnasta. Eteläkorealaisen I Saw the Devilin (2010) nihilistinen maailma on raju, mutta kiehtova – siinä voi nähdä viitteitä Tarantinosta, vaikka Tarantino ei näin synkkää tavaraa ole koskaan tuottanutkaan. Turkkilainen Baskin (2015) tulkitsee hillittömästi alkukohtauksessaan uusiksi Reservoir Dogsin alun, mutta menee lopussa yllättävän surrealistisiin ja hienosti toteutettuihin sfääreihin. Suomessakin tehtiin Skeleton Crew (2009), joka oli yksi harvoista kieli poskessa tehdyistä kidutuskauhuista. Kyllä sitä voi genrediggarille suositella, vaikka se jumahtaa tuttuun suomalaisen genre-elokuvan sudenkuoppaan: rallienglantiin. Uskokaa jo, että suomi kelpaa genreleffan kieleksi siinä missä indoeurooppalaisetkin kielet!

New French Extremity tuotti Baise-moin ja Irreversiblen kaltaisia äärimmäisiä elokuvia jo ennen kidutuskauhua

Kidutuskauhun aalto on sittemmin taittunut, vaikka viitteitä siitä leffoissa ajoittain näkeekin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sen kulta-aikaa, ja nyt vallalla ovat pikemminkin aaveet ja yliluonnollinen kauhu – mikä ei haittaa lainkaan! Kauhu elää uutta kultakautta ja loistavia elokuvia ilmestyy vuosittain. Alagenre kuitenkin nähdäkseni muutti pysyvästi jotain. Kidutus on toistuva teema nykyään esimerkiksi pienen budjetin – ns. b-luokan – slashereissä – kuten vaikka Sweatshopissa (2009) tai Asylum Blackoutissa (2011) – takaisin pelkkään puukkohippaan ei ole slashereissäkään paluuta. Sen myötä myös nähtiin, että suuri yleisö on valmis katsomaan viihteen nimissä todella brutaalia väkivaltaa, ja esimerkiksi huippusuositut Sawin jatko-osat olisivat vielä 80-luvulla joutuneet vuosikymmenten pannaan. Ylipäätään viihde on 2000-luvulla väkivaltaistunut ja vastaavasti ikärajat laskeneet – harva elokuva saa enää K18-merkintää. Deadpool pisti R-ikärajaluokituksen ennätykset uusiksi koko maailmassa, eikä seuraavan ennätyksen saaja ole välttämättä kaukana. Ei ole tavatonta nähdä supersankaria ruuvipenkissä, suosikkisarjansa päähenkilöä kaivamassa silmiä kuopista tai James Bondia kidutettavana. Viihde heijastaa aina aikaansa. 2000-luvun alussa uuden ajan kontrolloimattomuus ilmeni kauhussa kidutuksena. Mitä kauhu nykyään sitten heijastaa? Mistä kertovat kummitusnunnat, riivaajat, demonipellet ja litteään maahan uskovat maallistuneessa maailmassa? Aika näyttää.

 Lähteet: Wikipedia, New York Magazine, Helsingin sanomat, The Telegraph, geektyrant.com, IMDB

Arvostelu: Tumbbad (2018)

”Kaikki mikä oli sun on nyt mun...”

– Julma Henri

Ohjaus: Rahi Anil Barve

Käsikirjoitus: Rahi Anil Barve, Mitesh Shah, Adesh Prasad, Anand Gandhi

Pääosat: Sohum Shah, Deepak Damle, Mohammad Samad

Kesto: 1 t 44 min

Ikäraja: 16

Night Visions Back to Basics toi Suomen kankaille varmasti ensimmäistä kertaa intialaisen kauhuelokuvan. On aina ilahduttavaa katsoa kauhuelokuvia muualta kuin tutuista Hollywood-ympyröistä. Sama pätee tietysti kaikkiin laadukkaisiin elokuviin genrestä riippumatta. Vaikka Bollywood tuottaa määrällisesti maailman eniten elokuvia ja Intialla on yksi menestyneimmistä elokuvan tuotantokoneistoista, harva näistä elokuvista päätyy länsimaihin minkään näköiseen levitykseen. Suomeenkin Bollywood on rantautunut lähinnä tanssiharrastajien piiriin.

Tumbbad on kolmeen osaan jaettu tarina ahneudesta. Sen keskiössä on taru fiktiivisestä hindujumala Hastarista, joka oli kaikki jumalat luoneen äitijumalan ensimmäinen luomus. Hastar tuomittiin ahneutensa vuoksi ikuiseen unohdukseen. Tumbbadissa vuosisatoja sitten Hastaria kuitenkin palvottiin, minkä vuoksi paikka kirottiin ikuiseen sateeseen. Hastarin hahmo on ilmeisesti peritty intialaiselta kauhukirjailija Narayan Dharapilta ja inspiraatiota tarinalle on tarjonnut toinen kirjailija Shripad Narayan Pendse, mutta varsinainen kiitos elokuvan maailmasta ja sen mytologiasta kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Barvelle, joka tosiasiassa on luonut pienten vaikutteiden pohjalta koko paketin. Hastar on sikäli hauskasti oivallettu jumaluus, että koska hänet on tuomittu unohdukseen, on ymmärrettävää, että tietoa hänestä ei ole muualta saatavissa.

Tumbbadia kuvatiin neljän eri monsuunin aikana

Elokuvassa legendan mukaan Tumbbadiin on suuren kartanon alle piilotettu satumainen aarre. Varsinainen tarina kertoo kartanon hallitsijan perillisestä Vinyakista – pojasta, jonka ainoa ominaisuus on hänen itsensä mukaan ahneus. Vinyakia näyttelee lapsena Dhundiraj Prabhakar Jogalekar ja aikuisena Sohum Shah. Elokuvan kolme näytöstä kertovat Vinyakin lapsuudesta, jossa hän on äitinsä ja veljensä kanssa pakotettu hoitamaan mystistä, karmivaa noitaa, jolla on ikuinen nälkä. Toisessa näytöksessä Vinyak palaa kotiseudulleen etsimään ahneuksissaan aarretta. Kun Vinyak löytää aarteen, hän palaa Tumbbadista mukanaan vain muutama kultaraha, minkä vuoksi hän joutuu palaamaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Tämä saa Vinyakin kanssa kauppaa tekevän Raghavin (Deepak Damle) ahneuden heräämään. Kolmannessa näytöksessä Vinyak on jo enemmän iän ja mielihalujen armoille itsensä heittänyt, kaikkeen kyllästynyt perheenisä, joka kouluttaa poikaansa aarteen tavoittelijaksi, vaikka salaa pitää tätä täysin epäkelpona. Elokuva pitää Tumbbadin mysteeriä yllä taitavasti, eikä ajaudu missään vaiheessa tyhjäkäynnille. Ja lopulta kun salaisuus paljastuu, juoni ei lässähdä vaan lähtee uuteen lentoon – tähän aika harva kauhuelokuva pystyy. Tarinan ohella elokuva kuljettaa mielenkiintoisesti mukanaan tarinaa Gandhin noususta, kansanliikkeestä Intian itsenäistymiseksi, sekä itsenäistyvän valtion ensiaskelista.

Elokuva on ehkä pikemminkin fantasia- kuin kauhuelokuva, sillä pohjimmiltaan se on synkkä satu. Sellainen perinteinen tarina, jolla on moraalinen opetus ja jossa rangaistukset ovat kuolemaa kauheampia. Sellainen satu, jossa noita repii kasvoistaan nauloja pois, jotta voisi syödä lapsia. Loputon sade, loputon nälkä ja loputon ahneus värittävät sen ajoittain kauniin harmaita näkymiä sopivan tummilla sävyillä. Jos Disneyn versiot Grimmin veljesten saduista ovat vesitettyjä, niin kyllä Grimmin veljeksetkin tarinoita siistivät muokatessaan vanhoista kansantarinoista satuja – ja Tumbbad putoaa sinne synkempään laitaan niistäkin. Samalla moraalinen opetus ahneuden rappeuttavasta vaikutuksesta on allegorinen viittaus Intian, tai minkä tahansa maan, kehitykseen – toki samoin muutkin sadut voi lukea yhteiskunnallisina allegorioina. Ei Tumbbad silti pelkkää synkistelyä ole – sen pohjavireessä on huumoria ja samaa tenhoa kuin saduissa. Se on rakennettu hienosti ja pysyy tyylilleen uskollisena – tämän vuoksi sen raakuudet eivät sorru ylilyönteihin, eikä se esimerkiksi yritäkään säikytellä, vaan nojaa vahvaan tunnelmaan. Länsimaisena verrokkina elokuvalle ei turhaan mainita Guillermo del Toron loistavaa Pan's Labyrinthiä (2006).

Ahneita riivaa ikuinen nälkä

Elokuvan tarina on rikas ja sen taustalla väijyvä hindumytologia kiehtoo. Monista langoista kudottu elokuva pitää otteessaan ja on hämmentävän ehyesti kerrottu. Sen tarinan kuvaileminen jälkikäteen voi osoittautua monimutkaiseksi – minkä vuoksi en sitä tässä syvemmin edes yrittänyt – mutta katsoessa tarina on selkeä, looginen kokonaisuus. Kuuden vuoden (!) aikana kuvattu elokuva on rakennettu taitavasti ja yllättää katsojansa uudestaan. Lavasteet ovat upeat, maskeeraus on ensiluokkaista, värimaailma on todella kaunis, eikä lievä cgi:n käyttö häiritse lainkaan. Bollywood-tyylistä tanssia ja laulua elokuvassa ei ole lainkaan, mutta elokuvan upea musiikki on kirjoitettu kertomaan elokuvan tapahtumista. Länsimaista katsojaa hymyilyttää, mutta toki myös kutkuttaa, kun soundtrackillä laulaja reflektoi elokuvan tapahtumia suoraan laulujen sanoituksissa. Vinyakia näyttelevä Shah tekee oivan roolityön lähes välinpitämättömänä, ahneuden kalvamana, loputtoman kyllästyneenä, mutta silti oudosti sydämellisenä hahmona.

Vinyak laskeutuu kaivoon

Tumbbad on upea kokonaisuus, joka ei tietenkään tarvitse ” intialaisesta eksotiikasta” mitään lisäpisteitä. Se kantaa intialaisen kulttuurin piirteitä sylissään, minkä vuoksi tällaista elokuvaa ei mielestäni olisi voitu edes tehdä länsimaissa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea hienoa me joka vuosi missaammekaan levityskanavien ansaintalogiikan vuoksi. Olisi mahtavaa, jos tämän kautta useampia intialaisia kauhuelokuvia päätyisi levitykseen Suomessa, tai länsimaissa yleisemminkin. Suoratoistopalvelut toki mahdollistaisivat tämän hetkessä, jos niiden horisontit ulottuisivat hieman kauemmas. Tässä kiteytyy modernin elokuvalevityksen paradoksi: yhä useammat sisällöt ovat yhä useampien tavoitettavissa, mutta yhä useampi katoaa levityskanavien mustiin aukkoihin päästämättä ääntäkään. Samalla tuntuu turhalta antaa loistava arvosana elokuvalle, jota kaikilla ei ole mahdollisuutta Suomessa nähdä. Mutta ei voi mitään. Tumbbad on loistava ja etsimisen arvoinen aarre.

Lähteet:IMDB, Wikipedia, Quora, gqindia.com

Kuvat:Color Yellow Productions

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (2019)

myös The Curse of La Llorona

”No, woman, no cry”

– Bob Marley & the Wailers

Ohjaaja: Michael Chaves

Käsikirjoitus: Mikki Daughtry, Tobias Iaconis

Pääosat: Linda Cardellini, Jaynee-Lynne Kinchen, Roman Christou

Kesto: 1 tunti 33 minuttia

Ikäraja: 16

Keväisen Night Visions Back to Basics 2019 -festivaalin yleisö sai kunnian olla SxSW-festarin jälkeen ilmeisesti toinen yleisö maailmassa, joka näki (tulevan) kauhuhitin Itkevän naisen kirous (The Curse of la Llorona). Etukäteen valtavasti – varsinkin tuottajansa James Wanin nimellä – hehkutetun elokuvan voi ennustaa vetävän salit täyteen ympäri maailmaa, varsinkin mikäli viime vuosien jump scare -kauhun vetovoima on vielä tallella, ja miksei olisi?

Los Angelesissa vuonna 1973 lastensuojelussa työskentelevä Anna (Linda Cardellini) ottaa häiriintyneeltä vaikuttavalta äidiltä tämän lapset turvaan lastensuojelututkinnan ajaksi. Äiti vakuuttaa syyttömyyttään ja uskoo kansantarinoista tutun Itkevän naisen – la Lloronan – vainoavan poikia. Vähemmän yllättäen pojat löydetään hukkuneina suojelusta huolimatta ensimmäisenä yönä, ja kuolinpaikalle lastensa kanssa saapuneen Annan perhe joutuu Itkevän naisen tulilinjalle seuraavaksi. Seuraa 90 minuuttia jump scareja, joiden volyymi on väännetty spinaltapmaisesti jatkuvasti yhteentoista, ja suvantovaiheet vietetään odotellen uutta kohtaamista itkuisen haamun kanssa. Suurin poikkeus viime vuosien Conjuringeihin ja Insidiouksiin on se, että monet säikäytyksistä vedetään muitta mutkitta päivänvalossa – vaikka nekin toki pedataan niin, että katsoja osaa odottaa kutakin reilusti etukäteen.

"Karjuvan naisen kirous" voisi olla osuvampi nimi

Jump scare – eli ”äkkisäikäytys” näin Agricolan päivän jälkimainingeissa – on oikeastaan samanlainen kuin taikatemppu. Ensin yleisölle kerrotaan, että nyt tehdään temppu. Sitten hämätään – tämä tai tuo liike ei vielä ollutkaan se varsinainen temppu – sitten viime hetkellä huomio käännetään pois ja sitten temppu, tai tässä tapauksessa säikäytys, räiskäistään päälle. Jos olet nähnyt vaisun The Nunin (2018), tai vaikka vain sen trailerin, muistat ehkä kohtauksen, jossa haamununna seuraa päähenkilöä käytävällä, ja juuri kun päähenkilö kääntyy huomatakseen haamun, oikea pahis ryntääkin vasemmalta hänen kimppuunsa. Itkevä nainen tekee tämän saman säikäytyksen uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan. Alusta loppuun. Ei se sinänsä haittaa – koska temppu on oikeasti hyvä – mutta pelkkiin jump scareihin nojaavan kauhuleffan soisi tuovan arsenaaliinsa vaihteluakin. Annabelle: Creationkin (2017) osoitti, että jump scareihin nojaavan elokuvan voi saada toimimaan, kun niiden tyyliä vaihtelee, ja homma on muuten hanskassa.

Elokuva meinaa kuivua puoliväliinsä mennessä, kun yksinhuoltajaäidin ja kahden lapsen perhettä riivaava haamu saa aikaan vain säikäytyksiä ja äidin ”whaddar u doing?” -huutoja. Äidin ja lasten välisestä suhteesta ei – jälleen kerran – valitettavasti saada oikeastaan mitään irti, ja tarina on niin nähty kauhuelokuvissa, että se oikeasti kaipaisi tuulettamista joko terävänäköisellä tai edes lämminhenkisellä lähestymistavalla. Huolestunut äiti ja kunnolliset, mutta uhatut lapset -kuvio ei enää riitä. Onneksi puolivälissä mukaan tuodaan paikallinen poppamies ja entinen pappi Rafael (Raymond Cruz), joka tuo mukaan uutta energiaa ja kovasti kaivattua huumoria. Vähän tätä ennen elokuva myös vetää suurimman twistinsä esiin ihan sivulauseessa. Se toimii ihan hauskasti, mutta on valitettavasti varmaankin maailmanlaajuisesti spoilattu jo ennen ensi-iltaa – toivottavasti kuitenkaan ei. Rafaelin lakonisen huumorin siivittämänä elokuvan loppu onnistuu pitämään itsensä kasassa, eikä kummitus- / riivauselokuvien kuluneimpia loppuratkaisun kuvioita ole onneksi pakko käydä läpi.

Äiti ja lapset ovat huolissaan paloturvallisuudesta

Puitteet ovat elokuvassa kunnossa, kuten odottaa saattaa. Maskeeraus on hoidettu luonnollisesti hyvin ja Itkevä nainen on näyttäytyessään ehkä kliseinen, mutta silti hyytävä ilmestys. Kyynelistä olisi ehkä voitu saada hiukka enemmän irti – nyt haamu on kuin minkä tahansa muun leffa kummitus, vaikka maskara vähän valuukin. Kuvaus pursuaa energiaa, ja kuvaaja Michael Burgess selvästi hallitsee lajityypin. Rytmitys elokuvassa toimii hyvin, vaikka lisäsisältöä käsikirjoitukseen kovasti kaivattaisi. Elokuva kuvittaa hyvin la Lloronan legendan, mutta ihan vain etsiessä netistä tietoa ko. rouvasta tulee väkisinkin mieleen, että olisi tästä ehkä aihetta vähän monipuolisempaankin versiointiin ollut – nyt elokuva kuluu lähinnä yksien seinien sisällä.

Puutteistaan huolimatta Itkevän naisen kirous kyllä toimii, ja vaikka esiin voisi ehkä syystäkin vetää vähän kulttuurisen omimisen -korttia niin ei voi kuin toivoa, että vastaavista myyttisistä hahmoista, kuten Chupacabrasta, Baba Yagasta, Wendigosta tai vaikka Näkistä vedettäisi isolla budjetilla kunnon kauhusäikyttelyä. Kansantarinat kun ovat kautta aikojen toimineet ja toimivat yhä paremmin kuin joku satunnainen ”joku kuoli ikävästi ja nyt hänen haamunsa kostaa” -kuvio. En väitä, ettei kauhuleffoja kansantarinoista olisi jo väännetty, mutta vastaavalla volyymillä sitä on tehty harvoin. Itkevän naisen kirous ei lopulta kuitenkaan saa ihan kaikkea legendasta irti, sillä edelleen tarina on kiinnostavampi kuin siitä tehty elokuva, mutta pelottelunnälkäiselle yleisölle se uppoaa varmasti kuin veitsi voihin. Ja on tämä parempi kuin jo mainittu The Nun. Jos jump scaret tuntuvat epämiellyttäviltä, tai siltä, että ne vievät tilaa itse tarinalta, Itkevän naisen kirous on aika turha elokuva. Jos tykkää kuitenkin välillä odottaa sydän tykyttäen seuraavaa säikäytystä, elokuva toimii varmasti. Se on tyypillinen Hollywood-kauhuhitti – laadukkaasti tehty säikyttelyvuoristorata, jonka juonellinen anti on puiseva kuin Linnanmäen legendaarisen radan rakenteet.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Night Visions, SxSW, allthatisinteresting.com, broad.com, Bored Panda, siuro.info

Kuvat: Warner Bros.

Arvostelu: Winchester (2018)

”I've seen this room and  I’ve walked this floor…”

– Leonard Cohen

Ohjaaja: The Spierig Brothers

Käsikirjoitus: The Spierig Brothers ja Tom Vaughan

Pääosat: Helen Mirren, Jason Clarke, Sarah Snook

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Joskus ”tositarinaan perustuvan” elokuvan taustalla oleva tarina on oikeasti kiinnostavampi kuin itse elokuva. Ja silloin se ei lupaa elokuvan kannalta kovinkaan hyvää. Winchester on auttamattoman turhanpäiväinen kummitteluelokuva, mutta sen taustatarina on ehdottomasti tutkailemisen arvoinen.

Elokuva kertoo tohtori Eric Pricestä (Jason Clarke), jonka Winchester-aseyhtiön johtokunta palkkaa saadakseen yrityksen pääomistajalta rouva Winchesteriltä (Helen Mirren) oikeustoimikelpoisuuden pois – kivääritehtailijan leski kun tahtoo kääntää yhtiön kelkkaa ja tehdä jotain muuta kuin tappovälineitä. Price matkustaa Winchesterin kartanoon tutustumaan naiseen ja tietysti löytää kartanosta myös mysteerin ja tukuittain aaveita.

Kunnon kummitusleffassa osoitellaan paljon

Kuten sanottu, elokuvan taustatarina on kiinnostava. Oikea Sarah Winchester jäi asetehtailija William Wirt Winchesterin kuoltua leskeksi nelikymppisenä vuonna 1881. Pariskunnan ainoa lapsi oli kuollut viisiviikkoisena, minkä vuoksi nainen jäi jättimäisen omaisuuden sekä kivääri-imperiumin pääomistuksen kanssa yksin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti – mahdollisesti ”meedion” kehotuksesta – Californiasta tavallisen keskeneräisen maatalon, johon hän sen jälkeen alkoi rakentaa lisähuoneita. Työtä tehtiin putkeen 40 vuotta (!) ja lopputuloksena oli kartano, joka nykyään tunnetaan nimellä Winchester Mystery House. Talossa on yli 160 huonetta, portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään, valeovia, salakäytäviä ja tukittuja huoneita. Vielä vuonna 2016 löydettiin kadonnut huone, jonka olemassaolo oli unohtunut. Rakentamisen syyksi on esitetty rouva Winchesterin uskoa siitä, että sadat, ehkä tuhannet, Winchester-kiväärien tappamien henget saattaisivat saapua kostamaan aseiden valmistajalle. Sokkeloisen talon oli määrä eksyttää kostavat haamut ja samasta syystä nainen ilmeisesti vaihteli joka yö makuuhuonettaan.

Ei ole mikään ihme, että tästä paikasta on tehty kauhuelokuva – ja itse asiassa aiempi vuonna 2009, vaikka tämä kai on se ”virallinen” – mutta ei tavallaan ole mikään ihme, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Koska leffa on tehty yhteistyössä kartanoa turistikohdetta pyörittävän yrityksen kanssa, se on tietysti osaltaan mainos. Samalla se on kirjoitettu niin, että eksentrinen rouva Winchester näyttää lopulta sankarilta, jolla on oikeinkin järjellinen motivaatio talonsa rakentamisessa. Leffa yrittää selittää mysteeriä, joka olisi sellaisenaan kiinnostavampi, ja kompastuu ihan liian monimutkaiseen juonikuvioon. Tuntuu, että useissa kohtauksissa hahmot jumittuvat tuskastuttavaan dialogiin, jonka tarkoituksena on yrittää selittää katsojalle, mistä talon mysteerissä oikein on kyse – ja selitys ei ole yhtään kiinnostava. Elokuvan pääpahiksen motiivi on aivan superkömpelö ja päälleliimattu. Tekee mieli lyödä kättä otsaan, kun etelävaltioiden puolella taistellut paha haamu vannoo kostoa kiväärien valmistajalle – ikään kuin aseiden valmistaja, ja varsinkin tämän sukulaiset, olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Siitäkö Jenkkien sisällissodassa siis olikin kyse, vai? Toivottavasti tekijöiden ei muuten ole ollut tarkoitus samalla kommentoida USA:n viime vuosien joukkoampumisia ja kansanliikettä aserajoitusten saamiseksi, sillä sille tämänkaltainen kliseekimppu on totaalisen väärä paikka – vaikka tarkoitus hyvä olisikin.

Miksi talon julkisivu on tehty cgi:llä?

Talon mystiikka ei kanna selluloidille asti – kuvaus kun rajoittuu muutamaan samaan käytävään, samaan kattonäkymään ja julkisivu on tehty köykäisesti cgi:llä. Aito lokaatio on saatu hölmöilyn takia näyttämään halvalta lavasteelta. Miksei taloa ole voitu näyttää ihan kunnolla, kun nyt kerta paikanpäällä ollaan? Näyttelijät ovat mukiinmeneviä – tietysti kun mukana on Mirren ja aina yhtä tomerasti ahdistunutta näyttelevä Clarke – mutta eivät he vaisuista hahmoistaan oikein mitään irti saa. Sivujuonet ovat niin tyhjänpäiväisiä, että niistä ei muista jälkikäteen mitään – mitä Sarah Snookin esittämä sisarentytär teki leffassa? Elokuva yrittää säikytellä, ja onnistuu siinä kerran, mutta sen ”suuri twisti” on tuhnu ja muu aika mennään kliseiden suossa. Ja miksi leffassa tehdään niin iso juttu siitä, että kolmetoista naulaa ovessa sulkevat oven haamuilta, kun sitten lopulta haamut painavat edestakaisin ihan miten tykkäävät. Kaikkein pahimman syntinsä elokuva tekee sivujuonessaan, jossa selitetään tohtori Pricen omaa tragediaa. Elokuva heittää ihan kirkkain silmin, että haamut ovat oikeita ja psykologia – se on se varsinainen paholainen.

Täytyy sanoa, että vaikka elokuvana Winchester ei ole hyvä, niin harmittomana viihteenä se kyllä menettelee – esimerkiksi paremmin kuin saman vuoden kammottava Slender Man. Talon mysteeri on kiinnostava ja jonkinnäköisenä maistiaisena siitä leffasta voi jotain saada irti. Ja pisteet muuten siitä, että haamut on toteutettu maskeeraamalla, eikä cgi:llä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Winchestermysteryhouse.com, Psychicinvestigator.com, DailyStar.com

Kuvat: Lionsgate

Arvostelu: Us (2019)

”Me olemme yö…”

– YUP

Ohjaaja: Jordan Peele

Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosat: Lupita Nyong’o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

*** Sisältää aavistuksenomaisia spoilereita ***

Jordan Peele on tilanteessa, josta jokainen ohjaaja unelmoi, ja jota jokainen pelkää. Get Outin jälkeen uutta elokuvaa odotti koko elokuvamaailma. Kaikkien katseet olivat kääntyneet ohjaajaan, joka veti esikoisohjauksestaan parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, sai harteilleen yhteiskunnallisen kauhuelokuvan lipunkantajan viitan, veti valtavat lipputulot pikkubudjetilla ja sai ylistäviä arvioita kaikkialla. Voiko Us mitenkään lunastaa siihen kohdistettuja odotuksia? Vastaus on kyllä. Us on loistava, ajankohtainen ja omaperäinen kauhuelokuva.

Us alkaa vuodesta 1986, jolloin nuori Adelaide harhailee Santa Cruzin rantabulevardilla tivolista Shaman’s Vision Quest -nimiseen vekkulamaiseen peilisaliin, missä hän kohtaa jotain kammottavaa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Adelaide (Lupita Nyong'o) palaa perheensä kanssa samoihin maisemiin. Peilisalin nimi on vaihtunut poliittisesti korrektimpaan Merlinin lumottuun metsään, mutta naisen trauma on yhä jäljellä. Perheen kesäloma nyrjähtää sijoiltaan ensimmäisenä yönä, kun lomapaikan eteen ilmestyy neljä karmivaa hahmoa – perheen kummallinen varjoversio on tullut sakset käsissään piinaamaan heitä. Elokuva ammentaa lapsuuden pelkojen syvistä vesistä, jostain kaikkein perimmäisestä kauhunlähteestä, tehokkaasti. Seuraa home invasion -kauhulle tyypillistä painostavaa jännitystä, kun mysteeriä lähdetään ratkomaan auki, mutta elokuvassa on annosteltu reilulla kädellä huumoriakin. Perheen isä (Winston Duke) tarjoaa tavan takaa kevennystä tunnelmaan, ja välillä tarinaa ryyditetään mustalla huumorilla jopa niille rajoille, että se joko hytkyttää tai saa lyömään kättä otsaan. Kauhuelokuvana elokuva ei ole erityisen raju, pikemminkin omituinen tunnelma palvelee elokuvan perimmäistä mysteeriä – mitä kaksoisolennot oikein ovat, ja mitä ne haluavat.

"Under the moonlight you see a sight that almost stops your heart"

Us tekee oikeastaan pitkälti saman, minkä Get Out aiemmin – eikä mielestäni vertailua voi, tai kannata, välttää. Se ottaa vanhan, ehkä hieman kuluneen kauhuelokuvan skenaarion ja pyörittää siihen omat mausteensa, jopa kokonaisen oman maailmansa. Get Out kertoi jo nimellään, että hymyilevään kotiin saapuva pahaa aavistamaton päähenkilö on kaikkea muuta kuin turvassa. Us taas alkaa home invasion -kauhuna, ja tekee sen vielä peräti melko tyypillisesti, mutta sitten se kasvaa ja kasvaa, jopa apokalyptisiin mittoihin. Kumpikin elokuva jättää nälän – Get Out jätti kysymyksen siitä, mitä mysteerinen perhe oli puuhannut ennen elokuvan tapahtumia, Us taas saa miettimään, mitä elokuvan jälkeen tapahtuu. Kumpikin on toki kysymyksiä, joihin en halua vastausta – enkä usko että näistä kumpikaan saa jatko-osaa.

Get Outin teemat käsittelivät rotujen välisiä jännitteitä, orjuutta, syvällistä kulttuurista ja henkistä ristiriitaa – Usissa teemat ovat vähintään yhtä isoja – jopa tärkeämpiä – mutta niitä ei isketä aivan yhtä suorasukaisesti naamaan. Us käsittelee kaksoisolentojen kautta ihmisyyden pimeitä puolia, minkä vuoksi sen teemat ovat universaaleja, mutta sen yhteiskunnallisempi teema on monitulkintaisempi. Kaksoisolentojen maailma tuo elokuvaan sosiaalisen luokkajaon pimeät puolet – sen kuinka synnyinpaikka ja tausta lyövät leimansa loppuelämään. Toiset saavat syntyjään kaikki mahdollisuudet, toisille on luvassa kylmää kyytiä – varsinkin Yhdysvalloissa, joissa amerikkalaisen unelman kääntöpuolena on ”kaikki pärjäävät omillaan” -mentaliteetti. Ja Usista on mahdotonta puhua puhumatta Yhdysvalloista.

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä jakautuneempi kuin pitkään aikaan. Kaksipuoluejärjestelmä aiheuttaa poliittisten mielipiteiden polarisoitumista niin pitkälle, että vastapuolta ei edes kannata yrittää kuunnella. Eikä tässä ole kyse siitä kummalla puolella on, kummallakin on omat haavansa. Donald Trumpin valinta presidentiksi 2016 jätti niin syvät traumat demokraateille, että ne tulevat vaikuttamaan vielä, kun valta on jo kauan sitten vaihtunut. Varmasti hieman samalla tavalla republikaanipuolella valtamedian ja Trumpin välinen kädenvääntö on vaikuttanut negatiivisesti – mihin voi luottaa, kun oma presidentti pitää lehdistöä valeautomaattina, ja lehdistö pyrkii purkamaan tositv-presidentin pöyristyttävimpiä väitteitä? Mutta ei Trump ole syy, vaan seuraus. Seuraus pitkästä kehityksestä, jossa toinen puoli vaikuttaa rasisti-junteilta ja toinen maata rappeuttavalta, ylimieliseltä eliitiltä. Toinen puoli on täynnä aseistautuvia barbaareja ja toinen perusoikeuksia kaventavia lätisijöitä. Kannattaako toista puolta edes yrittää ymmärtää, voiko heidän mölinäänsä kuunnella? Voisiko heidät yrittää unohtaa? Entä millainen on jakautuneen maan tulevaisuus? Näet varmasti mitä ajan takaa. Samalla Us tahtoo myös kysyä, millaisia me itse olemme yksilöinä. Jos vastapuoli on meidän peilikuvamme, voiko meitä erottaa siitä – ja jos ei, mitä se kertoo meistä? Kun perheen äiti kysyy varjoperheen äidiltä, mitä nämä kaksoisolennot ovat, kuuluu vastaus: ”Me olemme amerikkalaisia”. Tähän lauseeseen kiteytyy elokuvan nerokkuus. Jakautuminen, kaksijakoisuus läpäisee koko elokuvan. Varjoperheen aseina ovat sakset, ja vuoden 1986 Hands Across America -kampanja pyrkii yhdistämään maan ja kansan, mutta samalla mereltä merelle ulottuva ihmisketju jakaa maan kahtia.

"You hear a creature creeping up behind"

Elokuvan tekninen puoli on kaunista katsottavaa – elokuvan kuvannut Mike Gioulakis on tehnyt mm. It Followsin (2014) ja jälki on sen mukaista – vaikka aivan yhtä nerokkaasti Usia ei ole kuvattu. Erityismaininta on pakko antaa elokuvan musiikista. Jo Get Outin scoren säveltänyt Michael Abels on luonut käsittämättömän upean musiikin elokuvaan – ja musiikkia käytetään muutenkin nerokkaasti, vaikka N.W.A.:n Fuck tha Police menee jo miltei liian pitkälle – hyvällä tavalla tosin.

Elokuvalla voisi antaa pyyhkeitä hieman liian pitkästä kestosta, olisihan tämä vartin lyhyempänä kompaktimpi – esimerkiksi valkoisen ystäväperheen mukaan tuominen tuntuu venyttävän kestoa tuomatta paljoakaan elokuvaan. Mutta ratkaisu on toki perusteltu ja osoittaa, että tällä kertaa ei ole kyse rodusta – niin valkoiset, mustat kuin kaikki muutkin ovat saman tilanteen ja ongelman edessä. Lisäksi olisin kaivannut elokuvan kaksoisolento-pahiksilta hieman enemmän. Näyttelijät tekevät loistavat tuplaroolit pelottavina ilmestyksinä – erityisesti mahtava Lupita Nyong'o perheiden äiteinä. Kaksoisolennot ovat tehokkaita ja saavat ihokarvat pystyyn, mutta elokuva olisi voinut nojata pikemminkin heidän karmivuuteensa, kuin heidän tuomaansa väkivallan uhkaan. Tämä on ehkä pieni hukkaan heitetty mahdollisuus. Mutta en jaksa valittaa. Kaiken kaikkiaan Us on loistava, ja sen lopetus kylmää. Voi olla, että se ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin Get Out, mutta vähintään yhtä omaperäinen se on, ja sitäkin monisyisempi. Se ei välttämättä saa yhtä paljon fanikuntaa kuin valkoisten ja mustien välisistä eroista nerokkaasti huumoria(kin) lypsänyt Get Out, sillä se on vakavampi, vaativampi ja synkempi. Peele pystyi lunastamaan hänelle asetetut odotukset, eikä menestyksen tuomasta krapulasta ole jälkeäkään. No, pienet sille. Ja täydet.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: Apostle (2018)

”Kuolee karja, kuolee suku, samaten itse kuolet…”

– Moonsorrow

Ohjaaja: Gareth Evans

Käsikirjoitus: Gareth Evans

Pääosat: Dan Stevens, Michael Sheen, Lucy Boynton

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Parhaat kauhuelokuvat ovat usein niitä, jotka tarjoavat useita tulkintamahdollisuuksia, mutta eivät tuputa niitä. Niiden voi tulkita kertovan isommista asioista, mutta yhtälailla niitä voi katsoa vain kauhuelokuvina – tällöin ne eivät ole pelkkää tyhjää rymistelyä, mutta toisaalta vuosien varrella niiden viesti ei myöskään laimene. Netflixin kautta julkaistussa Apostlessa voi nähdä iskuja uskonnollista fanatismia, pienten yhteisöjen näköalatonta fundamentalismia, vallan keskittymisen ongelmia sekä eritoten luonnon riistoa kohtaan. Mutta yhtä lailla sitä voi katsoa hiljalleen avautuvana mysteerinä, joka virittää tunnelmaansa pitkään – kunnes on aika päästää helvetti valloilleen.

Ohjaaja Gareth Evans tunnetaan loistavista Indonesiassa tuotetuista action-trillereistään Raid: Redemption (2011) ja Raid 2: Berandal (2014). Kummatkin ovat hengästyttäviä toimintaelokuvia – ja varsinkin kakkososa ansaitsee paikkansa modernin action-elokuvan kirkkaimmassa kärjessä, ihan siinä Dreddin ja John Wickin kyljessä. Kauhun puolella mies käväisi yhdessä ohjaaja Timo Tjahjanton kanssa antologiaelokuva V/H/S 2:n (2013) osiossa Safe Haven, joka oli paitsi elokuvan paras osio, myös yksi parhaista found footage -pätkistä koskaan. Myös Safe Haven sijoittui Itä-Aasiaan. Aikaisempiin töihin verrattuna Apostlen lähtökohta – 1900-luvun Englanti – on erilainen, mutta ohjaajan tuntien elokuvalta on lupa odottaa laadukasta jälkeä ja brutaalia väkivaltaa. Ja näitä Apostle tarjoaakin.

Elokuvassa mystinen kultti Englannin rannikolla on kaapannut rikkaan perheen tyttären saarelleen lunnaiden toivossa. Naisen veli Thomas (Dan Stevens) lähtee pelastamaan siskoaan soluttautumalla salaa lahkon joukkoon. Lahko elää pienessä kommuunissa saarella, jonka oli tarkoitus olla onnen ja vapauden tyyssija, mutta sen sadot ovat vuodesta toiseen huonompia ja epätoivo on hiipinyt sen kolmen perustajaisän sydämiin. Kultin uskonto vaikuttaa omituiselta kristinuskon ja luonnonuskontojen väännökseltä, mutta sen takana väikkyy muitakin. Jo saapumisiltanaan Thomas saa huomata jokaiselta lahkolaiselta vaadittavan verta lasipurkissa iltaisin – ja lattialautojen alla ahnas olento nuolee pisarat, jotka Thomasin sormesta vuotavat lattialankuille.

Nyt ei seuraa hyvää

Elokuvan alkuasetelma jo tietysti kertoo, että huonompaan suuntaan meininki on koko ajan menossa, ja The Wicker Manin (1973) tuntevat osannevat arvata mihin kaikki tulee johtamaan. Elokuva kumartaa lattiaan asti tälle englantilaiselle kauhuklassikolle – eikä siinä ole mitään vikaa – mutta osaa se silti vääntää katsojan odotuksia ja vetää mattoa alta sopivasti. Tosin Wicker Manin vapaamielisen kukkaisuskonnon sijaan Apostlen kultti tuntuu viittaavan enemmän Yhdysvaltain ensimmäisten siirtokuntien puritaaneihin. Elokuva nivoo useampia genrejä sisäänsä ja löytää aiheeseensa tuoretta verta. Elokuvassa voisi myös nähdä viitteitä esimerkiksi Scorcesen elokuvaan Silence (2016) tai Robert Eggersin The VVitch: A New-England Folk Taleen (2015) – vaikka minua kuvasto muistutti pikemmin Outlast 2 -pelistä (2017).  Apostle kasvattaa kierroksiaan loppua kohden ja säälimätöntä menoa on ajoittain luvassa, kun primitiivisiä fundamentalistien rankaisuvälineitä aletaan kaivaa esiin. Kuten sanottu, elokuva ei puhkiselitä tarkoituksiaan, vaan sen monimutkaisesta vyyhdistä voi kukin löytää erilaisia teemoja: oman maailmankuvan murtuminen ja muuttuminen, luonnon hyväksikäyttäminen, ääriliikkeiden nousu murroksessa olevan yhteisön keskellä ovat kaikki elokuvassa läsnä. Elokuva ei kuitenkaan anna helppoja vastauksia. Lopulta kyse on ihmisen umpiluupäisestä kyvyttömyydestä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin – riistäminen on helpompaa kuin sopusoinnussa eläminen, vangitseminen ja tuhoaminen helpompaa kuin ymmärtäminen. Mutta onko ihmisestä murtautumaan ulos pystyttämästään rakennelmasta vaikka loppu häämöttäisi? Vastaukseen ei ehkä yksi kauhuelokuva  riitä.

Ohjaaja Evans ja hänen luottokuvaajansa Matt Flannery ovat luoneet elokuvaan upean visuaalisen ilmeen. Epookkina lavasteet toimivat loistavasti, pieni kyläyhteisö on luotu luontevasti ja kuviin osataan rakentaa sekä kauniita että kauheita näkyjä, mutta elokuvan varsinainen porkkana on kameratyöskentely. Kuvaus on täynnä visuaalisesti hyviä ideoita ja tappeluissa kameraa käytetään Raid-elokuvista muistuttavalla tavalla – tosin siinä, missä Raidin kamera-ajot loivat hengästyttävää tunnelmaa, Apostlessa kameran vieminen kiinni toimintaan tukee elokuvan naturalisen ilkeää otetta väkivaltaan. Lyönnit, viillot ja laukaukset todella tuntuvat. Elokuva yltyy loppua kohden paikoittain todella väkivaltaiseksi ja väkivalta on kuvattu tehokkaan inhottavalla tavalla. Viimeistään kun kamera kuvaa ruuvipenkkiin kiinnitettävän silmien kautta – jopa paineesta syntyviä verenpurkaumia myöten – on todettava katsovansa ainutlaatuisen visuaalista, kammottavaa kauhuelokuvaa. Evans myös hallitsee kauhuelementtien käytön tyylikkäästi. Elokuvassa ei ole erityisemmin jump scareja ja se onnistuu nostamaan karvat pystyyn useasti muilla keinoilla.

Thomasilla on olkiukon sijaan olkikoti

On mielenkiintoista, että Apostlen kaltainen, yli kaksi tuntia pitkä, rajua väkivaltaa sisältävä genre-elokuva julkaistaan nimenomaan Netflixin kautta. Kun 2000-luvun alkupuolella Sopranos ja Kylmä Rinki olivat pioneereinä nostamassa HBO:n kautta sarjoja ennennäkemättömälle kultakaudelle (joka jatkuu yhä), yhdeksi taustasyyksi on nähty nimenomaan HBO:n perustuminen tilausmalliin. Sen ansiosta käsikirjoittajat saattoivat kirjoittaa jaksot ilman tuskastuttavien mainoskatkojen tuomaa taakkaa, eikä tuotannoilla ollut paineita seurata yksittäisten jaksojen katsojalukuja, vaan ne saattoivat rakentaa rauhassa pidempiä tarinakaaria. Ehkä vastaavanlaista kehitystä saattaa tapahtua striimauspalveluiden noususta myös elokuville, kun ensi-iltaviikonloppujen ristipainetta ei ole – tilausrahathan Netflix saa vaikkei se olisi välitön hitti. Näin vakavammat ja vaativammatkin elokuvat voivat saada levityskanavia, ja genre-elokuvathan usein ottavat aikansa ennen kuin niiden maine kasvaa ja ne löytävät ansaitsemansa arvostuksen.

Apostle on loistoleffa, mutta muutaman kauneusvirheen se sisältää. Vaikka sen ei ole tarkoitus tarjota valmiita vastauksia, muutama juoniaukko ja ilmaan jäävä sivujuonne olisi voitu päätellä paremmin – ja onhan tuo kesto aika järkälemäinen. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kuten kultin profeettaa Malcolmia esittävä Michael Sheen sekä hänen käsikassaranaan pyörivä, uhkaava Mark Lewis Jones, mutta pääosaa esittävä Dan Stevens käy yhä tönkömmäksi elokuvan edetessä. Varsinkin kun kärsimystä pitäisi kasata kärsimyksen päälle ja löytää rooliin sitä kautta lisää kierroksia, Stevens tuntuu jumittuvan yhteen ilmeeseen ja fiilikseen. Ei se huono suoritus ole, mutta ei erityisen hyväkään. Pikkuvaluvikojen vuoksi en ihan täysiä pisteitä voi antaa, vaikka paikoin vavahduttava elokuva niitä huutaisikin.

Arvosana

PS. Eihän se mennyt ohi, että saarelle matkataan Finlandia-nimisellä paatilla?

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Forbes

Kuvat: XYZ Films

Katsaus genreen: Found footage -kauhu

Heiluva, rakeinen kuva, josta ei saa selvää. Amatöörinäyttelijät, jotka improvisoivat lennosta jotain ”pelottavaa” kuvan ulkopuolelle. Uhka, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä. Halvalla tehtyä säikyttelyä, jonka vannotaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Loputonta kirkumista, ”älä lopeta kuvaamista” -huutoja ja räkäisiä neniä. Muun muassa tätä tarjoaa found footage -kauhu. Mutta tarjoaa se paljon muutakin.

Siitä on iloittu, itketty ja kiistelty, mutta jos jokin pitäisi valita 2000-luvun alun suurimmaksi elokuvailmiöksi, valitsisin found footage -kauhun. Rakkaalla lapsella tosin on monta nimeä: joskus tätä kutsutaan mokumentiksi (mockumentary), tai ”käsivarakauhuksi”. Yhtä lailla puhutaan 1. persoonan elokuvasta tai vaikkapa POV-kauhusta. YLEn erinomaisen Outo Laakso -podcastin toinen tekijä Sofia Tawast, joka tutki ko. kauhuelokuvien äänikerrontaa gradussaan, kutsui genreä pseudodokumentiksi. Suosittelen muuten kuuntelemaan! Termit menevät sekaisin ja osa niistä sopii toisiin elokuviin paremmin ja osa toisiin – mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kategoriasta, eikä rajanvetoa esim. mokumentin ja found footagen välillä tarvita. Oli miten oli, kun sanoo Blair Witch Project, ihan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Kyseessähän ei ole niinkään kokonainen genre, vaan lähinnä alagenre, mutta on näitäkin elokuvia tehty useita satoja ammattimaisesti – ja sen jälkeen päälle löytyy varmasti vähintään kymmen- ellei satakertainen määrä amatöörikuvaa. Pikaisella laskutoimituksella päättelin itse nähneeni ehkä neljä–viisikymmentä.

Ei saa selvää? Ei haittaa. (Elokuvasta [REC])

 Ensimmäisen persoonan kuvausta oli käytetty jo modernia kauhua edeltävässä Peeping Tomissa (1960), jossa murhaaja hääri kameran varressa veritöidensä yhteydessä. Murhaajan näkökulmaa toistivat myöskin esimerkiksi Black Christmas (1974) sekä alkukohtauksessaan tietysti Halloween (1978). Varsinaisen found footagen juuret johtavat kuitenkin legendaariseen, pahamaineiseen Cannibal Holocaustiin (1980), jossa amazonin viidakkoon kadonneen – köh – ”antropologi”ryhmän jäljiltä löydetty kuvattu materiaali toimii elokuvan ensimmäisenä puoliskona. Elokuva osoittaa hyvin tekniikan tehokkuuden – on tavattoman pahaenteistä alkaa katsoa materiaalia, jonka kuvaajien tiedetään kadonneen ja kuolleen. Vaikka kylmääväksi homman tietysti tekee se, että suurimpia hirviöitä eivät suinkaan ole kannibaaliheimot vaan kameran takana työskentelevät amerikkalaiset.

80- ja 90-luvuilla tekniikkaa kokeiltiin muutamissa elokuvissa – kuten belgialaisessa Man Bites Dogissa (1992), mutta varsinaista genren synnyttäjää ei kuitenkaan tarvitse kahdesti arvuutella. Blair Witch Project (1999) oli tiheätunnelmainen, rohkeasti markkinoitu ja lähes kehyskertomukseton, muka ”jäljelle jäänyt materiaali” kadonneesta kameraryhmästä. Elokuva sai melkein aikaan moraalipaniikin, sillä sen markkinoinnin läpäisevä vakuuttelu ”aitoudesta” meni yleisölle läpi. Sen katukampanjat ”missing”-julisteineen ja kolkko nettisivu olivat omiaan luomaan pahaenteisyyttä. Cannibal Holocaustin ohjaaja Ruggero Deodato mielsi Blairin menestyksen vanavedessä sen varastaneen ja vesittäneen hänen tuotoksensa, mikä on harmi, sillä eihän tässä kukaan Deodaton ansioita ole kiistämässä.

Ikonisesta kohtauksesta riitti myös parodiointeja. (Blair Witch Project)

Blair Witch Projectissa kaikki genren palikat istuivat paikoillaan – minimaalisilla tehokeinoilla se repi uskomattoman tunnelman, lähes vailla käsikirjoitusta koherentin kokonaisuuden ja pikkubudjetilla (60000 dollaria) satoja miljoonia. Olen vähän jäävi puhumaan leffasta, sillä minulle (ja aika monelle ikäiselleni) Blair oli kauhun sukupolvikokemus, ja kun se ensimmäisen kerran tuli tv:stä 2000-luvun alussa, se tallentui koko maan teinien VHS-nauhoille, joita sitten näytettiin kavereille, jotka olivat sen esityksen missanneet. Koko found footage kehittyi yhtä aikaa ensiaskeleitaan ottavan tosi-tv:n kanssa – tai olihan tosi-tv:tä tehty jo iät ja ajat, mutta yhtä lailla sen kunnollinen vallankumous tapahtui 2000-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan olisi ollut ihme, jos Blair ei olisi saanut seuraajia.

Seuraava suuri hitti oli tietysti Paranormal Activity (2007), jossa tosi-tv:n vaikutuksen huomaa jo paremmin – hommaahan voisi pitää Big Brotherin kauhuväännöksenä (tämän muuten kirjaimellisesti teki My Little Eye jo 2001, mutta se oli pieni hitti Paranormal Activityyn verrattuna). Tässä vaiheessa genre oli jo vakiinnuttanut paikkansa – tai kriittisissä silmissä muuttunut kliseeksi. Tästä huomaa hyvin kauhugenren vastaanotolle tyypillisen ilmiön: uutta aina vähän karsastetaan, mutta kun taas uutta tulee, niin vanhasta löydetäänkin ansioita. Niinpä genre saa tasaisin väliajoin lokaa niskaansa – Blair Witchiä syytettiin halpahintaisuudesta, mutta kun Paranormal Activity ilmestyi, Blair Witch oli jo nostettu klassikon asemaan. Sitten Paranormal Activityä mollattiin, kunnes nykyään kunnon kauhudiggarikin uskaltaa sanoa pitäneensä leffasta.

Juoskaa saatana! (Trolljägaren)

Found footagea on arvosteltu aika rankasti, välillä jopa hyvästä syystä – ja heiluvasta kuvasta pahaan oloon taipuvaisilla elokuvien katsominen voi oikeasti olla mahdotonta. Mutta koko lajin sullominen suoraan roskakoriin – kuten monet arvostelijat tekevät  – on turhaa, sillä genren meriitit kiistämättömät. Käsivaralla kuvattu elokuva on aina suht koht halpa, koska kunnon äänityöskentelyn, valaisun, maskeerauksen ja yleensä lavastuksen voi unohtaa. Siksi se on genreistä notkein – kun rahaa ei tarvitse käyttää puitteisiin, voidaan tehdä nopeasti, pienellä porukalla ja välillä jopa sopivasti boksin ulkopuolella. Ja netin käyttäminen levityskanavana on myös tuonut käsille todellisen ”indien” – täysin tuotantoyhtiöistä riippumattoman elokuvan, jossa found footage on usein keskeisenä elokuvallisena keinona. Nämä samat syyt ovat myös niitä, joista found footage -kauhua voi aiheellisesti syyttää – ne näyttävät usein amatöörimäisiltä ja usein niiden elokuvalliset meriitit ovat melko vähäiset. Niiden dialogi muodostuu pitkälti siitä, että henkilöt selostavat tekemistään, varsinkin kun kamera ei ehdi näyttämään kaikkea. Mutta toisaalta ne luovat myös vahvimmin kuvan omakohtaisesta kokemuksesta ja ovat väliin kouraisevampia juuri tuon ”tämä tapahtuu tässä ja nyt” fiiliksen takia. Ja sitten kun amatöörimäiseen ulkonäköön yhdistää ammattimaiset erikoisefektit, lopputulos on usein todella tehokas. Niitä katsoessa odottamattomuuden tunne on vahvemmin läsnä – ja odottamattomuus luo turvattomuutta ja avuttomuutta, joiden saavuttaminen on monien kauhuelokuvien perimmäinen tehokeino. Sen, mihin muut elokuvat käyttävät aikaa ja scorea luomaan tiheän tunnelman ennen tiukkaa leikkausta jump scareen, found footage voi luoda heilauttamalla kameraa puolihuolimattomasti jonnekin. Slasher-mokumentista Behind the Mask – the Rise of Leslie Vernon (2006) saa muuten hyvän kuvan perinteisen kauhuelokuvakerronnan ja found footagen erosta. Elokuva kertoo Michael Myersin ja Jason Voorheesiin jalanjäljissä kulkevasta, maskipäiseksi sarjamurhaajaksi aikovasta Leslie Vernonista ja tätä kuvaavasta dokumenttiryhmästä. Kun elokuvassa näytetään slasher-tyylisestä murhakohtausta, se on kuvattu perinteisesti ja score on mukana, mutta kun näytetään filmiryhmän menoa, kerronta on found footagea. Leffa on kulttistatuksensa ansainnut ja sille on puuhattu jo useamman vuoden jatko-osaa, mutta ilmeisesti homma on jäänyt vielä vaiheeseen – elokuva kannattaa katsoa!

Found footagen puitteissa on tehty valtava määrä erilaisia kauhuelokuvia. Jo mainittujen lisäksi kummituselokuvista on mainittava oma suosikkini Grave Encounters (2011) sekä sen mainio jatko-osa (2012). Espanjalainen [REC] (2007) kuuluu tietysti kaikkien aikojen zombie-elokuvien eliittiin. Humoristisempaa laitaa edustavat ilmestymisvuotensa paras komedia What We Do in the Shadows (2014) sekä omituiseen tunnelmaan nojaavat Creep 1 & 2 (2014 & 2017). Pohjoismaista Norja taitaa olla pisimmällä genre-elokuvan saralla, ja aivan loistava Trollhunter (2010) on täydellinen esimerkki oman maan folkloren hyödyntämisestä – tätä pitäisi saada enemmän Suomeenkiin. Vaikka kyllä Suomikin voi ylpeillä Renny Harlinin Devil’s Passista (2013), joka ei ole suinkaan täydellinen mutta oikeasti ihan mukiinmenevä leffa. Antologiaelokuvasarjasta V/H/S kakkososa on loistava kokoelma found footage lyhäreitä. Demoneiden kanssa flirttailevat Last Exorcism (2010, vältä jatko-osaa) sekä mysteeri Taking of Deborah Logan (2014) kannattaa katsoa – samoin kuin kristillisellä mytologialla pelaava Pariisin katujen alle sijoittuva As Above, So Below (2014). Jos Deborah Logan ei vielä vakuuttanut vanhojen ihmisten pystyvän nostamaan ihokarvat pystyyn, sen tekee viimeistään The Visit (2015), jossa Deanna Dunagan vetää järjettömän kovan roolin pelottavana mummona. Eikä unohtaa sovi myöskään vatsassa kouraisevaa, Jonestownin joukkoitsemurhaa mukailevaa The Sacramentiä (2013). Näitä kaikkia suosittelen varauksetta!

Night vision on tyypillinen tehokeino. (Trolljägaren)

Entä minne found footage menee seuraavaksi? Unfriended (2014) näytti jo, miltä mesekauhuelokuva näyttää ja toimi yllättävän hyvin. Hooked Up (2013) ja muutama muu kuvattiin jo iPhonella – ja American Horror Storyn Roanoke-kausi veti found footagea tv:ssä. Inhottava Megan is Missing (2011), Poughkeepsie Tapes (2007) sekä muka-snuff August Underground -trilogia (2001, 2003, 2007) menivät jo äärimmäisyyksiin. Ehkä seuraavaksi kadonneilta kovalevyiltä, pilvipalveluista ja poistetuilta some-tileiltä löytyy jälleen kauheaa materiaalia seuraavassa found footage hitissä? Ehkä metsän keskeltä löytyy laatikko kaitafilmejä, kun retro-korttia aletaan vetää esiin? Tai ehkä seuraava found footage hitti on jossain snap chatissa leviävä ”jäljelle jäänyt materiaali” jostain kummittelusta, joka paljastuukin lopulta jonkun Blumhousen eeppiseksi jäynäksi, ja tavalliset levityskanavat skipataan kokonaan? Aika näyttää. Sitä ennen pahoinvointilääkkeet esiin, valot pois ja leffa pyörimään.