” Guilt and Regret, oh God, how I hate you
both from the bottom of my heart…”
– Sentenced
Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos
Pääosat: Dora Madison, Tru Collins, Jeremy Gardner
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 18
Night Visions
-festareilla nähty Bliss on
nuoren, noin kolmekymppisen, hedonistisen kuvataiteilijan sukellus hulluuden ja
huumeiden syvään päähän. Elokuvan alussa Dora Madisonin esittämä Dezzy nauttii
Los Angelesin taidepiireissä jonkinlaista underground-suosiota, mutta seuraava
taulu ei ota luonnistuakseen. Tämän myötä myös palkkashekki jää haaveeksi,
manageri hylkää ja sosiaalinen piiri rakoilee muutenkin. Päästäkseen
rimakauhustaan yli nainen päättää turvautua kamunsa ja luottodiilerinsä apuun
ja törmää uuteen psykedeeli–kokaiini -cocktailiin: blissiin. Bliss räjäyttää
naisen tajunnan ja kurimus on sitä myöten selvä. Seuraa älytöntä ryyppäämistä,
huumeita, vähän seksiä, lisää huumeita, heiluvaa kameraa, ja enemmän huumeita.
Jossain jo aika alkuvaiheessa todellisuus ja kuvitelma menevät sekaisin ja
mukaan astuvat vampyyrit, yletön väkivalta ja – no arvaatte varmaan – lisää
huumeita tietty. Blissin kutsuminen
varsinaisesti ”vampyyrielokuvaksi” olisi kuitenkin yksinkertaistus ja
”huumehöyryiseksi” olisi taas aliarviointia. Se on totaalinen, strobovalojen ja
pimeän eri sävyjen värittämä ryöpytys, joka ei todella sovi kovin herkille.
Mutta vaikka se on raju syöksähdys alitajuntaan ja painajaisiin, se
valitettavasti jää aikalailla puolitiehen.
Dora Madison heittäytyy vimmalla kipuilevan taiteilijan rooliin.
Ohjaaja Begos ei ole missään nimessä päästänyt päänäyttelijäänsä vähällä, sen
verran huuruista naisen meno on. Dezzy intoutuu elokuvan alkupuolella
huumepäissään seksiin kaveripariskunnan kanssa, mutta ei selviä aktista ilman
puremajälkiä. Tämän myötä hänen trippinsä tulevat ilta illalta rajummiksi ja
yhtäkkiä ruumiita alkaa kasaantua naisen reitille. Joka yön jäljiltä on
muistikuvia yhä vähemmän, mutta naisen keskeneräinen taulu on sen sijaan edennyt.
Syvenevän kurimuksen vuoksi myös Madisonin roolisuoritus yltyy rajummaksi,
kunnes naisen työ on lähinnä huutaa, itkeä, kärsiä refloista ja oksentaa. Tämän
hän toki tekee vakuuttavasti, mutta elokuvallisesti se tuottaa ongelmia. Loputonta
rypemistä on aika raskas katsoa, ja elokuva polttaa aiheensa loppuun melko
pian. Leffalla on hetkensä, mutta se toistaa itseään valitettavan paljon. Dezzy
ravaa pitkälti samat paikat läpi ja samat ihmiset kyselevät häneltä uudestaan
ja uudestaan mikä on hätänä, ja voisiko nainen hieman vähentää huumeiden
vetämistä. Tämän myötä näinkin lyhyenä elokuva tuntuu hieman liian pitkältä.
Madisonin rinnalla muut näyttelijät tekevät melko mitäänsanomatonta työtä ja
henkilöhahmotkin ovat joko rasittavia tai yhdentekeviä.
Elokuva pyrkii selvästi olemaan visuaalisesti näyttävä, ja ohjaaja
Begos onkin maininnut Gaspar Noen innoittajakseen (mm. tässä
Youtube-haastattelussa) – mikä
näkyy vahvasti. Valitettavasti Noen kuvallista nerokkuutta ei ole tarttunut
kovinkaan paljon Blissiin, ja suurimman
osan ajasta visuaalisuus näyttäytyy lähinnä pyörivänä ja edestakaisin heiluvana
kuvana ja vilkkuvina valoina. Kameraa käytetään toki ihan kokeilevasti, mutta
monet kuvauksen keinoista ovat jo melkeinpä indieleffojen kliseitä. Leffa on
ymmärrettävästi tehty pienellä budjetilla, mutta nimenomaan pienen budjetin
leffoissa ohjaajan ja kuvaajan visuaaliset kyvyt punnitaan. Nyt on vähän menty
sieltä mistä aita on matalin. Valaistuksenkin puolella tyydytään pitkälti
punaiseen, violettiin ja tummansiniseen neonvaloon, olipa paikka mikä tahansa. Pahaenteisesti
laskevaa aurinkoa on toki ihan kiva katsella. Onneksi elokuvan viimeinen vartti
minuuttia pelastaa leffaa.
Lopulta taideteos alkaa valmistua, Dezzyn verenhimo yltyy,
ja leffa onnistuu lunastamaan ainakin osan sille asetetuista odotuksista. Kun
todellisuus ja kuviteltu ovat lopullisesti sekoittuneet keskenään, elokuva
tarjoaa viime minuuteillaan sen verran kovan verikylvyn, että se onnistuu säväyttämään.
Toki loppu on sinänsä vain lisää samaa, mutta leffa kääntää kaikki tehokeinonsa
yhteentoista, minkä seurauksena kankaalle vyöryy harvinaisen rajua kuvastoa. Ei
sille mitään voi, kyllä silkassa ylipursuavassa läträyksessä lopulta on
jonkinlaista katarsiksen sivumakua. Emotionaalisesti jäädään kauas vaikkapa Insidestä (À l'intérieur, 2007), mutta
graafisuudessa leffa ei häviä rajuimmille 2000-luvun alun ranskalaisille
kauhuleffoille. Ja kun Dezzyn hurmeinen viimeinen tanssi on lopulta ohi, tekee
itsekin mieli laittaa valot pois ja Electric Wizardia tai Sleepiä soimaan
täysille.
Elokuvan opetus ei lopulta ole se klisee, että ”taiteen
eteen pitää kärsiä” vaan lähinnä se, että totaalisessa muussissakin on
mahdollista saada jotakin aikaiseksi. Todellisuus ja kuvitelma ovat leffassa
niin solmussa, että katsoja saa tehdä itse päätökset, mihin uskoo ja mihin ei,
ja hyvä niin. No entä sitten se tärkein – siis Dezzyn taulu? Onhan se hieno. Aikalailla
se muistuttaa tavallista death metal -levyn kantta, mutta toimii yhtä kaikki.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, Night Visions Film Festival,
Fantasia International Film Festival
Kuvat: Channel 83 Films